Mitäpä voisin sanoa? Olen nelikymppisenä, 46vuotias, avioitunut kahdeksantoista vuotta. Vaimoni Aino, 41vuotias, on niin tavallinen suomalainen kahden lapsen äiti, kahdeksantoista vuotta samaa arkea: töitä, kotitoimet, lasten harrastukset ja harvoin elokuvailtoja.
Kolme kuukautta sitten Aino alkoi kiemurrella:
Matti, vapauta minut vaikka kerran kunnolla lomalle. Olen niin uupunut. Vuosikymmenet päivittäistä ruoanlaittoa, työvuoroja ja lasten kuljetuksia. Haluaisin viikon Kreikassa, ainoastaan auringon ja hiekan kanssa. Petrikaverini Helmi, hänen puolisonsa kanssa, olisi mukava seura. Hänkin on naimisissa ja kahden lapsen äiti kuulostaa ihan järkevältä, ajattelin.
Kuukauden ajan hän pyysi minua joka ilta:
Vain, kiitos, Matti, anna mulle vain viikon vapaata.
Lopulta annoin periksi:
Selvä, mutta ilman baareja ja muihan miehiä. Vain rannikkoa.
Aino hymyili leveästi, halasi:
Kiitos, rakas! Palataan viikon jälkeen. Ostin hänelle matkalipun Kreikkaan ja hän lähti.
Kun viikon aikana hoidin lapset, tein ruokaa, siivosin ja vienin heidät uimahalliin. Väsymys painoi, mutta selvisin.
Aino palasi sunnuntaiiltana. Astuin sisään ja en tunnistanut häntä: kirkkaan ruskea iho, hehkuvat silmät, hymy kuin aurinko. Hän halasi lapsia ja suukaisi minua.
Miten oli? kysyin.
Mahtavaa! En ole näin rentoutunut pitkään aikaan! Kiitos, että päästit minut pois! hän vastasi, ja illan aikana oli poikkeuksellisen hellä, kepeä ja naureskeli.
Kuitenkin seuraavana päivänä huomasin, että Helmi ei enää tule käymään. Aikaisemmin hän vieraili joka viikonloppu, juoti teetä ja juteli pitkään. Tämän hiljaisuus jäi kummittelemaan.
Kysyin Ainolta:
Miksi Helmi ei enää tule? Olette aina olleet erottamattomia.
Aino kohautti olkapäitä:
En tiedä. Luultavasti kiireitä tai jotain? En halua kaivaa liikaa.
En murehtinut enempää naisten asiat hoituvat itse.
Kolmen päivän kuluttua sain viestin Helmilta. En ollut koskaan ennen jutellut suoraan hänen kanssaan, mutta hän lähetti minulle tekstin:
Matti, anteeksi että häiritsen, mutta sinun on tiedettävä totuus. Tässä on, miten vaimosi vietti lomansa. Yritin pysäyttää hänet, mutta hän ei kuunnellut. En halua kantaa syyllisyyttä valehteluun.
Liitteessä oli viisitoista kuvaa.
Avaan kuvat ja näen ensin Ainoa rannalla jonkun miehen kanssa, käsi kädessä. Sitten baarikuvan, jossa mies suutelee häntä kaulaan. Seuraavassa Aino nauraa, mies pitelee häntä vyötäröstä. Neljännessä kuvan he tanssivat klubissa.
Kun selaan eteenpäin, kuvat vain pahenevat. Kymmenennellä he suutelevat, kaksitoistavähennäessä seisovat hotellin edessä käsi kädessä. Käteni tärisivät, puhelin melkein lipsui kädestä. En voinut uskoa silmiäni.
Kun kysyin suoraan, Aino oli olohuoneessa katsomassa sarjaa. Lähestyin, istuin viereen ja sanoin:
Aino, kuka tuo mies on kuvissa?
Hän säikähti, kalpeni:
Mikä mies? Mitä kuvaa?
Aino katsoi puhelinta, silmäili kuvia ja hänen kasvonsa menivät kalpeiksi kuin lumenvalkea pyykki.
Saitko nämä kuvat Helmilta? Kysyin.
Kyllä, kuka se on? Aino itki.
Tämä ei ole sitä, mitä luulet! Se oli vain tuttava, juoksimme vähän, ja Aino yritti selittää. Mutta kuvat kertoivat toista tarinaa: ranta, baari, klubi kaikki eri hetkiä, ei pelkkä kerta. Hän peitti kasvonsa käsiinsä:
Olen pahoillani. En tiedä, mitä minuun iski. Juoksimme, rentouduin se oli vain yksi kerta! sanoin kireästi. Yksi kerta? vastasin kuivalla hymyllä. Yksi päivä, yksi ilta, yksi yö se ei ole yksi kerta. Hän jäi hiljaiseksi, sitten hiljaa:
Olen tyhmä. Anteeksi. En halunnut pettää sinua.
Kun hän itki enemmän, nousin ja lähdin huoneesta.
Yön aikana en saanut unta. Makasin sängyssä, katselin kattoa ja mietin. Kahdeksantoista vuotta, kaksi lasta, yhteinen elämä ja kaikki murrettu yhden viikon aikana.
Aamulla menin lakimiehen luo. Hän totesi:
Nämä kuvat eivät ole suoraa todistetta avioeron saamiseksi, mutta jos hän suostuu eroon, asia hoituu nopeasti.
Palasin kotiin ja sanoin Ainolle:
Aino, haetaan avioero.
Hän katseli minua kauhistuneena.
Matti, voimmeko miettiä vielä? Puhua? Minä korjaan asiat! Hän yritti puhua.
Minä en halunnut kuunnella. Luotin häneen, vapautin hänet lomalle, ja hän petti minut.
Mitä lapsille tapahtuu? hän kysyi.
Lapset pysyvät minun luonani. Voit nähdä heitä, mutta en aio asua hänen kanssaan enää. Aino itki:
Matti, älä tee tätä heti!
Ei ollut muuta kuin totuus.
Kuukausen kuluttua eromme virallisesti. Lapset asuivat kanssani, Aino muutti vanhempiensa luo ja näki heidät viikonloppuisin.
Mitä opin? Ei ole mitään, mitä katuisin. Kolme kuukautta kuluttua lapset ovat tottuneet uuteen arkeen. Alku oli vaikeaa, mutta nyt kaikki sujuu.
Aino yritti palata. Kirjoitti, soitti, pyysi anteeksi. Hän väitti, että se oli virhe ja että hän katuu.
En vastannut kertaakaan.
Luottamus voi kadota yhdellä yöllä, eikä sitä voi enää palauttaa.
Tapasin Helmin sattumalta kadulla. Hän terveytti minua epävarmasti. Pysähdyin:
Kiitos, että kerroit totuuden.
Helmi huokaisi:
Mietin pitkään, pitäisikö kertoa vai ei. Nyt olen vaan iloinen, että sait tietää. En pyytänyt anteeksi, mutta kiitin häntä rehellisyydestä.
Nyt asun yksin lasten kanssa. Työskentelen, kokkaan, siivoan. Olen väsyvä, mutta en katunut hetkeäkään.
Parempi olla yksin ja tietää totuus kuin elää avioliitossa pettäneen kanssa.
Mies oliko oikeassa, kun hän haki avioeroa heti kuultuaan ystävän lähettämän kuvan, vai olisiko hänen pitänyt yrittää sovitella ja pitää perhe yhdessä lasten vuoksi?
Lähettävä ystävä, joka toimitti kuvat pettiiko hän vai oli rehellinen?
Ja mikäli vaimo pettää kerran lomalla, tarkoittaako se, että hän on pettänyt aikaisemmin, vai onko kyseessä ainoa erehdys?
