Mikko, meillä on tyttö 3500euroa! huusi Aila puhelimessa iloisesti.
Seisinänäni syntymäkodin ikkunoiden alla heitin käden kohti vaimoani, joka piti vauvaa sylissään.
Meillä on tytär. Minä isä! Aila, miten se käy, kun meille lupasivat pojan?!
Puhelimen toisessa päässä hiljaisuus laskeutui, ja sitten Aila kuiskasi hiljaa:
Luultavasti tehtiin virhe
Käännyin ja kävelin ohi onnekkaita isille, jotka piirsivät rakkauden lausuntoja asfaltille ja laukaisivat ilmapalloja kohti taivasta, ohi koristeltujen autojen ja niiden äärellä kokkeroivien sukulaisten.
Olin aina haaveillut pojasta, perillisestä, sukulinjan jatkajasta. Kun Aila oli raskaana, maalin kuvia tulevaisuudestamme: “Me heittelemme palloa pihalla, sitten kalastamme järvellä, puhumme miesten keskusteluja ja tuomme äidille saalista, ja illalla istumme kaikki yhdessä pöydän ääreen kertomaan päivän tapahtumista siinä hän on, poikani, ylpeyteni.”
Aila oli kokenut pitkän odotuksen; kävimme tutkimuksissa edes kuuluisan tohtorin luona, tiedetyön tähden, ja vasta viiden vuoden jälkeen hän toi minulle ilosanoman.
Mikko, sinä? kuulin perässämme se oli Pasi, opiskelukaverini.
Mitä vuotta, mitä talvia, miten menee? hän kysyi.
Saavuin äitiini, hieman flunssainen, tarvitsee hoitoa, hän on täällä yksin, isä on kuollut jo viisi vuotta. Entä sinä?
Menen syntymäkodista, vaimo on juuri synnyttänyt tyttären.
Onnittelut! Miksi et ole iloinen? hymyili ystäväni.
No
Pasi katseli ympärilleen, näki kahvilan vain muutaman askeleen päässä ja kutsui meidät sisään juttelemaan.
Joten poikaystäväsi odotti? Me kaikki odotamme poikia, perijöitä, se on normaalia. Aikaisemmin minäkin valmistautuin isäksi poikaan, mutta vaimo syntyi tyttärenä.
Miten perheesi? Tuo heidät mukanaan? kysyin.
Pasin katse menetti silmänsä ja hiljennytti, ja sitten hän katsoi minua silmin, joissa oli kuin koko avaruuden suru ja epätoivo.
Olen yksin, minulla ei ole enää perhettä. Mikko, ei ole sopiva aika tähän, sinulla on ilo.
Mitä tapahtui?
Onnettomuus en halua muistella. Olen ollut yksin jo vuoden, aion muuttaa äitini luo, etsiä töitä, tehdä remontin asunnossa.
Istahdimme vielä pitkään, muistellen opiskeluaikoja, yhteisiä tuttavia, ja jaoimme tulevaisuuden suunnitelmia. Annoin hänelle puhelinnumeroni ja sanoin, että hän voi soittaa milloin tahansa päivästä tai yöstä.
Seuraavana aamuna, suuren kimppu Ailan lempirukkasia ja ilmapallojen säkki kädessään, kiiruhtiin kohti syntymäkodin ikkunoita.
Aila! huusin kuullessani rakkaan äänen puhelimessa.
Anna anteeksi! Olen niin iloinen pitkän odotetun tyttären puolesta! Miltä hän näyttää?
Sinä näytät, Mikko, aivan sinulta!
Oikeasti? Eilen tunsin itseni
Ei hätää, ymmärrän kaiken
Keskeytti minua vaimo.
Mikko, tyttömme on terve ja rauhallinen, syö ja nukkuu, hymyilee unessa. Pian pääsemme kotiin, näet itse
PS. Lapsia emme saaneet enempää, synnytys oli rankka ja sen jälkivaikutukset painoivat Ailan terveyteen.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tytär on kasvanut älykkääksi ja kauniiksi nuoreksi, rakastamme ja olemme ylpeitä hänestä, ja Pasi on ristissääiti.
Vielä tänäkin päivänä olen kiitollinen hänelle siitä keskustelusta, joka avasi silmäni monella tapaa ja opetti arvostamaan ja rakastamaan kaikkia niitä, jotka ovat nyt vierelläni.
