Tulihan se päivä, jolloin elämä päätti heittää minut mäkeen olin raskaana jo kuusitoistavuotiaana, ja edelleen kirjoitin esseitäni kylän yhteiskoulussa. Voitte kuvitella, mitä sellaista tapahtuu pienessä Etelä-Pohjanmaan pitäjässä: Koko kylä höpisi selän takana, kirkonkylän mummot nyökyttelivät ja näyttivät minua sormella torilla kuin olisin ollut vähintään viiden rikoksen etsintäkuulutettu. Isä oli niin myötähäpeän vallassa, että kieltäytyi katsomasta minua edes perunamaalla.
Olisi ollut parempi jos olisit jäänyt synnyttämättä ja mennyt vaikka meren jäälle! Lähde nyt hyvä ihminen mummolaan, en minä tällaista kestä enää, isä tokaisi yhtenä tuulisena päivänä.
Niinpä pakkasin reppuni ja lähdin Kaskisiin, missä äidin äiti asui vanhassa, vetoisessa talossa kylän toisella puolella. Tuuli vinkui ikkunoissa ja villasukatkin palelivat, mutta siellä minä sinnittelin. Viimeiset raskauskuukaudet olivat kuin kilpailu siitä, kuka pärjää pisimpään yksin ei apua keneltäkään, kukaan ei tullut edes kysymään, haluaisinko saunaan. Kun sitten viimein synnytys alkoi, ambulanssilla oli kiire, mutta ehdittiin onneksi ennen kuin joku olisi ehtinyt synnyttää puolestani. Sain pojan, Veikon, ja siinä sitä oltiin: vanhassa tuparissa, kaksin maailmaa vastaan.
Kaikki paasasivat siitä, kuinka pitää löytää mies, että eihän se näin voi mennä, mutta minäpä en suostunut. Tein töitä ja elin pelkästään poikani eteen. Kun Veikko sitten kasvoi aikuiseksi tuli ylioppilaaksi ja lähti Turkuun opiskelemaan, niin minäkin päätin pakata laukkuni ja lähteä töihin ulkomaille, tarkemmin sanottuna Italiaan.
Nuorempana en olisi raaskinut jättää lasta, mutta nyt työ Italiassa tuntui taivaalliselta arkeen verrattuna: hoidettavanani oli ihastuttava seniorelli, joka välillä vain kiitteli ja antoi lisäksi 100200 euroa ihan noin vaan, koska olin niin hyvä suomalainen työntekijä. Niillä rahoilla Veikolle järjestyi kivan kokoinen yksiö Vaasasta, eikä pojan tarvinnut huolehtia tulevaisuudestaan. Mutta, kas kummaa, raha muutti Veikkoa enemmän kuin Italian aurinko: nykyisin unohtuu mummolavierailut eikä äitiäkään muista soitella. Harmitti, mutta elättelin toivoa ja siirsin pojalle kuussa 500 euroa, loput laitoin sivuun enhän aikonut enää palata siihen homeiseen mummolaan.
Vuosia vierähti. Veikko päätti mennä naimisiin. Toki maksoin häät ja ostin kaikkia tarpeellisia taloustavaroita pariskunnalle, siinä missä kunnon äiti. Ajattelin, että nyt vihdoin voisin säästää omaa asuntoa varten. Toisin kävi: viidessä vuodessa syntyi kaksi lasta lisää, sitten käynnistyi vielä sota jossain maailmalla ja miniä ilmoitti odottavansa kolmatta. Yhä vain siirsin Veikolle euroja, mutta onnistuin silti nipistämään kasaan reilut 20 000 euroa asuntoon. Sattuipa vielä niin, että ystäväni myi hiljan remontoidun yksiön oiva tilaisuus!
Kesällä palasin Suomeen, valmiina tekemään kaupat notaarilla, kun Veikko sinkoaa uutisen kuin hali polveen.
Äiti, myytiin se asunto ja ostettiin omakotitalo. Käsiraha maksettiin, nyt sinun pitää heittää kasaan se toinen erä.
Mitä ihmettä, minkä rahat?
18 000 euroa pitää vielä löytää.
Oletko tosissasi? Minun piti ostaa tämä asunto itselleni!
Äiti, ei kai sinusta nyt olisi reilua, että me kaikki viisi asuttaisiin yksiössä? Sinun pitää ymmärtää lapset tarvitsee tilaa!
Kysyin, miksei hän ollut säästänyt mitään. Ja miksi jätti kertomatta tästä suurkaupasta! Sanoin, etten aio antaa koko summaa korkeintaan vähän myöhemmin, jos jotain jää. Veikko suuttui niin, että hiljeni pitkäksi aikaa.
Sinä et välitä siitä, missä lapsenlapsesi elävät…
Tottahan toki! Olet saanut jo kuukausimäärin 500 euroa, olisit voinut säästää edes osan!
Sinä ehdit kyllä tienata itsellesi oman asunnon, miksi tarvitset sitä nyt? Kyllähän palaat Italiaan kuitenkin!
Jos jotain tapahtuu enkä pääse töihin tai jos sairastun, missä sitten asun?
No, menet takaisin mummolaan!
Ehdotan, että sinä muutat sitten lapsinesi sinne.
Niinpä pidin pääni, rahat jäivät minun tilille. Veikko loukkaantui syvästi ja katkaisi yhteydet. Kuulin kyliltä, että lainasi lopulta rahaa pitkin pitäjää saadakseen maksut kuntoon. Mutta pitääkö äidin koko elämäänsä vain maksaa toisten laskuja? Missä kohtaa on lupa ajatella itseään? No, ehkä sitten siinä omassa yksiössä, jonka ostan. Ja ehkä joskus Veikkokin tulee käymään jos asunto sattuu olemaan tarpeeksi lähellä grilliä.
