**Päiväkirja, 26. kesäkuuta 2026**
Olen Kaisa, tavallinen työteliäs puoliso ilman kruunua päässäni. Mikko ja minä asumme omakotitalossa Helsingin laitamilla, jonka maksamme omilla niskoillamme asuntolaina, sähkölasku, työpäivät aamuun saakka ja yöhön asti.
Äiti, Aune, asuu pienessä kylässä Vihdin lähellä, siellä myös hänen sisarensa Sari. Aluksi kaikki olisi sujunut hyvin, jospa he eivät olisi päättäneet, että meidän kotimme on heidän viikonlopun lomakohteensa. Alkuun se kuulosti suloiselta:
Tulemään teille lauantaina.
Mutta vain lyhyesti.
Me ollaan perhettä.
Lyhyesti he tulkitsivat kuin yökyläilyksi; tulemään tarkoitti reppuja täynnä tyhjiä kattiloita ja silmiä, jotka odottavat juhlaa.
Joka viikonloppu sama rutiini: työstä tultuani juoksen kauppaan, laadin ruokaa, pesen, katson pöydän, hymyilen, ja jälkeenpäin puolen yönä astioiden ja lattiankin puhdistus. Aune istuu ja kommentoi:
Miksi salaatti ilman perunaa?
Minä pidän lohduttavasta perunamuusista.
Meillä kylässä ei tehdä noin.
Sari lisää:
Oi, olen niin väsynyt matkalta.
Ja jälkiruokaa ei ole?
Ei yhtään kiitosta, ei voinko auttaa? -lausetta.
Eräänä päivänä en enää kestänyt ja sanoin Mikolle:
En ole kotisi siivooja, enkä halua palvella joka viikonloppu perhettänne.
Ehkä meidän pitäisi tehdä jotain.
Silloin mieleeni iski suunnitelma.
Seuraavana lauantaina Aune soitti:
Me tulemme teille.
Ai, meillä on jo suunnitelmia, vastasin rauhallisesti.
Mitä suunnitelmia?
Omia.
Ja tiedätkö mitä? Lähdimme oikeasti, mutta emme suunnitelmiin vaan Auneen luo. Lauantaina aamuna Mikko ja minä seisoimme hänen pihoillaan. Aune avasi ovea ja jäi seisomaan.
Mitä tämä on?! hän huusi.
Me tulimme käymään. Lyhyesti.
Sinun pitäisi ilmoittaa, en ollut valmistellut mitään! Tiedätkö, kuinka paljon maksaa vieraiden vastaanottaminen?!
Katsoin häntä ja sanoin viileästi:
Katso, näin elän jokaisena viikonloppuna.
Oletko itseäsi korottanut? Turpa kiinni!
Huuto kaikui niin että naapurit vilkailivat, ja me ajoimme kotiin.
Mikä on parasta? Siitä lähtien ei enää ole yhtään yllättävää käyntiä ilman kutsua. Ei enää tulemään eikä viikkojani keittiössä. Joskus täytyy vain näyttää ihmisille, miltä tuntuu olla sinun paikallasi.
Olenko toiminut oikein? Mitä sinä tekisit tällaisessa tilanteessa?
—
Jos haluat lukea lisää tarinoitamme, jätä kommentti ja muista tykkäys. Se innostaa meitä kirjoittamaan lisää!
