– Kosinta? Hän kosi sinua? Tuuli, oletko ihan sekaisin! Mikä ihmeen miettiminen tässä on?!
– Oona, kaikki on niin vaikeaa…
– Mikä siinä nyt on muka hankalaa? Oona riisui villakangastakkinsa ja rojahti kahvilapöydän ääreen. Huh! Juoksin tänne suoraan! Mulla on vaan puoli tuntia, sitten pitää viedä Maija balettiin ja Launo futistreeneihin.
– Oona, poika täyttää kohta kuusi. Kauanko sä meinaat vielä kutsua sitä Launoksi?
– Olisi tyytyväinen, että edes niin! Kuvittele: eilen tuli tarhasta kotiin ja ilmoitti, että on rakastunut! Noora naapurista! Haluaa mennä naimisiin. Mitäs sanot?
– No, aika tyypillistä teidän suvussa. Muistatko itsesi pienenä!
– Älä nyt vertaa muistatko mitä äiti teki kun ilmoitin meneväni naimisiin? Oona puuskahti nauraen. Kuinka vanha mä silloin olin? Viisitoista?
– Neljätoista. Ja meinasit ajaa äidin sairaalaan. Äiti, mä oon ihan varma tästä! Vähänpä haittasi, ettei sun Jani edes vilkaissut silloin sun suuntaan.
– Mutta nyt se on mun mies, ja tässä mä maksan vanhoja hulluttelujani takaisin. Äiti olisi voinut kyllä rangaista tiukemmin kuin koko vuoden tiskivuorolla! Olisi voinut vaikka kotiarestia pitää!
– Sulta ei kyllä voinut liikkumista estää. Äiti tiesi kuitenkin, että järki pysyy päässä, vaikka kuinka esiinnyit.
– Joskus kyllä… etenkin silloin, kun kyse oli susta! Muistatko ne meidän lapsuuden tappelut? En voinut sietää sua, Tuuli. Tuuli täydellinen ja Oona villi ja vapaa!
– Äiti ei koskaan sanonut noin.
– Mutta mummo ahkeroi meidänkin puolesta aina pelotteli, että tuon kyllä vielä morsiamen kotiin ennen aikojaan. Ja mitenkäs lopulta kävi?
– No jaa… Tässä suhteessa musta ei kyllä ollut järjen perikuvaksi…
Tuuli työnsi kahvikupin syrjään ja huokaisi raskaasti.
– Tuuli… Oona tarttui siskonsa kädestä. Kerro mulle, mikä painaa?
– Oona, mua pelottaa…
– Mitä ihmettä? Löysit vihdoin fiksun miehen, ja nyt alat arkailla! Mikä mättää?
– Musta tuntuu, ettei hän halua hyväksyä Lautsia…
Oona kurtisti kulmiaan.
– Miksi epäilet niin?
– Yksinkertaista, Oona. Eilen ruusujen ja tämän sormuksen jälkeen hän pyysi lähettämään poikani mummolaan hääviikoksi…
Tuuli kääntyi ikkunaan, nypläsi sormusta.
Sormus oli kaunis ja kallis.
Ei yllättävää Kimmo, Tuulin mies, oli tunnettu menestyvänä yrittäjänä ja tietyllä tapaa esteetikkona, joka harvoin kitsasteli lahjoissa. Hänen äitinsä oli opettanut jo aikaisin:
– Kulta, nainen kyllä sietää niukkuutta puolustaessaan miestään, jos tällä on vaikeaa. Mutta miettii kahdesti, kannattaako jäädä rinnalle sellaisen, jolla olisi mahdollisuus mutta ei halua panostaa. Ja se on ihan oikeutettu kysymys. Jos et tahdo antaa naisellesi parasta nyt, miksi et epäröisi myöhemmin lapsen kohdalla?
– Mutta äiti, miksi naisen pitäisi ajatella sillä tavalla? Miten lapsi tähän liittyy?
– Muistatko sen tarinan köyhästä Ellenistä? Me naiset ollaan vähän kaikki Elleneitä mietitään kymmeniä askelia eteenpäin. Joskus hölmöillään sen kanssa, mutta usko pois: fiksu nainen harvemmin putoaa reunan yli.
Kimmo otti äitinsä sanat tosissaan. Hän oli tottunut näkemään vahvan naisen, joka nousi pystyyn sieltä, minne muut olisivat jääneet makaamaan. Kimmon äiti, Merja, jäi aikoinaan yksin, kun isä lähti uuden perheen perään. Kaupungissa opiskeluaikana hän eli opiskelija-asuntolassa, teki töitä missä vain sai ja tiesi jo varhain: elämä ei kanna, jos ei itse ponnistele.
Merja meni naimisiin järjellä, ei tunteella, mutta pojalleen siitä ei koskaan puhunut. Miksi? Annettiin Kimmon uskoa, että elämä voi olla myös toisenlaista.
Ehkä juuri siksi, että kokemuksista oli tarttunut selviytymiskeinoa, Merja ei lamaantunut, kun jäi pikkulapsen kanssa tyhjän päälle, vaan pohti rauhassa, mitä seuraavaksi.
Uutta työtä ei ollut helppoa saada, mutta ystävät auttoivat, ja pian Merja työskenteli vanhan professorin kotiapulaisena. Professori jäi leskeksi, eikä millään meinannut toipua.
– Tullaan, professori, ruoka on valmista!
– Myöhemmin, Merja…
– Ei myöhemmin nyt!
– Tarkoitatko niin?
– Tiedän varmasti!
– Mutta jos ei tee mieli?
– Sitten ajattele kuten lapsena. Isälle, äidille, mummolle…
– Mummoni syötti noin…
– Kuvaile, että olen nyt mummosi viisastasi, mutta pieniä asioita et silti oivalla. Ei ihminen elä pelkällä ilmalla! Ja vaimosi, olkoon hänellä rauha, ei antaisi anteeksi, jos laiminlöisin teidän hyvinvointinne!
– Puhut nyt kuin mummoni aiemmin… silloin sitä, nyt tätä…
– Mitä?
– Sitä taivasjuttua.
– Jos mummosi sanoi, hän tiesi, että jotkut asiat ovat pysyviä, toiset eivät.
– Merja, olet filosofi!
– Jaa minä! Ei minulla ole aikaa filosofoida! Sainko sinut syömään? Kiitos! Nyt menen syöttämään Kimmoa.
Professori kiintyi nopeasti Merjan poikaan ja teki lopulta ratkaisun, joka vaikutti kummalliselta: hän kosi Merjaa ja tarjosi kättänsä sekä kaikkea mahdollista turvaa Kimmon kanssa.
– Mieti, Merja! Sinulla ei ole omaa asuntoa, et tulojakaan palkkasi sillä ei elätetä lasta ja anneta koulutusta. Minulla ei ole perillisiä. Anna tämä mahdollisuus.
Merja mietti hetken, selaillen professorin kasvoja, ja nyökkäsi.
– Kiitos. Tiedän, kuinka tärkeää tämä päätös on. Otan tarjouksen vastaan en itseni, vaan Kimmon takia. Olet oikeassa, pojallani täytyy olla toisenlainen elämä edessään.
Hiljaiset pitovihkikemut pidettiin pian, ja Kimmo sai nimellisesti mutta myös aidosti isän.
Vuoden kuluttua Merja haki yliopistoon, ja professori kannusti.
Merja haaveili muustakin kuin kodin siivouksesta ja ruoanlaitosta. Hän valmistui ja perusti siivous- ja juhlapalveluyrityksen, joka alkoi tuottaa hyvin. Työ vei mennessään, mutta pojasta saattoi olla rauhassa: vanhempi huolehti siitä hellästi.
Kimmon oikea isä sen sijaan hävisi kuvioista pyynnöstä aivan oma-aloitteisesti:
– Onko uusi mies löytynyt? Hyvää matkaa vain! Älä puhu pahaa pojalle, ehkä parempi ettei asiat tule esiin.
Merja piti lupauksensa. Isäkuvio selvisi Kimmon täytettyä yhdeksäntoista vasta professorin kuoleman jälkeen.
– Mutta äiti… rakastihan hän minua?
– Kyllä, rakasti. Joskus ei omia lapsia kohdella yhtä lämpimästi kuin hän sinua. Sinä annoit hänelle isän kokemuksen, hän sinulle hyvän lapsuuden. Käytäntö osoittaa lähisukulaisuus ei aina ratkaise, kuka ottaa ja rakastaa. Tämä maailma ei ole reilu, mutta onneksi meille kävi näin! Biologinen isäsi ei koskaan tiedustellut sinusta mitään, mutta Aleksi antoi meille molemmille turvaa ja vapauden. Muista se!
Merja oli kiitollinen, että elämä pyöräytti kaiken näin. Ilman eroa Kimmon isän kanssa heidän kohtalo olisi toinen.
Merja muutti myöhemmin mökille ja jätti kaupunkiasunnon pojalleen.
Vuosia kului, mutta Kimmo ei löytänyt sopivaa puolisoa. Kysyttäessä, miksi, vastasi:
– Monia naisia on ollut, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Esimerkiksi Saara on loistava juristi, mutta ei halua lapsia eikä koti merkitse hänelle mitään. Annan kanssa taas kaikki oli kuin sisustuslehdestä oli liian siistiä, liian järkähtämätöntä. Tunsin hukkuvani. Lidalla oli kaikki kohdallaan, mutta tunne puuttui kokonaan.
Kun Tuuli ilmestyi Kimon elämään, Merja oli mielissään. Eikä Tuulin poika häntä häirinnyt. Hän kuitenkin kysyi:
– Oletko valmis ottamaan vastuuta lapsesta?
– Tietysti olen. Sinähän minut kasvatit. Mutta pelkään, ettei poika hyväksy minua…
– Älä hupsuttele. Työskentele sen eteen! Yhdenkään äidin silmissä mies ei koskaan nouse oman lapsen yläpuolelle.
– Äiti!
– Sanoinko jotain väärää? Tee suunnitelmasi: kosi ja voita pojan luottamus muuten ei tule mitään. Elämään ei sovi leikkiä kenenkään, varsinkaan lapsen kustannuksella.
Kimon äidin neuvot käytännössä toimivat: kosinta oli tehty.
Ja nyt Tuuli istui lempikahvilassa siskonsa kanssa pohtien elämänsä suuntaa. Voiko hän rakastaa miestä, joka ei ota poikaa omakseen?
Oona mietti hetken, pitäisikö tälle pitää moraalisaarna, mutta kysyi suoraan:
– Mitä hän sanoi?
– Kuka?
– Kimmo tietysti. Miksi halusi Lautsin mummolaan?
– Ei mitään kunnollista syytä. Sanoi vain, että häiden jälkeen pojalle voisi olla viikko mummon ja ukin kanssa.
Tuuli itselleen vierain elein nakkasi lusikan pöydälle. Äänekkäästä kolahduksesta tarjoilija vilkaisi, mutta Oona nyökkäsi: ei hätää.
Oona livahti ottamaan lusikan ja kopautti kunnolla Tuulia otsaan, kuten lapsena.
– Ai! Mitä tuo nyt oli?
– Ei tule kuhmuakaan! Mun taidoilla ei.
– Oikeasti, ollaanko me muka jo aikuisia?
– Aikuisia… Milloin? Ehkä silloin kun sait tietää odottavasi Lautsia?
– Ehkä jo aiemmin.
– Niinpä. Miten se mummo sanoikaan nuoret ja varhaiskypsät. Ei sua mikään opeta!
– Mitä tarkoitat? Tuuli pisti lusikan takaisin otsaansa.
– Piilotellaan vaan taas! Kerroisit jo rehellisesti edes kerran. Mitä jos olisit aikoinaan kertonut Nikoksesta? Vaikka vain mulle?
– Ei sitä tiedä… Ei sillä ole enää väliä.
– Niin, ehkä ei. Mutta pohdin silti miten kova kolhu pitää tulla, että alat puhua mielestäsi läheisille?
Tuuli katsoi pois ja huokaisi.
Joskus Oona oli mahdoton. Nyt Tuuli tiesi hänen olevan aivan oikeassa: poika oli syntynyt vastoin kaikkea, ei kenenkään ansiosta.
Nikon, Lautsin isän, kanssa Tuuli oli ollut yläasteella. Odotti aina että poika edes tervehtisi. Vanhempien retkellä hän istui jo lapsinakin Oulankajoen rannalla ja mietti, mitä tehdä salaisuutensa kanssa, joka kasvoi jo vatsassa. Jo silloin tiesi, että salailu ei auta enää mitään…
Eikä Nikosta kuulunut enää mitään. Tuuli sinnitteli ja lykkäsi asian kertomista kunnes aikaraja tuli vastaan.
Oona tarkkaili häntä tiiviisti, järjesti Pasin ja muut pojat apuun. Eräänä iltana, kun Tuuli saapui kotiin, Oona halasi heti ja kuiskasi:
– Tuuli, ei ole mitään hätää. Unohda koko Niko. Ei edes kannata muistaa!
– Kuka muka… Oona, mistä nyt puhut oikein?!
Silloin Tuuli ei enää kestänyt, lyyhistyi lattialle, ja tajuton tyttö kannettiin sohvalle, juuri kun äiti ehti tulla viereen.
Kun Tuuli tokeni, äiti silitti kyynelillä kastunein käsin poskea.
– Mikset puhunut mitään, rakas? Olisiko muka ollut parempi näin?
He itkivät vuorotellen äidin ja Oonan kanssa, kunnes kotiin tullut isä katkaisi sen naurullaan.
– Tytöt! Nyt on juhlaan syytä meille on tulossa lapsenlapsi!
Tuuli ei koskaan sen jälkeen tuntenut sellaista helpotusta ja kiitollisuutta.
Lautsi syntyi kotiin, jossa tärkeintä oli rakkaus ja läsnäolo vaikka klassista äiti-isä -ydintä ei ollutkaan. Vanhempien ja Oonan tuella Tuuli sai koulutuksen ja elämä alkoi taas rullata.
Nyt Kimmon ilmestyminen heilutti jo rakennettua perustaa eikä ihme, että Tuuli epäröi.
Voiko hän laittaa Lautsin tulevaisuuden pelinappulaksi?
Oli hän jo kerran joutunut maksamaan nykyisen onnen kovaa hintaa.
Oonan huomioivat silmäykset, hymy ja tilatut eklerit koittivat kirvoittaa Tuulia puhumaan.
– Tuuli, rakas, opettele jo kertomaan mitä tunnet niille, jotka ovat rinnallasi. Etenkin Kimmon kaltaiselle. Kysy häneltä suoraan miksi Lautsi pitää lähettää mummolaan? Onko se niin vaikeaa?
– Ehkä olet oikeassa… Pitäisikö vain kysyä?
– Kysy! Nyt heti!
Oona nappasi puhelimen, heilutti sitä Tuulin edessä.
– Soita!
– Oona! Hän on palaverissa!
– No, sitten näet, kuinka paljon hänestä välittää.
– Mutta noin ei voi tehdä!
– Älä hupsuttele. Kirjoita sitten.
– Mitä hän minusta ajattelee?
– Siinä se! Tuuli, sulla on hänen sormuksensa sormessa. Hyväksyitkö kosinnan? Vai vieläkin mietit?
– Mietin…
– Mutta et suoraan kieltäytynyt, eli hyväksyit! Aiotko rakentaa suhdetta mieheen, jolta arkailet kysyä suoraan yhtä asiaa? Hän ei lue ajatuksiasi. Kerro, mitä tahdot! Unohda jossittelut!
– Jospa tietäisin itsekin mitä haluan… Tuuli oli kyynelten partaalla, mutta otti puhelimen käteensä. Siis vain kysyä?
– Niin vain, kysy! Oona nyökkäsi.
Vastaus tuli nopeasti. Puhelin pirahti, ja viesti sai Tuulin hymyilemään.
– No? Selkisikö asia? Oona virnisti, vilkaisi kelloa. Oho, nyt on mentävä! Jollain loma alkaa, minä ravaan baletissa. Piristy, sisko! Kaikki järjestyy. Kimmo ajattelee kaiken loppuun, oli oikeassa! Viikko kahdestaan, viikko kaikki yhdessä. Sinäkin olet muutakin kuin Lautsin äiti olet myös nainen! Olen vähän kateellinen. Meidän Janilla ei olisi tuollaisia ideoita. Nähdään! Ja puhu pojalle. Musta tuntuu, ettei Lautsi paneisi pahakseen kutsua Kimmoa isäksi.
– Oikeastiko?
– Mähän sanoin mutta en koskaan myönnä sitä.
Oona nappasi takin ja syöksyi ulos, väläytti vielä siskolleen kieltä ja naputti ohimoaan. Ajattele vähän.
Tuuli jäi miettimään.
Ja hänen päätöksensä kantoi hedelmää.
Kolmen vuoden kuluttua ylpeä Lautsi huomasi sylissään tuoreen pikkusiskon, jonka Kimmo nyt jo kaksi vuotta iskä ojensi vastasyntyneen hellästi Maxille.
– Lautsi, varovasti! Tuuli kiirehti, mutta Kimmo painoi häntä lempeästi lähemmäs, estäen häntä keskeyttämästä ensi kohtaamista.
– Ei hätää! Kaikki on hyvin. Eikö niin, poika?
– Isi! Aika itsestäänselvää… Lautsi kohotti vaaleansinistä huopaa, jonka he olivat yhdessä valinneet, ja hymyili äidille. Äiti… Onko totta, että hän on meidän?
