Vapaaehtoinen Katja nosti katseensa rekisteröintilehdestä ja tuijotti tulijaa. Kolmen vuoden aikana, joina hän oli työskennellyt “Ystävä”-turvakodissa, hän oli kuullut monenlaisia pyyntöjä. Pyydettiin pieniä, pyydettiin lempeitä, pyydettiin “ettei karvaa lähde” ja “että tulee toimeen lasten kanssa”. Eräs mies oli vaatinut koiraa, “jolla on surulliset silmät, valokuvaussessiota varten”. Mutta tällaista, tämä oli ensimmäinen kerta.
– Tarvitsen hyvin vanhan koiran, nainen sanoi.
– Kuinka vanhan? Katja tarkensi varovasti.
– Vanhimman, mikä on. Noin kymmenen, kaksitoista vuotta. Mitä vanhempi, sitä parempi.
Nainen seisoi tiskin luona ja piti käsissään kangaskassia. Lyhyt, hoikka, hieman yli kuusikymppinen. Hiukset vedetty taakse tiukalle nutturalle, josta yksi suortuva oli karannut. Jalassa kuluneet lenkkarit, joihin oli pinttynyt likaa, olkapäillä khakinvärinen takki, joka oli haalistunut saumoista. Kasvot rauhalliset, ilman hymyä, mutta myös ilman jännitystä. Tavalliset kasvot ihmisellä, joka tarkalleen tiesi, miksi oli tullut.
– Odottakaa hetki, kysyn Marjaana Salolta, Katja sanoi ja meni takahuoneeseen.
Marjaana Salo, turvakodin johtaja, leikkasi leipää iltaruokintaa varten. Veitsi naputti leikkuulautaa tasaisesti, kuin metronomi. Pöydällä vieressä oli kattila jäähtynyttä puuroa ja pino alumiinikulhoja.
– Siellä on nainen. Pyytää vanhinta koiraa.
Marjaana Salo pysäytti veitsen.
– Vanhinta?
– Kyllä. Sanoo, että mitä vanhempi, sitä parempi.
– Outoa. Kutsu hänet.
* * *
Naisen nimi oli Liisa-Maija Karppi. Hän istuutui tuolille johtajan huoneeseen, laittoi kassin polvilleen ja lukitsi sormensa. Hänen kätensä olivat kuivat, suonikkaat, lyhyillä kynsillä ja pienillä halkeamilla rystysissä. Ihmisen kädet, joka tekee paljon töitä niillä – pesee, pyykkää, kaivaa, hoitaa.
– Liisa-Maija, ymmärrättekö, että vanhat koirat vaativat erityistä hoitoa? Marjaana Salo puhui pehmeästi, mutta äänessä oli varautuneisuutta. – Eläinlääkärikulut, erityisruoka, usein kroonisia sairauksia. Nivelet, munuaiset, sydän. Se ei ole helppoa eikä halpaa.
– Ymmärrän.
– Onko teillä kokemusta eläintenpidosta?
– On.
– Kertokaa, jos mahdollista.
Liisa-Maija Karppi vaikeni. Katseli ikkunasta, jonka takana näkyi rivi häkkejä ja pala aitaa, josta maali oli lohkeillut. Jossain siellä, häkkien takana, humisi moottoritie.
– Minulla on nyt Kreivi. Hän on neljätoista. Labradori risteytetty jonkin karvaisen kanssa. Otin hänet Kauniaisten turvakodista kaksi vuotta sitten. Häntä oltiin lopettamassa, koska hänellä on takajalkojen niveltulehdus eikä kukaan ottanut. Ennen Kreiviä oli Tisse, sekarotuinen, sokea molemmista silmistä. Kaihi, pitkälle edennyt. Otin hänet, kun hän oli yksitoista. Hän eli luonani puolitoista vuotta. Ennen Tisseä oli Naida, vanha saksanpaimenkoira lonkkavialla. Naida oli kanssani kahdeksan kuukautta.
Hän luetteli rauhallisesti, ilman tunteenpurkauksia, kuin lukisi ostoslistaa. Mutta jokaisen nimen hän lausui hieman hitaammin kuin muut sanat. Kuin antaisi jokaiselle vielä sekunnin läsnäoloa.
Marjaana Salo laski kynän ja otti silmälasit pois.
– Tämäkö tarkoittaa, että otatte tarkoituksella vanhoja koiria?
– Kyllä.
– Saako kysyä – miksi?
Liisa-Maija Karppi katsoi häntä suoraan. Silmät harmaat, rauhalliset, ilman haastetta ja ilman selitystä.
– Koska kukaan muu ei ota heitä. Kaikki haluavat pentuja. Tai nuoria, korkeintaan kolmevuotiaita. Mutta vanha koira istuu häkissä ja odottaa. Eikä hän ymmärrä, miksi. Hän on koko elämänsä rakastanut jotakuta, nukkunut jonkun jalkopäässä, tavannut ovella. Ja sitten päätyi tänne. Omistaja kuoli, tai muutti, tai vain päätti, että riittää. Ja hänelle on jäljellä ehkä vuosi, ehkä kaksi. En halua, että tämä vuosi kuluu betonilattialla.
Huoneeseen tuli hiljaista. Kuului, kuinka seinän takana haukkui joku koirista – matalasti, rytmikkäästi, ilman vihaa. Vain ikävästä.
– Tulkaa, Marjaana Salo sanoi ja nousi. – Näytän teille erään.
Häkit olivat kahdessa rivissä, katettuina huopakatteella. Haisi koiralle, rehulle ja kloorille, jolla lattiat pestiin aamuisin. Jalkojen alla louskuttivat lätäköt – yöllä oli satanut, ja vesi kerääntyi kottikärryn uriin, jolla ruokaa kuljetettiin.
Koirat kohtasivat eri tavoin. Nuoret syöksyivät ristikkoa vasten, vinkuivat, hyppivät, tunkivat turpia rakoihin. Yksi hoikka urospuolinen typistetyllä hännällä seisoi hiljaa ja löi etutassulla metallia, tasaisesti, hellittämättä, kuin koputtaisi suljettuun oveen.
Liisa-Maija Karppi käveli ja katseli. Nuoriin ei pysähtynyt. Ei edes hidastanut askelta.
Marjaana Salo pysähtyi toiseksi viimeisen häkin kohdalla.
– Tässä. Tuiskunen. Hän on kolmetoista. Tuotiin kuukausi sitten. Omistaja kuoli, tytär sanoi – “ei tarvita, lapsella on allergia”. Jätettiin eteiseen turvakodin oven taakse televisionpahvilaatikossa.
Tuiskunen makasi kaukana nurkassa palalla pahvia. Iso, punaruskea, riippuvin huulin ja samein silmin. Korvat riippuvat, punaruskein laikuin. Kuono harmaa – kokonaan, nenästä otsaan, kuin jauhotettu. Takajalat ojennettu kömpelösti, kulmassa, ja näki, että ylösnouseminen vaati ponnistusta. Vieressä oli kulho koskemattomalla vedellä.
Liisa-Maija Karppi meni ristikon luo ja kyykistyi.
– Tuiskunen.
Koira nosti päänsä. Ei noussut. Vain nosti ja katsoi. Silmät kosteat, väsyneet, punertavin valkuaisin. Häntä heilahti kerran, raskaasti, väkisin, ja pysähtyi.
– Hänellä on ongelmia munuaisten kanssa, Marjaana Salo sanoi hiljaa. – Ja sydän. Kardiomyopatia. Eläinlääkäri sanoo – vuosi, ehkä puolitoista. Ja silloinkin hyvällä hoidolla ja jatkuvalla lääkityksellä.
Liisa-Maija Karppi ei kääntynyt. Hän katsoi Tuiskusta, ja Tuiskunen katsoi häntä. Sitten koira hitaasti, selvästi ponnistellen, nousi etutassuilleen, veti takajalat alleen ja otti kolme askelta ristikkoa kohti. Se tönäisi turvallaan rautoja. Kuono oli lämmin ja kuiva.
Liisa-Maija Karppi työnsi sormensa ristikon läpi ja silitti Tuiskusta selkämykseltä, nenästä otsaan, hitaasti, kuin silittäisi nukkuvaa lasta. Koira sulki silmänsä.
– Otan hänet, Liisa-Maija Karppi sanoi.
Paperityöt kestivät puoli tuntia. Katja täytti lomakkeita, leimasi ja vilkuili ikkunasta Liisa-Maija Karppia, joka istui penkillä pihalla ja piti Tuiskusta hihnassa. Koira painautui kylkeä vasten eikä liikkunut. Vain kuono liikkui – haisteli polvea, takin reunaa, lenkkareiden nauhoja, käden sormia, jotka makasivat sen selällä.
– Marjaana Salo, Katja kutsui kuiskaten. – Onko hän varmasti normaali? No, tämä nainen?
Marjaana Salo meni ikkunan luo ja katsoi pihalle.
– Normaali, Katja. Enemmän kuin.
– Mutta miksi hän ottaa vanhoja koiria? Nehän… no… kuolevat pian. Se on aina kivuliasta. Tottuu, ja sitten – se on ohi.
Marjaana Salo vaikeni. Risti kätensä rinnan päällä. Sitten sanoi, irrottamatta katsettaan ikkunasta:
– Tiedätkö, olen ollut turvakodissa kaksikymmentä vuotta. Olen nähnyt satoja ihmisiä. He tulevat, valitsevat, vievät. Puolet soittaa kuukauden päästä: “Ottakaa takaisin, se syö huonekaluja.” Tai: “Muutamme, emme voi ottaa mukaan.” Tai vain lakkaavat vastaamasta puheluihin, ja siinä kaikki. Mutta tämä nainen – hän ei valitse. Hän ottaa ne, jotka on jo hylätty. Ne, joita kukaan ei edes katso. Se, Katja, on aivan toinen asia.
Katja laski katseensa ja vaikeni. Allekirjoitti viimeisen sivun, merkitsi päivämäärän ja meni pihalle.
– Liisa-Maija Karppi, kaikki on kunnossa. Tässä teille muistio Tuiskusen lääkkeistä. Eläinlääkäri kirjoitti aikataulun. Munuaistabletit – aamuin illoin, ruoan kanssa. Sydänlääke kerran päivässä, tyhjään vatsaan. Ja uusintakäynti kahden viikon päästä, meidän tai oman eläinlääkärin luona.
Liisa-Maija Karppi otti paperit, taittoi siististi neljään osaan ja laittoi kassiin. Otti sieltä esiin vanhan kaulapannan – leveän, pehmeän, kuluneesta pressusta, raskaalla soljella. Vaihtoi Tuiskusen pannan.
– Tämä on hänelle mukavampi. Ei paina kaulaa. Ostan tällaisia kaikille omilleni.
Katja katseli, kuinka he lähtivät. Liisa-Maija Karppi käveli hitaasti, sopeutuen koiran lyhyeen laahustavaan askeleeseen. Tuiskunen kipitti vierellä, hieman ontuen takavasenta. Portilla Liisa-Maija Karppi pysähtyi, kumartui ja oikaisi pannan. Sitten sanoi jotain Tuiskuselle hiljaa, pelkillä huulillaan, niin ettei Katja kuullut. Tuiskunen nosti harmaan kuononsa ja nuolaisi hänen kättään.
He menivät portista ulos ja kääntyivät oikealle, bussipysäkille päin.
Kuukauden kuluttua Marjaana Salo sai viestin. Valokuva: Tuiskunen makaa paksulla ruudullisella peitolla, jalat ojennettuina. Vieressä vesikuppi ja vanha pehmolelu ankka ilman toista silmää. Kuono yhä harmaa, mutta silmät puhtaammat. Kirkkaammat. Ilman sitä sameutta, joka oli ollut häkissä. Häntä kuvassa on epäterävä. Ilmeisesti heilui.
Kuvan alla teksti: “Tuiskunen on asettunut. Ensimmäisen viikon pelkäsi, painautui seinään. Sitten nousi keskellä yötä sänkyyni ja nukkuu siitä asti siellä, vaikka laitan alustan alle. Tykkää, kun rapsutetaan oikean korvan takaa. Vasenta ei anna, ilmeisesti särkee. Munuaiset vakaat, eläinlääkäri tyytyväinen. Kreivi on tottunut, ei mustasukkainen. Ovat yhdessä parvekkeella, kun aurinko paistaa. Kiitos teille.”
Marjaana Salo luki. Sitten luki uudelleen. Sulki puhelimen, nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi pitkään kattoon, jossa levisi vanha kosteusläikkä.
Pöydällä oli lista koirista, jotka piti siirtää toiseen siipeen. Kaksikymmentäkolme nimeä. Ikä kahdesta viiteen. Nuoria, vahvoja, hyvillä mahdollisuuksilla. Jokaisella oma tarinansa, oma toivonsa.
Ja aivan lopussa, käsin lyijykynällä lisättynä, luki Paroni. Neljätoista vuotta, uros, sekarotuinen, tuotu asunnosta emännän kuoleman jälkeen. Kuuro vasemmasta korvasta. Kulkee hitaasti. Syö vähän. Sarakkeessa “vierailijoiden kiinnostus” – viiva.
Marjaana Salo otti puhelimen ja kirjoitti: “Liisa-Maija Karppi, meille on tullut Paroni. 14 vuotta. Hiljainen, rauhallinen. Jos olette valmis, ilmoittakaa.”
Vastaus tuli neljässä minuutissa. Ei tunnin, ei päivän päästä. Neljässä minuutissa: “Tulen lauantaina. Valmistelen paikkaa.”
Marjaana Salo hymyili. Laski puhelimen takin taskuun.
Seinän takana haukahti matalasti Paroni. Ei kenellekään. Vain tyhjyyteen, kuten vanhat koirat haukkuvat, kun he näkevät unta. Jotain menneisyydestä, siltä ajalta, kun koti oli vielä koti, eikä muisto.
Liisa-Maija Karppi saapui lauantaina, kuten oli sanonut. Astui turvakotiin tasan kymmeneltä aamulla, samoissa lenkkareissa, saman kassin kanssa. Kasvoilla sama rauhallinen ilme.
Katja kohtasi hänet sisäänkäynnillä. Halusi sanoa jotain, mutta sen sijaan vain nyökkäsi ja johdatti kolmannelle häkille.
Matkalla ei malttanut olla kysymättä.
– Liisa-Maija Karppi, saanko kysyä?
– Saatte.
– Eikö teille ole raskasta? Kun he… lähtevät?
Liisa-Maija Karppi käveli hidastamatta askelta. Lenkkarit loiskivat tutuissa lätäköissä.
– On raskasta.
– Ja silti otatte uusia?
– Silti.
Katja vaikeni. Sitten hiljaa:
– Miksi?
Liisa-Maija Karppi pysähtyi. Kääntyi Katjan puoleen ja katsoi häntä rauhallisesti, ilman katkeruutta, ilman paatosta.
– Kun Naida kuoli, hän makasi sylissäni, puhtaalla lakanalla, ja silitin hänen päätänsä. Koko yön. Hän olisi voinut kuolla täällä, häkissä, pahvilla. Yksin. Minulla oli raskasta sen jälkeen. Minulla on edelleen raskasta, kun muistan. Mutta hänellä ei ollut. Hänellä oli rauhallista. Näin sen. Silmistä, hengityksestä, siitä, miten hän rentoutti tassunsa. Kyse ei ole minusta, Katja. Kyse on heistä.
Katja kääntyi pois ja pyyhkäisi nopeasti silmiään kämmenselällä. Sitten sanoi, jo tavallisella, työäänellä:
– Tulkaa. Paroni odottaa.
Paroni makasi häkin nurkassa, tumma, raskas, roikkuvalla mahalla ja harmaalla partana alaleuassa. Nähdessään ihmiset hän ei noussut. Nosti toista korvaa, tervettä, oikeaa, ja katsoi. Sillä ilmeellä, joka on vanhoilla koirilla, kun he eivät enää odota mitään, mutta eivät ole lakanneet huomaamasta.
Liisa-Maija Karppi kyykistyi ristikon luo. Otti kassista palan kanaa, käärittynä lautasliinaan. Työnsi rakojen läpi.
Paroni haistoi. Otti varovasti, pehmein huulin, kuin ottaisi jotain haurasta. Pureskeli hitaasti.
Liisa-Maija Karppi silitti hänen otsaansa. Karkea turkki, lämmin iho, vanhuksen kyhmyt kulmien kohdalla.
– No niin, Liisa-Maija Karppi sanoi hiljaa. – Lähtekäämme kotiin.
