Tapasin Eijaa melkein vuoden ajan, enkä koskaan säästellyt euroja hänen tai hänen lapsenlapsensa hyväksi. Mutta heti kun pyysin muutamaa pullaa mukaani, sain kertaheitolla muistutuksen omasta osastani.
Tarjoilija asetti pöydällemme varovasti muovirasian, johon oli jo pakattu lähes koskematon pala suklaakakkua. Eija hymyili tyytyväisenä ja siirsi rasian luokseen. Istuttiin yhdessä viihtyisässä kahvilassa Helsingissä, musiikki soi hiljaa taustalla, mutta sisälläni nousi vääjäämätön ärtymys.
Meistä oli tullut pari lähes vuosi sitten. Olen viisikymmentäkahdeksan, Eija viisikymmentäneljä molemmilla takana elämiä, eroja, aikuisia lapsia ja tietenkin lapsenlapsia. Minulla on kaksi poika ja tytär. Hänellä yksi kullan kallis lapsenlapsi, kuusivuotias Oskari, “elämänsä ilo”, jonka olin tavannut vain paristi ohimennen, mutta jonka hurmaavista tempauksista tiesin enemmän kuin veriarvoni.
Eija laittoi rasiansa laukkuun ja hymyili minulle sillä lempeällä tavalla, joka minut aikanaan oli saanutkin pään pyörälle.
Oskari rakastaa kaikkea suklaista, hän sanoi. Minulla on jo maha täynnä, ei tee enää mieli. Eihän tuota hyvää kannata antaa hukkaan.
Nyökkäsin hiljaa, viittasin tarjoilijaa ja maksoin laskun, tietenkin myös kakun, oman kahvini ja hänen salaattinsa. Raha ei ollut ongelma en minä siitä köyhdy. Kyse oli kuitenkin jostakin muusta: tavasta, johon olimme salakavalasti ajautuneet viimeisen puolen vuoden aikana. Olen itsepäisesti teeskentellyt, ettei tässä mitään erityistä tapahdu, kaikki vain Eijan mummelirakkautta. Heti tilaisuuden tullen ja tietenkin minun laskuuni Eija otti mukaan kaiken, mitä pystyi, Oskarin iloksi.
Ensimmäisen piston tunsin kolme kuukautta sitten, kun menimme elokuviin uusinta ensi-iltaa katsomaan. Ostin liput ja tiskillä Eija tilasi suurimman mahdollisen ämpärillisen karamellipoppareita ja ison kokiksen.
Olin hetken ihmeissäni yleensä hän pitää tarkasti huolta linjoistaan, eikä makeuttele turhaan. Ajattelin, että ehkä hän nyt halusi hemmotella itseään. Istahdimme paikallemme, valot sammuivat. Otin poppareita, söin muutaman. Eija piti astiaa tiukasti sylissään, kansi päällä, jonka hän erikseen pyysi tiskiltä, eikä itse syönyt yhtäkään.
Mikset ota? kuiskasin. Hyviä ovat!
En oikein välitä, hän vastasi. Oskari tulee tänään yökylään, ja hän rakastaa elokuvateatterin poppareita, vanhemmat eivät niitä juuri koskaan osta.
Meinasi mennä kokis väärään kurkkuun. Sain ymmärtää, että popparit olivatkin ostettu Oskarille ilman mitään keskustelua. Hän vain päätti, että näin tehdään. Istuin koko näytöksen ajan kiusaantuneena: poppareita oli vaikea syödä Eijan valvovien silmien alla. Elokuvan jälkeen vein hänet autolla kotiin, Eija poistui popparit kainalossa, onnellisena; minä tunsin itseni lähettipojaksi, joka vielä lisäksi maksoi koko toimituksen.
Kysehän ei ollut rahasta. Eijalla on hyvä palkka, hän pukeutuu siististi, ajelee omalla Volvolla. Tarvetta ei ollut.
Viime lauantaina asia oikein konkretisoitui. Eija kutsui minut luokseen syömään ja lupasi tarjota kuuluisia lihapiirakoitaan, joita olin monesti kehunut. Halusin viedä vähän luksusta pöytään vein pullon laadukasta viiniä, hedelmiä ja lohta. Asunnossa leijui ihana leipomusten tuoksu.
Keittiön pöydällä oli valtava kulho liinan alla. Sen alla kokonainen kasa kullanruskeita, kiiltäviä piirakoita. Istuimme alas, Eija kaatoi teetä ja asetteli lautaselleni viisi kappaletta.
Syö, Ilkka, ota kun ovat lämpimiä, hän sanoi hellästi.
Piiraat olivat kerrassaan herkullisia. Söin kolme lihalla, kaksi kaalilla olo oli kylläinen, mieli kevyt. Juteltiin, lasi viiniä rentoutti, ja mieleen hiipi lämmin kodikkuus.
Eija, nämä ovat taivaallisia, myhäilin nojatuolissani. Lastenlapset tulevat illalla käymään, haluaisivat varmasti maistaa. Voisitko pakata muutaman mukaan? He syövät aina kaupan bulkkeja, kun tytär ei oikein tykkää leipoa.
Silloin tapahtui jotakin odottamatonta.
Eijan kasvoilta katosi hetkessä hymy ja lämpö. Muutos oli kuin yössä ja päivässä katse terävöityi, olemus jännittyi.
Ilkka, hän sanoi aivan eri äänellä, muka pahoitellen ja kuitenkin tiukasti. Minä niin mielelläni antaisin, mutta en voi paljon antaa. Oskari tulee illalla, ne piiraat on hänelle tehty.
Hän nousi, meni kulholle, jonne vannon oli jäänyt ainakin kolmekymmentä piirakkaa. Kaikkien niiden joukosta hän kaivoi muovipussin ja laittoi siihen… kolme kappaletta. Kaksi kaaleilla, yksi lihalla.
Tässä, hän ojensi surkean pussin. Saat tarjota. Muuten Oskarille ei jäisi mitään illaksi.
Tuijotin näitä kolmea piirasta ja tunsin, kuinka kasvot alkoivat hehkua noloudesta. Kulhossa kiilsi yhä hyvä vuori, minä olin juuri tuonut viinit, herkut ja kalan. En ikinä ollut säästellyt hänen vuokseen. Nyt hän todella säästeli piirakoita omien lastenlasteni vuoksi?
Onhan tuolla vaikka kuinka, yritin vielä rauhoittaa, vaikka sisällä kiehui. Oskari ei kaikkea jaksa, anna nyt edes pari lisää, lapsia on sentään kaksi.
Eija puristi huuliaan yhteen, peitti kulhon liinalla kuin puolustautuen ja sanoi jämerästi:
Ilkka, laskin ainekset tarkkaan. Lupasin Oskarille piirakat. Älä pahastu, mutta en voi alkaa jakaa kaikkea pois. Söithän itsekin? Hyvä niin. Nämä on lapsenlapselle.
Hän kutsui sitä “jakamiseksi”. Kuin olisin ulkopuolinen, joka tulee anelemaan. En se, jonka kanssa hän on suhde rakentamassa ja joka hetki sitten toi ruokaa tullessaan.
Miksi minun paikkani hänen maailmassaan on lapsenlapsen jälkeen?
Puolen tunnin päästä lähdin pois, vedoten kiireisiin. Kolme piirakkaa lojui apukuskin penkillä, ja tuoksu, joka äsken oli kodikas, tuntui nyt oudolta kuin siitä olisi kadonnut lämpö, tilalle tullut tylyys. Mietin, mitä Eijan mielessä liikkui pohdin ja pohdin, mutta tulin samaan lopputulokseen yhä vain.
Olin aina uskonut, että terveessä suhteessa kaksi aikuista ovat etusijalla. Me olemme toisiamme varten. Lapsista ja lastenlapsista toki pidetään huolta, mutta ne tulevat vasta sen jälkeen. Eijalla asia on toisin. Hänen maailmassaan keskiössä on Oskari. Hän on kaiken mitta ja mittaamaton prioriteetti. Joten minä olen vain kätevä sponsori, joka maksaa kahvilat, elokuvat ja popparit “mukaan otettavaksi”?
Kun maksan kakkua hänen lapsenlapselleen, se on itsestään selvää “ollaanhan jo perhettä”, vaikka meillä on vasta vuosi yhteistä taivalta takana. Mutta kun pyydän piirakoita omille lapsenlapsilleni, se onkin jo “en minä voi alkaa jakaa”. Tilanne on yksisuuntainen. Hänen lapsenlapsensa saa herkut, minun osalleni jää vain kolme piirasta kahdelle.
Hän ei selvästikään nähnyt, kuinka noloa oli ojentaa aikuiselle miehelle pieni muovipussi ja samalla pitää varsinainen kulho piilossa liinan alla.
Kotona lapset olivat jo tulleet ja tytär purki kauppakasseja.
Miltä täällä tuoksuu, isi? Onko pullaa?
Kaivoin esille säälittävän pussin ja tunsin häpeää.
Eija-täti lähettää, sanoin vältellen tyttäreni katsetta. Maistakaa.
Piiraat katosivat hetkessä. Ja tietysti ne maistuivat hyvältä.
Oisko vielä lisää? kysyi tytär.
Ei ole, kultaseni, jouduin sanomaan ja kävelin parvekkeelle tupakalle.
Seisoin ulkona koleassa varjossa, tuijotin iltakaupungin valoja ja ajattelin: miksiköhän teen tätä itselleni? Miksi nainen, jonka mielestä minun eurot ovat yhteisiä hänen lapsenlapsensa kohdalla, mutta omat piirakat hän säästää koskemattomina, on edelleen osa elämääni? Kysehän ei ole ruoasta. Voisin ostaa mitä vain, vaikka tilata parhaat piirakat kotiin. Kyse on siitä, miten minun roolini nähdään.
Eija tuskin edes tajusi loukanneensa minua. Illalla hän vielä soitti riemukkaana: “Oskari tuli, söi mahansa täyteen, nyt katsoo piirrettyjä.” Minä olin hiljaa. Olisin halunnut sanoa: “Mun lapset kysyivät, olisiko lisää, ja jouduin kieltämään.” Mutta jätin sanomatta.
Oletteko te törmänneet tällaiseen kaksoisstandardiin? Siihen, että kaikki paras jää toiselle, kun taas toiselta odotetaan vain panostamista? Kannattaisiko tästä keskustella vai olenko vain tullut vanhaksi ja alan marista turhasta?
