Tapailin Tuulaa melkein vuoden ajan, enkä juuri kitsastellut euroissa hänen tai hänen lapsenlapsensa Tiituksen suhteen. Mutta kun vain pyysin pullia mukaani, sainkin yllättäen tietää todellisen paikkani tässä asetelmassa.
Tarjoilija laski eteemme muovirasian, johon oli jo kätevästi pakattu lähes koskematon pala suklaakakkua. Tuula nyökkäsi tyytyväisenä ja siirsi rasian omalle puolelleen. Istuttiin ihan kohtuullisessa kahvilassa Helsingissä, taustalla soi rauhallinen jazz, ja sisälläni alkoi pulputa tuttu, hiljainen ärtymys.
Olimme olleet “me” jo melkein vuoden. Minä, 58-vuotias, hän 54 ikää ja elämää molemmilla ihan riittävästi. Taustalla avioeroja ja jo ihan omilleen ehtineitä lapsia, ja tietysti niitä lastenlapsia. Minulla kaksi; poika ja tyttö. Tuulalla yksi ja ainoa silmäterä, Tiitus, kuusivuotias “elämän valo”, jota olin tavannut kerran pari ja josta tiesin enemmän kuin omista lääkärinlausunnoistani.
Tuula sujautti rasian laukkuunsa ja hymyili taas sillä pehmeällä hymyllään, johon joskus aikoinaan menetin pääni.
Tiitus rakastaa kaikkea suklaista, hän huokaisi. Itse olen jo ihan täynnä, ei tee mieli yhtään. Turha hyvän mennä hukkaan, eikö?
Nyökkäsin ja viittasin tarjoilijaa, maksoin laskun, jossa komeili niin kakku, oma kahvi kuin Tuulan salaattikin. Raha ei ollut ongelma en minä leipää joutunut laskemaan. Silti taustalla häiritsi valmiiksi muodostunut kuvio: viimeisen puolen vuoden aikana Tuula oli aina mahdollisuuksien tullen kantanut kotiin kaikenlaista, yleensä minun piikkiini ihan vain “iloksi Tiitukselle”.
Ensimmäinen hälytys soi päässäni kolme kuukautta sitten. Oltiin menossa Tennispalatsin elokuviin. Ostin liput, marssittiin herkkutiskille, ja Tuula tilasi isomman sankollisen kinuskipopparia kuin uskoinkaan olevan olemassa, sekä ison kokiksen.
Ennen Tuula oli tarkka herkuista ja yleisesti syömisestään. Ajattelin, että kai nyt elokuvissa sitten herkutellaan. Istuttiin alas, valot himmeni. Kaivoin käteni popparisankoon, söin hyvällä halulla. Tuula piteli sankoa tiukasti sylissään, pyysi erikseen kannen ja laittoi sen paikalleen. Ei itselleen ainuttakaan popparia.
Mikset sä syö? Kysyisin varovasti. On hyvää.
En mä halua, hän vastasi hiljaa. Oon viemässä tämän Tiitukselle. Hän tulee yökylään, tykkää leffapoppareista, eikä vanhemmat niitä koskaan osta.
Meinasin tukehtua kokikseen. Tajusin, että poppari ei ollut meille, vaan Tuulan lapsenlapselle eikä minulle tästä oltu mitään mainittu. Siinä sitten leffan ajan söin salaa muutaman popparin, vaikka sanko oli selvästi “valvotun jakelun” piirissä. Leffan jälkeen heitin Tuulan kotiin. Hän loisti popparikipon kanssa kuin olisin Postin kuriiri, mutta palkaksi sainkin maksaa.
Tuulalla muuten olisi kyllä varaa hyvät tulot, siisti auto, aina uusi laukku olalla. Kyse ei todellakaan ollut rahasta.
Todellinen isku tuli viime lauantaina. Tuula kutsui minut luokseen syömään, kehui leiponeensa niitä legendaarisia lihapullia, joista olin kuullut vaikka mitä. En tullut tyhjin käsin: vein pullon parempaa viiniä, pussin tuoreita hedelmiä ja lohileikkeleitä pöytään.
Keittiössä leijaili sellainen tuoksu että meinasin pökertyä. Pöydällä odotti suuri kulho, pyyhkeen alla kokonainen vuori pullia, kauniin ruskeita, öljystä kiiltäviä. Tuula kaatoi teetä, siirsi syötävät esille viisi erilaista pullaa kummallekin.
“Syö Pertti, vielä on lämpimiä”, hymyili hän. Pullat olivat täydellisiä, vedin kolme lihakasta ja kaksi kaalitäytteistä. Naurua ja tarinointia riitti. Jossain vaiheessa pyysin: “Tuula, nämä on ihan huippuja. Meidän lapset ja lastenlapset tulee illalla käymään, voisitko laittaa pari pullaa mukaani? Ovat tottuneet lähinnä marketin känttyihin.”
Tämä oli selvästi liikaa.
Tuula muuttui silminnähden äskeinen leppoisa emännysys katosi, tilalle tuli pyyteetön viileys ja jäykkä sääntöjen noudattaminen.
Voi Pertti hän aloitti äänellä, jossa oli pahoitteleva sävy mutta viileä päätös. Tekisin mieli antaa enemmän, mutta en oikein voi. Tiitus tulee illalla, leivoin oikeastaan hänelle.
Hän nousi, meni ison kulhon äärelle sitä pullavuorta oli vähintään kolmekymmentä! Kuului rapinaa, ja kohta ojennettiin pieni läpinäkyvä pussi, jossa _kolme_ pullaa. Kaksi kaalia, yksi liha.
Tässä, Tuula työnsi sen käteeni. Kyllä siitä riittää maistiainen. Muuten ei Tiitukselle jäisi iltaa varten.
Tuijotin niitä reppanoita pullia ja posket alkoivat hehkua. Kulhossa oli vuori. Olin juuri kantanut Tuulalle viiniä, herkkuja, kalaa mutta omille lastenlapsilleni kolmen pullan tuliaisia? Oikeasti?
Kyllähän sieltä nyt vähän olisi riittänyt, yritin vielä, vaikka puolittain ärsytti. Tiitus ei jaksa varmaan puolikastakaan kasaa. Mulle jäi vähän sellainen olo, että jos mun lapsenlapset saisi parit maistaa…
Pertti, Tuula sanoi tiukemmin, peitellen kulhoa kuin Eurojackpotiaan. Minä lasken aina tarkkaan. Olen luvannut pullat Tiitukselle enkä voi alkaa kaikille jakaa. Sä sait maistaa, hyvä niin. Nämä ovat nyt Tiitukselle.
“Alkaa jakaa” kuulostin kuin olisin kerjuulla enkä pitkäaikainen kumppani, joka juuri oli tuonut koko tarjottimen täyteen herkkuja.
Miksi hänen maailmassaan minä olin selvästi alemmalla tasolla kuin kuusivuotias? Olinko vain sponsorina, rahoittamassa kahvilat, leffat ja kuljetukset, vai oliko suhteessa jotain muutakin?
Kun minä maksan kakun Tiitukselle, se on “meidän perhettä” vaikka yhteisaikaakin vuodessa. Kun minä ehdotan pullia omilleni, se on “en voi alkaa jakaa”. Loogisesti hyvin yksipuolinen asetelma. Tuulan lapsenlapsen statuksessa kului vain parasta, minun omani tyytyköön markettipullaan ja kolmeen on aivan mainiosti.
Puoli tuntia myöhemmin olin jo matkalla kotiin. Pullapussi istui pelkääjän paikalla; siinä missä sen tuoksu äsken toi lämpöä mieleen, nyt se haisi enemmän teennäisyydeltä kuin kodilta. Analysoin tätä kaikkea päässäni, miksi asia vaivaa näin paljon.
Olen aina ajatellut, että hyvissä parisuhteissa aikuiset laittavat ensin toisensa, lapset ja lastenlapset sitten. Ei sillä että he olisivat vähemmän tärkeitä, vaan koska näin rakennetaan tasapaino ja yhdessäolo. Tuulalla oli eri järjestys: Tiitus aina ennen kaikkea. Minä jossain listan lopussa, sponsorin viittassa.
Kun tartun tiliin, “perhe on perhe”, kun pullapussi on kyseessä, onkin jo “mä en ala jakaa”. Häntä ei lainkaan hetkauttanut, miten noloa oli lykätä isolle miehelle kolme pikkupullaa ja samalla taitella kulhon päälle pyyhe.
Kotona lapset ja lastenlapset jo touhusivat, tytär purki kauppakasseja.
Oho, iskä, tuoksuu pullalta!
Otin Tuulan antaman pussin ja tunsin häpeää.
Nämä on Tuula-tädin pullia, mumisin, vältellen tyttären katsetta.
Pullat katosivat hetkessä kahvileivän ääressä.
Onko lisää? kysyi pojanpoika suutaan nuollen.
Ei ole enempää, vastasin ja lähdin parvekkeelle polttelemaan.
Katselin Helsingin iltavalot, kylmä kouraisi sormenpäitä. Mietin, mitä minä tästä oikein haluan? Miksi olla naisen kanssa, jonka mielestä minun euroni ovat yhteistä omaisuutta Tiitukselle, mutta hänen pullansa on yksityinen kansallisvaranto? Kyse ei ole ruuasta voisin tilata pitopöydän kolmessa minuutissa. Kyse on asenteesta.
Tuula ei edes huomannut pahoittaneensa mieltäni. Illalla hän soitti iloisena: “Tiitus tuli, söi pullat, nyt katsoo Pikku Kakkosta”. Kuuntelin ja olin hiljaa. Olisi tehnyt mieli sanoa: “Minun lapsenlapsilta kysyttiin, onko lisää, ja piti sanoa, että ei ole.” En sanonut.
Onko muille tuttua, että yhteinen on vain toisen suuntaan? Ja onko tämä oikeasti jotain naismaista säästäväisyyttä vai onko minussa vikaa, kun alan hermoilla näin pienestä?
