Tänään on viimeinen päivä koirani kanssa, ja se nyyhkii hiljaa istuen edessäni. Se on sillä sohvalla, jossa se aina istuu. Teknisesti sohva on minun paikkani, mutta noin yhdeksän vuotta sitten luovutin käymästä kolmekymmentä kiloisen pitbullin kanssa kiistaa kalusteiden oikeuksista… ja siitä tuli sen valtakunta.
Sen nimi on Sisu. Kutsuin sitä Sikuksi, koska olin jumissa varusmiesmuistoissani vaikka armeija oli jo päästänyt minut menemään.
Huomenna aamulla kello kymmenen eläinlääkäri, tohtori Mäkinen, saapuu kotiimme. Pidän Sisuani sylissäni, kun hän auttaa ystäväni uneen. Sen jälkeen se ainoa elävä olento, joka on todella pelastanut minut, ei ole enää luonani.
Sisu ei vain ilmestynyt elämääni sattumalta.
Hän tuli luokseni pahimpana iltana mitä olen kokenut.
Palasin Afganistanista vuonna 2014. Kaksi komennusta, kolmekymmentäyksi vuotta. Ulospäin näytin olevan kunnossa.
Sisältä murenin.
Alkuvuodesta 2015 olin eristäytynyt kaikesta. En nukkunut. En syönyt. En vastannut puhelimeen. Istuin vain tuolla samalla sohvalla verhot tiukasti kiinni, valot pois ja yritin tukahduttaa muistoja, jotka eivät antaneet rauhaa.
Perhe yritti tavoittaa minua.
Ystävät yrittivät.
Sotilasavustusyhdistys yritti.
Työnsin kaikki pois.
Sitten eräänä iltana kuulin takapihalta kaapivaa ääntä.
Se taukosi. Sitten jatkui. Uudestaan ja uudestaan.
Kaksi tuntia.
Lopulta avasin oven. Siellä se oli vanha, harmahtava pitbulli, laiha, väsynyt. Näytti kuin olisi itsekin taistellut oman sotansa.
Se ei epäröinyt hetkeäkään.
Marssi suoraan sisään, hyppäsi sohvalle, kiersi pari kertaa ympäri ja kävi makuulle.
Katsoi minua, kuin sanoakseen:
“No vihdoinkin.”
En halunnut koiraa.
En halunnut mitään.
Mutta Sisu ei piitannut toiveistani.
Sillä oli nälkä joten lähdin hakemaan ruokaa.
Se kaipasi lenkkejä joten avasin verhot ja astuin taas ulos päivänvaloon.
Se tarvitsi eläinlääkäriä joten soitin ja menin ajallani klinikalle.
Se ei pelastanut minua yhdessä dramaattisessa hetkessä.
Se pelasti minut pienillä, itsepäisillä arjen tarpeilla.
Se päivä, jonka olin varannut omaa loppuani varten, meni ohi huomaamatta. Olin liian kiireinen miettiessäni, mikä ruoka sopisi vanhalle pitbullille, jonka vatsa on herkkä.
Siinä se onkin, parantumisen salaisuus. Ei raketein ja ilotulituksin. Vaan vastuulla. Koiralla, joka tarvitsee iltapalaa.
Yhdeksän vuotta tämä harmaa, lempeä jätti on kulkenut rinnallani.
Kolmen asunnon läpi.
Kahden työpaikan.
Uskomaton nainen valitsi meidät molemmat.
Ja sitten syntyi tyttäreni hän on nyt neljä ja on täysin varma, että Sisu on hänen oma vartijansa.
Sisu nukkuu sänkymme jalkopäässä. Se seuraa tytärtäni käytävässä, aivan kuin olisi partioimassa. Ja joka ilta hän istuu sohvalla, pää sylissäni, varmistamassa, että olen vielä täällä.
Ja olen kiitos hänen.
Kuukausi sitten saimme tietää, että hänellä on aggressiivinen, leikattavissa olemaan kasvain. Viikkoja, ei kuukausia, on aikaa jäljellä.
Elämme nyt eri tavalla.
Lyhyempiä lenkkejä.
Lisää herkkuja.
Pitkiä iltoja sohvalla vierekkäin.
Käteni lepää isolla, väsyneellä päällä, joka kerran raapi ovisuuta eikä suostunut luovuttamaan.
Tyttäreni antaa Siulle pehmolelujaan, “ettei sen tarvitse nukkua yksin”. Sisu antaa niiden kasautua ympärilleen kuin linnoitus, liikahtamatta kertaakaan.
Se on väsynyt nyt.
Näen sen silmissä.
Samat silmät, jotka yhdeksän vuotta sitten päättivät, että olin pelastamisen arvoinen.
Huomenna minun täytyy olla rohkea hänen vuokseen.
Täytyy pitää tiukasti kiinni.
Kuiskata, että hän on maailman paras koira.
Kiittää.
Antaa hänen levätä.
Hän antoi minulle yhdeksän vuotta uskollisuutta, turvaa ja ehdoitta rakkautta.
Vähintä mitä voin antaa takaisin, on rauha.
Jos olet joskus rakastanut pitbullia…
Jos koira on joskus pelastanut sinut silloin, kun et uskonut ansaitsevasi sitä…
Ymmärrät.
Hyvää yötä, Sisu.
Minun vanha soturini.
Kiitos, kun raavit oveani.
Kiitos, kun tarvitsit ruokaa.
Kiitos, kun valitsit minut silloin, kun en olisi itseäni valinnut.
Yritän loppuelämäni olla kaiken tämän arvoinen.
Elämässä pienet teot ja läsnäolo voivat pelastaa ja tällä tiellä, me voimme olla toistemme toivo.
