Kuule, arvaa mitä tänä aamuna tapahtui 18-vuotias tyttö synnytti tyttövauvan täällä Helsingissä. Sitten hän jätti kirjallisen suostumuksen luopua lapsesta, tilasi itselleen taksin ja käveli ulos Naistenklinikalta katsomattakaan taakseen. Ei hän osannut arvata, millainen “yllätys” tuota pikkuruista siellä vielä odotti…
Me taas tultiin Jannen kanssa sairaalalle illalla, supistukset jo päällä, ja ainakin omat fiilikset oli ihan täynnä iloa ja jännitystä perheeseen oli syntymässä neljäs lapsi. Meidän porukka on jo aika iso ja hulvaton muutenkin.
Tiedätkö, meidän keskimmäiset, Onni ja Oiva, syntyivät kaksosina ihan puskista! Ei meidän suvussa ikinä ollut ollut kaksosia, mutta silti ne vaan tuli. Seuraavan raskauden aikana naureskeltiin koko ajan, että mitäs jos taas tulis kaksoset, mutta lääkäri vakuutteli ultrassa, että tällä kertaa on tulossa vain yksi.
Ja niin siinä kävi meidän neljäs ninjakaveri syntyi ihan yksinään, kaikki stressi hävisi samantien! Saimme oman huoneen, jonka Janne oli etukäteen maksanut, ja oltiin ihan rauhassa siellä.
Muutaman tunnin päästä mulle tuotiin vauva syötettäväksi, kun yhtäkkiä osastonhoitaja Marja-Leena tuli huoneeseen aika huolestuneen näköisenä ja sanoi: Meillä olisi täällä vähän haastava tilanne…
Samana aamuna se nuori tyttö oli syntymän jälkeen kirjoittanut luopumisilmoituksen ja poistunut sairaalasta taksilla. Synnytyksen jälkeen hän tuskin käveli, mutta ei halunnut jäädä minuutiksi kauempaa. Meidän oli vain annettava hänen mennä.
Tyttövauva oli ihana ja täysin terve. Mulla kävi heti mielessä: Olet aina haaveillut toisista kaksosista… Entäs jos ottaisit tämän pienen omaksesi?
Voitaisiinko kirjata sut vauvan synnyttäjäksi… Marja-Leena ehdotti hiljaa, mutta jatkoi heti: En halua, että vauva joutuu lastenkotiin. Sellainen elämä pikkuiselle… Sydän särkyy pelkästä ajatuksesta. Tietenkin se olisi ollut laitonta.
Vaikka periaatteessa adoption voisi aloittaa saman tien, se veisi kuukausia eikä mikään takaa onnistumista. Sillä välin vauva joutuisi laitokseen.
Olihan se ihan toivoton olo… Koko tilanne pyöri päässä. Tunnethan säkin Marja-Leenan maailman herttaisin osastonhoitaja, lämmin ja ymmärtäväinen. Ollaan oltu tekemisissä muutenkin, ei vain sairaalassa.
Ehkä siksi hän kokikin, että voisi antaa tämän hullun ehdotuksen toisenlaista kautta kuin virallisesti…
Nuori äiti päätti lähteä heti synnytyksen jälkeen, vauva tarvitsi huolenpitoa, adoption virallinen polku on hurjan pitkä ja epävarma, ja siinä välissä ihmisen kohtalot on tosi hauraita.
Mulle nämä tapaukset muistuttaa, miten vaikeita, yllättäviä ja herkkiä elämän polut voivat olla, kun uuden ihmisen elämä alkaa. Meidän pitää ymmärtää, että joskus elämä vaatii meiltä niin paljon myötätuntoa ja tukea. Tästäkin jää käteen ennen kaikkea ajatus: miten tärkeää meidän on olla ihmisiksi toisillemme vaikka elämä joskus heittäisi tosi vaikeita tilanteita eteen.
