Tiedätkö, ihan tänä aamuna 18-vuotias tyttö synnytti tytön täällä Helsingissä. Synnytyksen jälkeen hän täytti nopeasti luopumispaperit, otti taksin ja käveli ulos Naistenklinikalta, katsomatta kertaakaan taakseen. Mutta ei hän olisi voinut kuvitellakaan, mitä “yllätys” odotti sitä pientä myöhemmin.
Me saavuttiin Taavin kanssa sairaalaan illalla oltiin kumpikin aika täpinöissämme ja sydän täynnä onnea; nyt olisi jo neljäs lapsi tulossa. Meidän perhe on muutenkin jo iso ja meluisa tiedäthän, ihan kunnon suomalainen suurperhe.
Tiesitkö muuten, että meidän toiset ja kolmannet lapset on kaksoset? Se oli kunnon ylläri aikanaan, koska kumpikaan meidän suvuista ei tunnetusti kanna kaksosgeeniä. Sen jälkeen joka raskauden kohdalla ollaan aina vanhalla vitsillä piruiltu toisillemme: “Mitäs jos taas tulee tuplana?”
Vanhukset eli meidän vanhemmat oli ihan haltioissaan ja auttoi valtavasti niissä ensimmäisissä päivissä vauvan kanssa. Tokalla ultralla kuitenkin kävi ilmi, että nyt ei tarvinnut odottaa kaksosia pelkästään yksi pieni tulokas tällä kertaa.
Ja niinhän meille syntyi neljäs “ninjakaveri”, yksi sitäkin suloisempi lapsi. Huoli karisi ja kaikki oli hetken hyvin. Sairaalasta saatiin oma perhehuone, jonka Taavi maksoi jo etukäteen, ettei tarvitse turhia ressata.
Muutaman tunnin päästä mulle tuotiin vauva imetettäväksi. Yhtäkkiä sisään asteli osastonlääkäri huolestunut ilme kasvoillaan ja sanoi: “Meillä olisi nyt pieni ongelma…”
Saman aamuna 18-vuotias tyttö oli siis synnyttänyt tytön, jättänyt virallisen luopumispaperin ja lähtenyt heti taksilla kotiin.
Synnytyksen jälkeen hän tuskin pystyi kävelemäänkään, mutta ilmiselvästi halusi pois, eikä halunnut jäädä minuutiksikaan sairaalaan. Meidän oli pakko päästää hänet lähtemään.
Se pieni vauvan tyttö, jonka hän jätti, oli ihan terve ja kaunis. Ja vanha vitsihän on, että “Säkin olet aina toivonut vielä toisia kaksosia… Josko ottaisit tämän pienen omaksi?”
Voidaanhan me kirjoittaa, että sä olet sen synnyttänyt… Mutta enhän mä voisi. Ajatus siitä, että pikkuinen päätyisi lastenkotiin, särkeisi mun sydämen En vain kestä ajatella sitä. Ja rehellisesti, se olisi ihan laitonakin.
Vaikka aloitettaisiin virallinen adoptio Suomeen, kaikkine byrokratioineen menisi kuukausia eikä varmuutta tuleeko se onnistumaan. Sinä aikana pieni joutuisi laitokseen.
Se tuntui ihan äärettömän surulliselta Ja täytyy myöntää, olin tosi järkyttynyt tästä tilanteesta. Tunsin hyvin osastonhoitaja Kaisan hän on ihan superlämmin ja välittävä ihminen, ollaan nähty muutenkin kuin vain sairaalassa.
Ehkä siksi hän niin isolla luottamuksella ehdotti mullekin tätä vaikeaa ratkaisua.
Pähkinänkuoressa: nuori äiti päätti poistua omin päin sairaalalta heti synnytyksen jälkeen;
Vauva syntyi terveenä ja kaipaa nyt hoivaa;
Virallinen adoptio vaatii paljon aikaa eikä lopputulosta voi koskaan tietää;
Osastonhoitaja tarjosi apua silkkaa myötätuntoaan tilanteessa.
Tällaiset tarinat tuo iholle, miten vaikeita, monisyisiä ja arkoja kohtaloita syntyy elämän alkuhetkillä. Siinä ihan pieni lapsi tarvitsee kaiken mahdollisen rakkauden ja tuen, eikä mikään järjestelmä korvaa sitä ihmisten aitoa lämpöä.
Kaikkein tärkeintä on kai, että uuden elämän syntymä on aina täynnä toivoa ja huolta, eikä koskaan voi tietää millaisia mutkia polku tuo tullessaan. Mutta jos osaa olla edes vähän lempeä ja pitää huolta toisistaan silloin meillä on mahdollisuus tehdä tästä maailmasta hiukan pehmeämpi paikka.
