Taksikuski, joka ei sanonut sanaakaan
Sä et koskaan kuuntele!
Paiskasin lautasen tiskialtaaseen niin, että vesi lensi kattoon asti. Yhdessä seinien sisällä, yksitoista vuotta. Ja aina hän sanoi sen ensimmäisenä että muka minussa vika, muka minä yksin tässä kaikessa.
Aki seisoo keittiön oviaukossa, kädet puuskassa. Melkein neljäkymppinen, mutta kinastelee kuin poika jääräpäinen, äreä, loppuun asti. Tunnistan tämän ilmeen tarkkaan. Puristettu leuka. Katse jossain ohi. Hän kääntyy ikkunaan päin kuin sanoakseen: keskustelu on loppu.
Vaan minulle se alkaa vasta nyt.
Sä unohdit soittaa äidille, sanoin ja ääni vapisi. Mun äidille. Hän on kuusikymmentäkolme. Hän odotti koko päivän vain puhelua ei lahjaa. Kolme minuuttia. Ei onnistunut.
Mä unohdin. Sitä sattuu. Miksi sä teet tästä niin ison numeron?
Sitä sattuu? Sä unohdat joka kerta. Nimipäivät, vuosipäivät, viime vuonna mun synttäritkin taas unohdit?
Ollaan puhuttu tästä ainakin tuhat kertaa. Pyysin silloin jo anteeksi.
Pyysit ja taas unohdit! Pitäiskö mun muistuttaa aina erikseen? Olenko mä sulle joku herätyskello?
Hän kääntyy, silmissä kiukku ja väsymys.
Sä et koskaan kuuntele sanoo nyt hiljempaa. Mä sanon yhtä, sä kuulet toista. Mä en enää jaksa selittää.
Tartun takkiini, etsin taskusta puhelimen.
Minne sä meet?
Mun äidille.
Taas sun äidille. Aina äidin luo.
En enää kuule. Ovi paukahtaa takanani, rapun viileys ottaa minut vastaan. Sormeni näpläävät ruutua pitkät, laihat sormet, jännittyneet nyrkissäpitelyn jäljiltä. Taksin tilaus. Kauniainen. Maksu kortilla. Kolme minuuttia.
Seison rappukäytävän edessä, kaulus pystyssä, katson toisen kerroksen ikkunoita. On kylmä. Ja harmittaa. Ja ärsyttää itseä taas päädyin huutamaan. Keittiön valo pysyy päällä. Seisooko hän siinä vielä, kädet puuskassa, odottaen jos palaisinkin?
Mutta en palaa. En tänään.
Tummanvihreä auto liukuu viereen hiljaa. Avaan takapenkin oven, lysähdän istuimelle katse pois kuskista. Autossa tuoksuu havumetsältä ei mikään pienelä inkivääripuu roikkumassa peilissä, vaan oikeasti, niinkuin joku olisi tuonut oksia maton alle. Ja on hiljaista. Täysin hiljaista. Ei radiota, ei navigaattorin ääntä, ei musiikkia. Vain kojelaudan näytöllä vaaleansininen reitti.
Kuljettaja nyökkää vilkaisten navigaattoria ja lähdemme liikkeelle.
Nojaan päätäni ikkunaa vasten, suljen silmät. Tarvitsisin hetken rauhaa. Mutta en saa rauhaa. Sisällä kiehuu, sanat pulppuavat ulos kuin itsestään. Minähän juuri paiskasin oven. Minähän jätin miehen kesken riidan ja lähdin äidin luo, kuten olen tehnyt jo kymmenen kertaa viimeisten kolmen vuoden aikana. Ja joka kerta sanoin itselleni: tämä oli viimeinen kerta. Mutta aina se toistuu.
Joko tämä on meidän elämä? Loppuun saakka?
Anteeksi, sanoin tyhjään autoon. Mä aion nyt puhua. Käykö? Mun on pakko sanoa nämä asiat ääneen. Vaikka jollekin.
Hiljaisuus. Hän ei vastaa. Eikä vastusta. Otan sen myöntymisenä.
Me ollaan oltu naimisissa yksitoista vuotta, aloitan, ja ääni särkyy jo toisessa sanassa. Menin Akin kanssa naimisiin kaksikymmentäviisivuotiaana, ja silloin luulin että tämän parempaa ei voisi olla. Että olen löytänyt ihmisen, joka oikeasti ymmärtää. Joka kuulee kun puhun. Joka ei käänny selin, kun minulla on vaikeaa.
Valot vilahtavat ohitse. Tunnistan jokaisen Kauniaisten valopylvään tien varrella. Ne kaikki tuntuvat yhtä välinpitämättömiltä kuin tämä koko ilta. Auto kääntyy pehmeästi, minä heilahdan mukana.
Kaikki muuttui tasaiseksi, jatkan. Jokainen riita menee saman kaavan mukaan. Hän sanoo että minä en kuuntele. Minä sanon ettei hän kuule. Molemmat ovat oikeassa. Ja väärässä. Eikä tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikki keinot on jo käytetty. Kokeiltu puhua rauhassa kokeiltu. Kokeiltu olla hiljaa myös. Kokeiltu pariterapiaakin Aki lopetti kolmannen kerran jälkeen. Sanoi, että ei aio maksaa sille ammattilaiselle, joka opettaa elämää. Siihen jäi.
Kuskilla on tummahunajaiset silmät, kaukana toisistaan, viivat silmäkulmasta kurtistuksesta. Hän katsoo tietä, mutta vilkaisee minut peilin kautta. Ei tuomitse, pelkkä huomio: olen täällä.
Jatkan puhumista. On pakko.
***
Tiedättekö mikä harmittaa eniten? Nyt puhun vain pimeyteen ja Kauniaisten katuvaloihin. Se, että Aki on oikeasti hyvä mies. Ei juo, ei seikkaile, tuo palkan kotiin. Kolme vuotta sitten, kun olin pahasti keuhkokuumeessa, hän ei poistunut viereltä kahteen viikkoon. Keitti lihalientä, vaikka oli se miten suolaista tahansa.
Auto vaihtaa kaistaa rauhallisesti. Navigaattori piirtää uuden reitin varmaan ruuhka. Ja huomaan, ettei ääni kuulu vieläkään. Yleensähän navigaattori kailottaa: Kolmensadan metrin päästä käänny oikealle. Tämä navigaattori vain näyttää, muttei sano mitään. Ehkä kuljettaja vain rakastaa hiljaisuutta. Ymmärrän häntä.
Mutta hän ei kuule minua, sanon matalalla äänellä. Ei tahallaan. Hän vain ei osaa. Sanon: minun on raskasta, olen yksin, tarvitsisin että edes nyökkäät. Hän vastaa: Mitä muuta haluat, on sentään asunto, on auto, käyn töissä.
Taksin hiljaisuus on erityinen. Ei kireä, ei välinpitämätön. Se on kuin tyhjä huone, jota ei voi tuomita. Tajusin: erikoinen vertaus taksi kuin tyhjä huone, ehkä olen väsynyt.
Mutta helpottaa. Oikeasti helpottaa.
Me riitelemme ihan mitättömistä. Tänään äidin nimipäivästä. Viime viikolla märästä pyyhkeestä sängyllä. Märkä pyyhe! Huusin kuin hän olisi myynyt asunnon. Hän taas huusi takaisin, että tartun pikkuseikkoihin. Molemmat olivat oikeassa. Ja molemmat väärässä.
Pyyhin silmiä kämmenellä. Ripsiväri on varmasti levinnyt, mutta se on yhdentekevää. Menen äidin luo. Äiti on nähnyt minut ilman meikkiä, itkettyneenäkin. Hänelle ei ole väliä, miltä näytän. Hänelle on tärkeää, että tulen.
Kaverille en voi soittaa. Riikka on mökillä, tuskin kenttää. Kaisa hänen miehensä sairaalassa, ei ehdi minuun. Äidille taas ei voi itkemällä soittaa pelkäisi, nukkuisi huonosti, tarkistaisi kännykkää tunnin välein. Siksi tulen aina itse. Näkee kasvoista, onko kaikki hyvin. Hän ei sano mitään. Vain laittaa veden kiehumaan.
Kurkin peiliin. Kuljettaja vain ajaa. Kämmenet ohjauspyörällä tanakat, vahvan näköiset sormet. Mies ehkä yli viisikymmentä. Nyökkää vienosti, kuin myöntäen jotain. Tai tie viettää alamäkeen.
Minulle se on “jatka vain”. Joten jatkan. Ihan sama, mitä hän ajattelee. Unohdan puhuvani tuntemattomalle. Puhun kuin itselleni.
Olenhan minäkin syypää. Tajuan sen. Huudan, sanon sanoja joita ei saa takaisin. Eilen tokaisin: ehkä olisi pitänyt jättää menemättä naimisiin. Näin, miten hänen kasvoissaan nytkähti jokin. Mutta en pystynyt hiljenemään. Tiedättekö? Kun jauhat, tiedostat että on väärin, mutta et voi lopettaa.
Ajamme huoltoaseman ohi. Neonvalot pyyhkivät auton ja katoavat. Ajattelen: ai niin, mekin joskus mentiin Akin kanssa yöllä huoltoasemalle kahville vain siksi, että oli mukava ajaa yhdessä.
Eilen Aki sanoi minulle: Sä et koskaan kuuntele. Ja tajusin sen pitävän paikkaansa. En oikeasti kuuntele. Odotan, että hän lopettaa, jotta ehdin sanoa omani. Se ei ole kuuntelemista. Se on oman vuoron odottamista. Ja niillä on suuri ero.
Nyt en enää itke. Kyyneleet taisivat loppua Kauniaisten rampille. Nyt puhun tasaisesti, melkein rauhassa. Jokainen sanottu sana syö pienen palan painoa sydämeltä. Vähitellen helpottaa.
Mietin joskus: ehkä molemmat pelkäämme samaa että toinen lähtee. Ehkä siksi huudamme, ettemme olisi ensin lähtevä. Kumma tapa pitää kiinni. Huutaa kunnes väsyy, sitten vaieta kunnes sattuu. Sitten taas jatkaa. Ja en tiedä, miten tästä pääsee ulos.
Kuljettaja vaihtaa oikealle. Hän vilkaisee minuun: lämmin, hunajainen katse. Katsoo vain hetken, taas tielle. Ei sääliä eikä kyllästystä eikä ärtymystä. Vain läsnäoloa. “Olen tässä”, kuin sanoisi.
Se riittää. Olen kaivannut juuri sitä läsnäolo ilman painetta.
***
Tiedätkö, mistä 25-vuotiaana haaveilin? Hymähdän vinosti. Että kun tulisin kotiin, mies kysyisi: miten päivä meni? Oikeasti kiinnostuneena. Ei tavan vuoksi, ei koska niin kuuluu, vaan koska haluaa tietää mitä ajattelen, mitä pelkään. Eihän se ole liikaa pyydetty?
Auto kääntyy pois moottoritieltä. Puut lähestyvät, auto hämärtyy. Erotan vain kuljettajan hahmon, leveät hartiat, lyhyeksi leikatun niskan. Ja navigaattori hohtaa edelleen hiljaa, ei yhtäkään ääntä. Pelkkä valo.
Hän vain kysyy aina: Mitä syödään? Ja ajattelen: no, miehet on tuollaisia. Ehkä myöhemmin muuttuu. Mutta se meni vain huonommaksi. Vähitellen. Niin kuin hanasta vesi ensin lämmintä, sitten viilenee, lopulta jääkylmä. Huomaamatta totut. Yksi päivä olet kylmän alla etkä muista, milloin se oli lämmintä.
Hiljenen. Kymmeneksi, ehkä viideksitoista sekunniksi. Nyt kuulen, miten sydän hakkaa. Ei enää pelosta. Vaan keventyneenä. Juuri äsken kerroin vieraalle kaiken, mitä en äidillenikään. Edes Riikalle. Eikä hävettänyt. Ainoastaan helpotti.
Varmaan siksi, koska hän oli oikeasti hiljaa. Ei ymmärtävä eikä nouse nyt jaloillesi. Ei neuvoja, ei pyörittelyä. Vain oli siinä, ei häirinnyt.
Olen miettinyt eroa, sanon matalasti. Kolmesti kahden vuoden aikana. Ensimmäisen kerran, kun Aki unohti vuosipäivän. Katoin aamulla pöydän, laitoin mekon, ostin viiniä. Hän tuli töistä: Mitä juhlitaan? Menin vessaan, istuin lattialla puoli tuntia. En vain saanut sanottua mitään.
Kuljettaja nyökähti taas. Vai kuvittelenko?
Toinen kerta, kun olin sairaana ja hän keitti liemiä kaksi viikkoa, muisteli sankaritekoaan seuraavat puoli vuotta. Aina kun pyysin jotain: Muistatko kun hoidin sua, tein keittoa? Et kiittänyt kylliksi. Sanoin kyllä kiitos monta kertaa. Hän ei häntä silti.
Kolmas oli tänään. Kun hän taas sanoi: Sä et koskaan kuuntele. Ja tajusin: sanat eivät enää merkitse mitään. Seinää hakkaa päätäsi sattuu, mutta siihen tottuu.
Samalla tajusin toisenkin syyn, miksi en eroa. Ei asunnon tai tottumuksen takia. Siksi, että muistan millainen hänkin voi olla. Kun ei riitele, kun ei ole väsynyt hän on taas se, johon rakastuin. Silmät hymyilevät. Tuo teetä sänkyyn sunnuntaisin. Oikaisee takkini kauluksen huomaamatta.
Liikennevalo pysäyttää auton. Punainen valo täyttää taksin. Näen kuljettajan sivuprofiilin: levollinen, keskittynyt, täysin rauhallinen. Ihminen, joka ei elä kiireessä.
Ehkä emme koskaan oppineet puhumaan. Tai olemme unohtaneet miten. Ehkä siksi huudammekin koska lapsuudessa huudettiin. Minun äiti ja isä huusi. Isä lähti, olin neljätoista. Äiti jäi yksin ja kasvatti minut. Lupasin silloinkin: minun perheeni pysyy kasassa. Minä jaksan, olen viisaampi.
Liikennevalo vaihtuu vihreäksi. Auto nytkähtää eteenpäin. Mietin: taas minä alan itkeä.
Mutta kärsivällisyys ei ole hiljaa olemista. Se on kuuntelemista ilman räjähdyksiä. Ja minä vain vaikenin, vaikenin, kunnes räjähdin. Kaikki nämä vuodet en ollut kärsivällinen olin vain kerännyt.
Katson navigaattoria. Seitsemän minuuttia Kauniaisiin. Kohta perillä.
Yhtäkkiä en halua poistua autosta. En siksi, etten halua äidin luo, vaan koska tässä hiljaisuudessa on ensi kertaa pitkään aikaan rauha. Kukaan ei väittele. Ei keskeytä. Ei sano: “Olet itse syypää”.
Vain hiljaisuus. Se hoitaa. Tunnen, miten koko keho rentoutuu, jännitys sulaa pois.
Taisi tulla puhuttua tälleen enemmän kuin keneenkään vuosiin, sanon yllättyneenä. Et keskeyttänyt, et neuvonut, et sanonut: Oletko yrittänyt puhua rauhassa? Niin kaikki sanoo. Ihan kuin en olisi yrittänyt.
Hiljaisuus. Ei vastausta. Olo helpottuu. Hartiat putoavat alas ne, mitä kannoin korvissa koko illan. Nyt ne rentoutuvat vihdoin.
Kiitos, sanon. Varmasti väsyttää tällaiset matkustajat kuin minä. Avaavat sielunsa heti kättelyssä. Silti kiitos.
***
Auto kääntyy äidin kadulle. Tunnistan vihreäksi maalatun puuaidan. Portin lyhty. Keittiön ikkuna valaistuna. Äiti ei enää nuku aikaisin lukee iltaisin, mutta oikeasti odottaa. Joka perjantai, varmuuden vuoksi.
Tuohon pysähdytään, sanon.
Kuljettaja jarruttaa portille pehmeästi. Sammuttaa moottorin.
Otan puhelimen, maksu menee itsestään. Katson kuskia.
Kiitos, sanon. Ja pidän siinä kiitoksessa kaiken, minkä voin. Kiitos, että kuuntelit. Tiedän, että ei tarvitsisi. Ei siitä lisäpalkkaa makseta. Mutta autoit nyt enemmän kuin mieheni viimeiseen kolmeen vuoteen. Ihan totta.
Hän kääntyy ensimmäistä kertaa täysin puoleeni. Näen kasvot: leveät, rauhalliset, silmät kuin tumma hunaja. Hän hymyilee levollisesti. Nostaa kätensä, koskettaa suuta ja ojentaa sitä eteen.
Kiitos. Viittomakielellä.
Jähmetyn hetkeksi. Hän ojentaa valkoisen käyntikortin. Otan vastaan automaattisesti ja luen.
Jari, taksinkuljettaja. Kuulovammainen. Jos haluat joskus puhua lisää, soita. En kerro kenellekään. Kirjaimellisesti.
Katson kuskia.
Hän ei kuullut. Ei sanaakaan koko tunnissa. Olen purkanut sydäntäni ihmiselle, joka ei kuullut laisinkaan. Ei Aki-juttuja, ei yksitoista vuotta, ei staattista lientä tai eron uhkaa. Ei mitään.
Hän vain ajoi. Oli hiljaa, koska ei voinut puhua. Ja nyökkäili, koska näki katseeni peilissä ja tiesi, että juuri nyt, juuri tätä nainen tarvitsee että joku on lähellä.
Niinpä navigaattorissa ei ollut ääntä. Sitä hän ei tarvitse. Hän lukee näytöltä reitin.
Alan nauraa. En ensi kertaa tänään hysteerisenä, en kyyneleiden lomasta, vaan helposta, lämpimästä hämmästyksestä. Elämä voi olla aivan järjettömän ihmeellinen ja kaunis samalla hetkellä.
Jari hymyilee, näyttää peukkua. Sitten painaa kämmentä rinnalle en tiedä mitä se tarkoittaa viittomalla, mutta tunnen: jotain hyvin hyvää.
Avaan auton oven. Seison portilla, puristan korttia. Katson taakse hän odottaa, että menen sisään. Vilkutan. Hän väläyttää valoja. Tunnen kiitollisuuden todellisen, lämpimän, sellaisen että nousee pala kurkkuun.
Äiti avaa oven ennen kuin ehdin koputtaa. Kirsti, kuusikymmentäkolme, eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja, nainen, joka aina tietää milloin laittaa veden kiehumaan ja milloin olla hiljaa.
Riisuudu, sanoo hän. Tee on valmista.
Otan kengät pois. Ripustan takin. Istun keittiön pöydän ääreen sama pöytä, missä tein läksyt kolmosluokalla ja johon itkin ensimmäisen eroni kahdeksantoistavuotiaana.
Taas vai? kysyy äiti. Ei tuomitse, vain toteaa.
Taas, sanon.
Hän laittaa kupin eteeni, työntää viinimarjahillon viereen. Kiedon kädet mukin ympärille. Lämmin. Sitä kaipasin.
Äiti, sanon. Kerron sulle nyt jotain, älä säikähdä.
Kokeilen, vastaa hän ja istuu pöydän toiselle puolelle.
Alan kertoa. Taksimatkasta, hiljaisuudesta, siitä miten sain puhua tunnin ja kuski ei kuullut sanaakaan. Käyntikortista.
Äiti kuuntelee. Ei kommentoi, ei nyökkäile, ei sano ompa jännä! Istuu vain ja kuuntelee. Sitten kaataa itselleen lisää teetä.
Tiedätkö, kun sun isä lähti, mä puhuin ensimmäiset puoli vuotta jääkaapille. Oikeasti. Tulin töistä, avasin oven ja jaoin sille kaiken. Palkasta, pomosta, vuotavasta katosta, jonka korjaamiseen ei ollut varaa. Se hurisi, minä puhuin. Se auttoi.
Äiti, sehän on jääkaappi.
Ja sinun taksikuski oli kuulovammainen. Mikä ero? Ei ole väliä kuka on toisella puolella. Tärkeintä on, että sanot ne asiat vihdoin ääneen. Kun ne pyörivät päässä, ne on kuin mehiläiset purkissa. Surisevat, iskeytyvät seinään, estävät elämästä. Sano ne ja ne lentävät pois.
Kulautan teetä, poltan huulen, puhallan.
Sanoin kuskille, että mietin joskus eroa.
Akille?
En. Taksikuskille.
No hänelle ainakin voi puhua äiti hymyilee. Ei ihan varmasti kerro eteenpäin.
Naurahdan. Äiti myös. Istumme sillä keittiössä, talossa jossa kasvoin, ja nauramme elämän kummallisuuksia. Parasta kuulijaa ei kiinnosta yksikään sana. Ja siitä tuli parempi olo. Joskus universumi antaa juuri sen mitä tarvitsee mutta ihan eri tavalla kuin odottaisi.
Mutta nyt kerro mulle äiti vakavoituu aiotko oikeasti erota?
Olen hetken hiljaa. Pyörittelen kupin korvaa.
En minä tiedä, äiti. Joskus ajattelen niin. Sitten muistan, miten Aki oikaisee mun takin kaulusta luullen etten huomaa. Sitten tajuan etten halua olla ilman häntä.
Älä sitten huuda. Ala kuunnella, sanoo äiti hiljaa. Minäkään en osannut. Siksi menetin isäsi. Ei siksi, että hän olisi ollut huono. Siksi, että molemmat olimme kuuroja ei oikeasti kuin sun taksikuski. Valinnan vuoksi. Se vasta onkin pahaa.
Katson äitiä. Hän katsoo ikkunasta ulos tunne, jonka olen perinyt: piilottaa kaikki kasvoista.
Mietin sitä kahdenkymmenen vuoden ajan, jatkaa hän hiljaa. En ehtinyt koskaan sanoa: Voitaisko vain puhua, ilman huutoa tai syyttelyä. Kerro mulle mikä sattuu. Ehkä hän olisi jäänyt. Ehkä ei. Mutta olisin yrittänyt.
En saa mitään järkevää suustani.
Mene omaan huoneeseesi, sanoo äiti, kuuluisalla käytännöllisellä äänellään. Petasin sängyn. Tiesin että tulet.
Mistä sä sen aina tiedät?
Perjantai, ilta, täysikuu. Sun ja Akin riidat on aina täydenkuun aikaan.
Meinasin väittää vastaan, mutta muistelen viimeiset kolme riitaa olivat täysikuun aikaan. Ehkä hän on oikeassa.
Käyn vanhaan huoneeseeni, kapeaan runkopatjasänkyyn. Makaan hiljaa, tuijotan kattoa. Jarin käyntikortti yöpöydällä, valkoinen suorakaide hämärässä.
Elämäni paras kuulija ei kuullut sanaakaan. Ja juuri sille sanoin kaiken, mitä painanut vuosikaudet. Koska hän oli hiljaa. Koska hiljaisuus oli tilaa, jossa ei ollut tuomiota, neuvoja eikä olethan kokeillut. Pelkkä tila. Täysi hiljainen tila, jonne pystyi kaatamaan kaiken. Ja minä täytin sen kaikella, mitä oli jäänyt kertomatta.
Ehkä vastaus ei ollut tarpeen. Ehkä piti vain kuulla omat sanansa.
Pidin ajatuksesta. Käännyin kyljelleni ja nukahdin.
***
Aamulla puhelin soi. Pöydällä välkkyy: Aki. Katson nimeä kolme sekuntia. Yleensä tartun puhelimeen heti ensimmäisestä soitosta että ehdin ensin. Mutten nyt. Nyt nostan ja olen hiljaa.
Anni, hän sanoo. Käheä, matala ääni. En nukkunut. Anni, anteeksi.
Olen hiljaa. Odotan.
Minun piti soittaa Kirstille. Muistin koko päivän. Sitten töissä kaikki venyi, unohdin. En siksi, ettei kiinnostaisi, vaan koska olen hölmö. Ja mitä sanoin sulle että et kuuntele sitä tarkoitin itsestäni. En minä kuuntele. Sä puhut ja mä odotan vuoroani. Se ei ole sama asia.
Hän vaikenee hetkeksi. Tajuan, että hän odottaa. Josko alkaisin syyttää, latoa asioita tiskiin tai antaisin anteeksi. Vanha kaava.
Mutta istun sängyllä, jalat ristissä, ja vain kuuntelen. En valmista sanoja, en räjähtää enkä havittele vuoroani. Vain kuuntelen.
Ja nyt kuulen hänet. Ehkä ensi kertaa ikuisuuteen.
Ootko siellä? Hän kysyy varovasti.
Olen, sanon. Kuuntelen.
Hän hiljenee. Sanoo sitten:
Tämä taitaa olla eka kerta kun vastaan noin. Yleensä alat heti kertoa. Nyt kuuntelet. Se tuntuu oudolta. Mutta hyvältä.
Hymyilen. Hän ei näe, mutta hymyilen.
Tule kotiin, sanoo hän. Tule, jooko.
Tulen. Mutta en ihan vielä. Juon teen rauhassa ensin.
Hän nauraa. Hiljaa, lyhyesti.
Hyvä. Minä odotan. Soitan Kirstille, sanon myöhästyneet nimipäiväonnittelut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Lopetan puhelun. Istun hetken, katson ulos pihapuut ilman lehtiä, mutta silmut jo pulleat. Maaliskuu. Kyllä se tästä.
Etsin takista käyntikortin. Otan sen esiin, luen uudelleen.
Jari, taksinkuljettaja. Kuulovammainen. Joskus tekee hyvää, kun saa vain puhua. En kerro kenellekään. Kirjaimellisesti.
Avaan viestisovelluksen ja kirjoitan numeroon: Jari, täällä eilinen kyytiasiakas. Se joka puhui tunnin yhteen menoon. Haluaisin vain sanoa: olet paras kuuntelija mitä tiedän. Eikä haittaa, ettei sanaakaan kuulunut. Kiitos.
Vastaus tulee minuutissa. Kolme hymiötä: hymy, auto, käsi pystyssä. Ja teksti: Aina voi tulla uudelleen. Hiljaisuus on ilmainen.
Nauran kolmatta kertaa vuorokaudessa. Mietin: näin se elämä toimii. Huudat vuosia tullaksesi kuulluksi. Sitten puhut tunnin taksissa, eikä ääntäkään mene perille. Juuri se pelastaa.
Joskus ei ole väliä, kuuleeko joku. Tärkeintä on sanoa ääneen.
Äiti tulee ovelle.
Tuletko aamupalalle?
Tulen, sanon.
Ja lähden keittiöön. Sujautan kortin takin taskuun. En kontaktiksi vaan muistutukseksi.
Siitä, että paras vuoropuhelu elämässäni tapahtui ihmisen kanssa, joka ei kuullut sanaakaan. Ja että kaikkein tärkein ääni kuuluikin sisältäni. Että joskus kannattaa olla hiljaa ja antaa toiselle tilaa. Kuten Jari teki. Ja kuten tein tänä aamuna, kun Aki soitti.
Sä et koskaan kuuntele hän sanoi eilen.
Ja tänään minä viimein kuulin.
