Taasko tyttö? Tämä alkaa olla jo pilkan teko! Meidän suvussa on neljä sukupolvea miehiä, kaikki töissä VR:llä! Ja mitä sinä olet saanut aikaan? Olenko minä olenko ihan kelvoton isä? Niin kuin oma isäni oli? Mitä itse ajattelet?
Helmi anoppi venytti nimeä. No, onhan nimi sentään suomalainen. Mutta mitä hyötyä siitä? Kuka sitä sun Helmiä tarvitsee?
Janne istui hiljaa, puhelin kädessä. Kun kysyin mieheltäni, mitä mieltä hän on, hän vain kohautti olkapäitään:
On mikä on. Ehkä seuraava on poika.
Tunsin, kuinka sisälläni jokin kiristyi. Seuraava? No entä tämä pieni? Eikö hän kelpaa?
Helmi syntyi tammikuun pakkasilla pieni, suuret silmät ja musta tukka pystyssä. Janne ilmestyi synnytysosastolle vain hakemaan meidät kotiin, toi neilikkakimpun ja pussin vauvan vaatteita.
Kaunis on, hän sanoi vähän hämillisesti vilkaisten vauvaa. Sinun näköisesi.
Mutta nenäsi on sinun, hymyilin. Ja ihan samanlainen päättäväinen leukakin.
Älä nyt, Janne mulkaisi. Kaikki vauvat näyttävät tuossa iässä samalta.
Raija-täti, Jannen äiti, toivotti meidät kotiin jotenkin myrtsi ilme kasvoillaan.
Naapurissa Selja kysyi, oliko poika vai tyttö. Hävetti vastata, hän mutisi. Tässä iässä pitäisi leikkiä lastenlasten kanssa pikemminkin jalkapalloa kuin nukeilla
Sulkeuduin lastenhuoneeseen ja itkin hiljaa tytärtäni rinta vasten painaen.
Janne oli yhä enemmän töissä. Otti vapaaehtoisia ylimääräisiä vuoroja ja auttoi naapureita kaikenlaisissa hommissa. Hänen mielestään perhe vie paljon rahaa, varsinkin lapsen kanssa. Kotona näin häntä yhä myöhemmin, aina väsyneenä ja hiljaisena.
Hän odottaa sinua, sanoin Jannelle, kun hän taas ohitti lastenhuoneen vilkaisematta sisään. Helmi kirkastuu heti kun kuulee sinun askeleesi.
Minä olen poikki, Maija. Lähden huomenna aikaisin töihin.
Olisit edes tervehtinyt häntä
Hänhän on vauva, ei vielä ymmärrä.
Mutta Helmi ymmärsi jotakin. Näin, miten hän käänsi päänsä oveen päin, kun kuuli isän ääntä tai askeleita, ja kuinka pitkään hän sitten tuijotti hiljaa tyhjyyteen, kun isä jatkoi matkaansa.
Kun Helmi oli kahdeksan kuukauden ikäinen, hän sairastui. Kuume nousi 38:sta 39:ään. Kutsuin päivystävän lääkärin, mutta hän sanoi, että pärjätään vielä kotona kuumelääkkeillä. Aamulla lämpö oli lähes 40.
Janne, herää! ravistelin miestäni. Helmi voi tosi huonosti, tämä ei ole leikkiä!
Paljonko kello on? Janne raotti vaivalloisesti silmiään.
Seitsemän. En ole nukkunut silmäystäkään koko yönä. Täytyy lähteä sairaalaan!
Näin aikaisin? Jos odotettaisiin iltaan? Nyt olisi tärkeä vuoro töissä
Katsoin miestä ikään kuin vierasta.
Tytär paahtuu kuumeessa ja ajattelet töitäsi?
Eihän hän tähän kuole! Lapset ovat usein kipeinä.
Soitin taksin itse.
Sairaalassa lääkärit huolestuivat heti ja ottivat Helmin osastolle. Epäilivät vakavaa tulehdusta, tarvittiin lannerangan punktio.
Missä lapsen isä? ylilääkäri kysyi. Molempien vanhempien lupa tarvitaan.
Hän on töissä. Kyllä hän tulee
Soitin Jannelle koko päivän. Puhelin ei vastannut. Seitsemältä illalla hän viimein vastasi.
Maija, olen varikolla, nyt kiire
Janne, Helmillä on epäilys aivokalvontulehduksesta! Me tarvitaan sinun suostumus pisteeseen! Lääkärit odottaa!
Mitä? En ymmärrä mitään
Tule heti sairaalalle!
En pääse nyt, vuoro loppuu yhdeltätoista, sen jälkeen sovittu juttuja kavereiden kanssa
Katkaisin puhelun sanomatta sanaakaan.
Allekirjoitin luvan yksin, äitinä sain siihen oikeuden. Punktio tehtiin nukutuksessa. Helmi näytti hyvin pieneltä isossa leikkaussalissa.
Tulokset selviävät huomenna, lääkäri sanoi. Jos aivokalvontulehdus varmistuu, teillä on pitkä hoito edessä, ainakin puolitoista kuukautta osastolla.
Jäin sairaalaan yöksi. Helmi makasi tipassa, kalpeana ja liikkumattomana. Ainoastaan pieni rinta nousi ja laski hengityksen tahtiin.
Janne tuli seuraavana päivänä lounasaikaan. Parraton, silmät ristissä.
No miten miten menee? hän kysyi, varovasti pysähtyen oven suuhun.
Huonosti, vastasin lyhyesti. Tuloksia ei vielä tiedetä.
Mitä sille tehtiin? Se joku pistaus?
Lannerangan punktio. Selästä otettiin nestettä tutkimuksiin.
Janne kalpeni.
Sattuiko siihen paljonkin?
Nukutuksessa tehtiin, ei tuntenut mitään.
Hän tuli lähemmäs sänkyä ja jäi seisomaan. Helmi nukkui, pieni käsi oli tippaletkun teipissä peiton päällä.
Kuinka pieni hän onkaan, Janne mumisi. En tullut ajatelleeksi
En vastannut.
Tulokset olivat onneksi hyvät aivokalvontulehdusta ei ollut. Kyseessä oli tavallinen, mutta raju virusinfektio. Kotona voisi hoitaa, kunhan lääkäri tarkkailee.
Kävi hyvä tuuri, ylilääkäri totesi. Vielä päivä-pari odottelua ja olisitte olleet pahemmassa pulassa.
Sairaalamatkalla Janne oli hiljaa. Vasta kun olimme kotitalon ovella, hän kuiskasi:
Olenko minä oikeasti näin huono isä?
Asetin nukkuvan tytön mukavammin ja katsoin miestä.
Mitä itse arvelet?
Ajattelin, että aikaa on. Että hän on pieni eikä vielä ymmärrä. Mutta kun näin hänet siellä letkuissa tajusin, että voin menettää hänet koska tahansa. Ja että on mitä menettää.
Janneliini, Helmi tarvitsee isän. Ei vain elättäjää tai rahan tuojaa. Oikean isän. Sellaisen, joka tietää hänen nimensä ja osaa nimetä, mitkä ovat lempilelut.
Mitkä ne on? Janne kysyi hiljaa.
Kuminen siili ja helistin. Kun tulet kotiin, hän aina ryömii ovelle päin, odottaa että nostat hänet syliin.
Janne painoi päänsä alas.
En tiennyt
Nyt tiedät.
Kotona Helmi heräsi ja alkoi itkeä hennosti, surullisesti. Janne ojensi kätensä vaistomaisesti, mutta pysähtyi.
Saanko minä? hän kysyi.
Sinä olet hänen isänsä.
Janne nosti Helmin hellästi syliinsä. Tyttö nyyhkäisi kerran, rauhoittui ja jäi tuijottamaan isäänsä suurilla silmillään.
Hei, pieni, Janne kuiskasi. Anteeksi, kun en ollut silloin, kun sinulla oli hätä.
Helmi kurkotti kätensä isän poskelle. Janne tunsi, kuinka kurkkua kuristi oudosti.
Isi, Helmi sanoi kuuluvasti.
Se oli hänen ensimmäinen sanansa.
Janne kääntyi hämmästyneenä minuun.
Hän hän sanoi
Sanoi koko viikon, hymyilin. Mutta vain silloin kun et ole kotona. Ehkä odotti oikeaa hetkeä.
Illalla, kun Helmi nukahti isänsä syliin, Janne nosti hänet varovasti sänkyyn. Tyttö ei herännyt, vain tarttui lujemmin isän sormeen.
Ei halua päästää irti, Janne sanoi hiljaa.
Pelkää, että katoat taas, sanoin.
Janne istui hiljaa vielä puoli tuntia, sormi tyttärensä otteessa.
Otan huomenna vapaapäivän, hän sanoi. Ja ylihuomennakin. Haluan tutustua Helmiin paremmin.
Entä lisätyöt, rahat?
Keksitään joku muu tapa pärjätä tai eletään yksinkertaisemmin. Tärkeintä on, ettei missaa hetkiä, kun hän kasvaa.
Menin Jannen luo ja halasin häntä.
Parempi myöhään kuin ei koskaan.
En olisi antanut itselleni anteeksi, jos jotain olisi sattunut, Janne sanoi. Enkä edes tietäisi, että hänellä on lempileluja, tai että osaa sanoa isi.
Viikon kuluttua, kun Helmi oli täysin parantunut, lähdimme kolmestaan puistoon. Helmi istui Jannen hartioilla ja nauroi kirkkaasti, tavoitellen syksyn lehtiä.
Katso miten kaunista, Helmi! Janne iloitsi, osoittaen keltaisia vaahteroita. Tuolla menee orava!
Kävelin viereisessä ja mietin, miten välillä melkein tarvitaan menetys, että ymmärtää arvon.
Raija-täti kohtasi meidät kotona sama hapan ilme.
Janne, Seljan pojanpoika pelaa jo futista. Sun tyttö osaa vain leikkiä nukeilla.
Mun tytär on maailman paras, Janne vastasi rauhallisesti, laski Helmin lattialle ja ojensi kumisiilin. Ja nuket on ihania.
Mutta suku loppuu siihen
Ei lopu. Jatkuu, vain toisin.
Anoppi halusi sanoa vastaan, mutta Helmi ryömi hänen luokseen ja ojensi kätensä.
Mummo! tyttö sanoi leveästi hymyillen.
Anoppi nosti tytön häkeltyneenä syliinsä.
Hän hän puhuu! hän ihmetteli.
Meidän Helmi on kovin fiksu, Janne sanoi ylpeänä. Vai mitä, rakas?
Isi! Helmi vastasi iloisesti ja taputti käsiään.
Katsoin tuota hetkeä ja ajattelin, että onnea syntyy joskus vain kipujen kautta. Rakkain rakkaus ei syty hetkessä vaan kasvaa hitaasti, kivun ja pelon läpi.
Illalla, kun Janne laittoi Helmin nukkumaan, hän lauloi tytölle kehtolaulua. Ääni oli vähän käheä mutta lempeä, ja Helmi kuunteli silmät suurina.
Et ole ennen laulanut hänelle, sanoin hiljaa.
Paljon jäänyt ennen tekemättä, Janne vastasi hiljaa. Nyt aion ottaa kaiken takaisin vähä kerrallaan.
Helmi nukahti lujasti isän sormea pitäen. Janne ei irrottanut otettaan, vaan istui pimeässä kuuntelemassa tyttärensä hengitystä ja mietti, miten helposti tärkein elämästä voi lipua ohi, jos ei osaa pysähtyä ajoissa.
Ja Helmi nukkui, hymyillen unessaan. Nyt hän tiesi varmasti, että isi ei enää katoa minnekään.
Joskus elämä vaatii muutakin kuin valintaa se koettelee, jotta herättäisi meissä syvimmän rakkauden. Uskotko sinä, että ihminen voi muuttua, kun ymmärtää, että voisi menettää kaikista rakkaimman?
