Sulhasen etsintää kalenterin mukaan
Aino istui työpöytänsä ääressä kuin suomalainen tikka, jaksavasti. Nurkassa häämötti uhkaava pino papereita raportteja, laskuja, tilauslomakkeita joita Aino lajitteli mappeihin ja naputti sulavasti numerot muistikirjaan. Toimistossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ainoastaan naapuritilan kahvikeskustelut kantautuivat välillä vaimeana taustahälynä. Aurinko siivilöityi kaihtimien lomasta pöydälle, jättäen pöytään tarkkoja, raitamaisia kuvioita.
Juuri silloin puhelin kajahti, säpsähdytellen Ainon välittömästi todellisuuteen. Näytössä hohti sana Äiti. Hän jäi tuijottamaan sitä hetken kulmat kurtussa outoa, sillä äitihän soitti aina iltaisin lenkin jälkeen, ja nyt kellossa oli hädin tuskin kolme. Mikä ihmeen hätä siihen aikaan?
Aino pyyhkäisi puhelun auki ja painoi laitteen korvalle.
Aino, voitko tulla äkkiä käymään? äidin ääni värisi epätavallisen hermostuneena. Tämä on tärkeää!
Ainon vatsa meni pienelle solmulle. Hän suoristautui tuolillaan ja työnsi paperit syrjään, kuin pahimpana esteenä.
Mitä on tapahtunut? hän kysyi, yrittäen kuulostaa rauhalliselta vaikka sydän jo valmiiksi puski hätää. Eihän sulla ole mitään hätää?
Ei, minulla kaikki kunnossa, äiti kiirehti heti vakuuttamaan. Mutta tästä täytyy puhua. Heti.
Aino katsoi tovin työpöydän hässäkkää. Työpäivää olisi vielä jäljellä, hommaakin piisasi, mutta äidin sävy ei jättänyt vaihtoehtoja.
No hyvä on, hän vastasi, vilkaisten seinäkelloon. Tunnissa ehdin.
Se olisi hyvä. Ja täällä on ihmisiä odottamassa, äiti lisäsi arvoituksellisen painokkaana.
Ihmisiä odottamassa jäi Aino pyörittelemään kuin outoa pulmapalikkaa. Kaikki skenaariot miehen polttopuukaupasta tuleen tupsahtaneeseen sukukriisiin kulkivat hänen mielessään, mutta hän nielaisi selityspyynnöt. Jos äiti kerta sanoo että nyt heti, sitten mennään nyt heti.
Aino kääräisi paperit kasaan, työnsi ne laukkuun puhelimen ja lompakon kanssa, veti villakangastakin hartaudella ylleen ja pistäytyi johtajan luo. Pomona toimi huumorintajuinen Antti, joka vain nosti kulmiaan ja toivotti Tsemppiä vanhempien kanssa! tyyppisellä myötätuntohymyllä. Ulos astuessaan Aino tilasi taksin sovelluksella, varmisti osoitteen ja kysyi vielä äidiltä mitä ottaa mukaan. Älä tuo mitään, tule vaan, äiti hökäsi.
Kohta Aino huomasi jo lähes juoksevansa kadun reunassa, pää täynnä hermostuneita kysymyksiä, jotka olivat tarttuneet kuin takiaiset. Taksin saapuessa hän livahti kyytin takaistumelle ja jupisi osoitteen. Taksi kulki Oulun keskustan läpi täsmälliset neljäkymmentä minuuttia: ohi harmaiden kerrostalojen, räikeiden mainosvalojen ja puistojen vihreiden laikuista, joita kevätaurinko lämmitti. Aino ei huomannut mitään niistä, pyöritellen päässään mahdollisia kauhuskenaarioita.
Oliko äidin työpaikalla taas jotain draamaa? Vai koskiko se tätinsä Marjaa, jonka asiat olivat aina vähän suurempia kuin muiden? Ehkä joku kaukainen serkku oli viimeinkin tehnyt jotakin odottamatonta? Kaikki tuntui mahdolliselta, mutta mikään ei loogiselta.
Päästyään tutun nelikerroksisen talon eteen Aino maksoi taksimatkan 26 euroa, melkein kuin lohtu, ettei Oulussa sentään taskut pohjaan asti veny ja kipusi hissillä ylös kolmanteen. Hän kaivoi jo avainta käteensä, kun ulko-ovi lennähti auki ja äiti nappasi hänet melkein kainaloon:
No vihdoin! äiti kiskoi Ainon sisälle. Nopea liike, hopi hopi.
Eteinen tuoksui pullalta, vaniljaiselta ja ylettömän kodikkaalta se resepti jota käytettiin vain isoihin tapahtumiin. Aino pysähtyi hetkeksi hengittämään; kyllähän tämä normaalisti tarkoitti synttäreitä, äitienpäivää tai edes uutta soittopeliä. Nyt kuitenkaan siinä ei ollut minkäänlaista juhlafiilistä, ainoastaan paniikkihiki.
Aino potkaisi kengät pois ja asteli olohuoneeseen.
No, mitä täällä tapahtuu? hän kysyi matalalla äänellä.
Olohuoneessa, pyöreän pöydän ääressä valkoisen liinan äärellä, istui kukas muu Samuli. Tuo Samuli, äidin koulukaverin poika, jonka Aino oli mielessään kutsunut Nallekarhuksi siitä asti kun oli kuusivuotias. Samuli oli aina ollut auttamattoman hidas ja lörppäsanainen, pudotellut esineitä ja poltellut poskiaan punaisiksi. Nytkin mies virnisti nolona ja nypläsi paidan kaulusta kuin olisi väärässä näytelmässä.
Samulin vieressä istui täti Marja, loistava kuin vastakeitetty kahvi. Kasvoilla sädehti uskomaton onni. Aino jäi seisomaan epäuskoisena.
Hei Aino, Samuli nousi, rohkeuttaan keräillen. Siitä onkin aikaa.
Ja saisi vieläkin mennä aikaa lisää, Aino murahti puoliksi leikillään, puolet mykkäkoulua. Äiti, miksi ihmeessä tähän piti tulla kiireellä?
Äiti viimeisteli pöytäliinaa, sitten lautasliinaa, sitten taas pöytäliinaa. Hermostus suorastaan paisui.
Kuulehan rakas, äiti aloitti, päätään nykien, me Marjan kanssa ajateltiin, että te kaksi ootte tunteneet lapsesta asti. Nyt ootte aikuisia, onnellisia, hyvät työpaikat
Ja? Aino napitti äitiään tuimasti. Mitä tällä on tekemistä mun kanssa? Mä jätin kiireisen työpäivän, ja täällä pelataan sokkotreffileikkiä?
Tässä kohtaa täti Marja sai uutta vaihdetta päälle:
Samuli on oikein kelpo nuori mies! Hyvä työpaikka, oma asunto, kaikki kuten pitää olla!
Ajateltiin vaan, että voisitte vähän tutustua, äiti vilkaisi tytärtään silmissä kierteli hermostunut toivo.
Ainolta meinasi hermo lipsahtaa. Jälleen kerran sotasuunnitelma: jonka mukaan hän ei muka osaisi valita seuraa itse. Hän puristi nyrkkiä taskun suulla ja pinnisteli kuulostamaan aikuiselta.
Äiti, hän sanoi leuka lujana, ymmärrän että välität, mutta kyllä minä hoidan nämä asiat itse.
Samuli punoitti, liikehti tuolillaan ja yritti kohteliaisuutta:
Hei Aino, ei nyt suuttua tarvitse, voisihan sitä joku kerran kahvilla käydä. Ei sitä tiedä jos vaikka synkkaisi. Sulla on hyvä huumorintaju ja kaikki
Miksi puhuisin? Aino vastasi silmät Samulissa. En pitänyt sinusta lapsenakaan. Ei tämä nyt miksikään ole muuttunut. En aio teeskennellä, että tämä on muuta kuin tuttuus.
Samuli painoi katseensa ja nyhjäsi paidan kaulusta, ikään kuin se olisi neljä numeroa liian pieni.
Voitaisiinhan silti yrittää, hän kuiskasi. Otan tämän ihan tosissani. Olisi mukavaa jos minulla olisi mahdollisuus.
Aino sulki silmänsä, laski kymmeneen ja päätti että on aika olla suora ystävällisesti mutta päättäväisesti:
Samuli, olet kyllä varsin mukava mies. Tosissaan. Luotettava, sydämellinen, kiva asunto ja kaikki. Mutta tunteille ei voi määräillä. Ne ei putkahda esille koska joku muu niin ajattelee.
Samalla Ainoa alkoi jo naurattaa hermostuksesta. Olipa taas äiti vetänyt kanin hatusta.
Taidan lähteä kotiin, hän nappasi laukkunsa ja heilautti hihnan olalleen. Äiti, kiitos mutta ei kiitos. Parempi sanoa reilusti, kun yrittää näytellä innostunutta.
Aino! äiti ojensi kättä yrittäen pysäyttää. Jutellaan nyt edes kunnolla. Ei tämä ollut pahalla!
Jutellaan joskus myöhemmin, Aino hymyili hieman, mutta katse oli päättäväinen. Kun olet valmis kuuntelemaan, etkä järjestämään yllätyksiä. Mä oikeasti huolestuin jo.
Aino livahti ulos ennen kuin äiti kerkesi jatkaa. Ulkona sadepesun kirvoittama ilma tuntui helpottavalta ja raikkaalta. Hän veti syvään henkeä ja antoi ärtymyksen hiljaksiin haihtua.
Miksi äiti ei osaa olla tuputtamatta? Eikö vielä kolmekymppisenäkään ole selvinnyt, ettei sulhasia tee löytää maman kalenterilla eikä naapurin suosituksilla? Ainolla oli elämänsä hallussa muutenkin työ, koti, tulevaisuudentoiveet. Ei hän tarvinnut tiskialtaan reunalle istuvaa, joka odottaa äidin hyväksyntää ja pelkää päästää irti kauluksestaan! Hyvä työpaikka ei kenties riitä vielä elämänkumppania valitessa. Ei ainakaan, jos itseluottamus on samaa laatua kuin kastemadossa ja oma äiti vedettiin mukaan siviiliasioihin.
Hieman kiukkuisena Aino päätti oikaista puiston läpi. Kaikki näytti ohikiitävän tavalliselta: lapset juoksivat hiekkalaatikolla, nuoret äidit vaihtoivat kuulumisiaan ja vanhat pariskunnat istuivat penkeillä auringossa. Aino loikkasi lätäköiden yli, sukat kuivina. Vesipisarat tipahtelivat oksilta, mutta häntä ei kiinnostanut.
Puhelin pärähti taskussa. Taas Äiti Aino mietti hetken, mutta vastasi.
Miksi sä lähdit? äidin äänessä oli enemmän pettymystä kuin suuttumusta, kuin hän olisi jäänyt yksin uuteen käännekohtaan. Oltiinhan me just ryhtymässä puhumaan!
En mene Samuliin vain siksi, että teistä kahdesta tuntuu että on oikea hetki, Aino vastasi rauhallisesti jatkaen kävelyä. Ei tätä päätetä kaveriäiti-kerhossa.
En minä sinua heti puske naimisiin! äiti melkein parahti. Mutta vähän voisi nyt sentään tutustua! Samuli on fiksu, siisti mies, ei ryyppää, hyvä työpaikka. Ihan ok vaihtoehto!
Sitä en kiistä, Aino naurahti. Varmasti hyvä. Mutta ei minulle.
Kuka sitten? äiti kuulosti väsyneeltä, vanhalta mopolta. Olet ollut jo kolme vuotta yksin. En ymmärrä, mitä odotat!
En mitään, Aino pysähtyi puistonpenkille. Mutta tuttavuuksia tehdään omalla ajallaan. Ei kaikkien tarvitse olla proggiksia, jonka aloitat sinä ja täti Marja yläasteen ruokalassa.
Sun valinta on istua töissä yöllä asti, syödä mikroannoksia telkun edessä ja unohtaa että ihmisetkin elää? äiti sanoi katkeroituneena. Ainu, mä haluan vain että sinäkin olisit onnellinen.
Olenkin, Aino sanoi lempeästi. Hän katseli lasten laivaleikkiä. Mun onni näyttää vaan ehkä erilaiselta. Tykkään työstä, tykkään omasta elämästä. Ei siihen kaivata miestä, jonka tapaa koska äiti käskee.
Sluibaisessa hiljaisuudessa Aino kuuli vain äidin vaimean huokauksen.
No, annetaan olla, äiti sanoi lopulta. Anteeksi. Mä … vain huolestun joskus liikaa. Pelkään, että sinusta tulee yksinäinen, kun meistä tulee vanhoja.
Tiedän, Aino sanoi lempeästi. Mutta pidähän nyt seuraava yllätysohjelma vasta sitten kun kysyn. Tiedätkö, mitä kaikkea ehdin jo pelätä?
Sovitaan näin, äiti lupasi. Mutta jos joskus tulee joku, josta oikeasti välität lupaat että minä saan tietää ensimmäisenä?
Ilman muuta, Aino nauroi. Nyt on pakko jatkaa töihin, heippa!
Heippa, pidä itsestäsi huolta.
Aino työnsi puhelimen taskuun, nosti katseensa taivaalle, missä pilvet avautuivat kuin harmaat verhot ja sieltä loisti kirkas sininen. Aurinko kultasi pilvenreunat ja heitteli lämpimiä juovia Oulun kattojen yli. Koko kaupungissa kupli kevään tunnelma: pyöräilijät huristivat, kahviloista kantautui torin suuntaan hilpeitä ääniä, urheilija ja hänen punainen koira vilistivät ohitse.
Aino hengitti syvään. Kaikki tuntui yhtä aikaa tavalliselta ja jotenkin paremmalta. Hän ajatteli, miten paljon elämällä on tarjota, kun vain antaa mahdollisuuksille tilaa. Ja kuinka turhauttavaa oli yrittää mahtua johonkin toiseen muottiin.
Loputkin viikosta menivät kiireessä mainostoimiston hektinen projektiaikataulu varmisti, ettei kantapään nyrpeys ehtinyt juurtuakaan. Aamuvarhain Aino painoi konttorin oven auki, illalla viimeisenä ulos, välillä hutaisten ruisleipää kyytipoikana mustalle kahville, vetäen saldoa, palaveeraten. Kotona hän rojahti suihkun jälkeen suoraan peiton alle, vielä vaatteet jalassa.
Silti iltaisin, talon hiljaisuudessa, asia välillä palasi mieleen: äidin pettynyt ilme, Samulin nolous, täti Marjan ylikasvillinen toivo. Ei syyllisyys, mutta jokin pieni haikeuden piikki siitä, ettei äiti näe häntä sellaisena kuin oikeasti on.
Perjantaina töissä kollega laittoi viestiä: Synttärikahvit Kolo-Kahvilassa. Tule! luki viesti. Hyvä seura, mainio porukka! Aino mietti hetken sohvalla makaaminen kuulosti kylläksyttävältä, mutta sosiaalinen eristäytyminen ei ehkä ollut paras ratkaisu. No miksei! hän näpytteli.
Kolo-Kahvila Oulun laidalla oli vähän kuin tuulahdus Berliinistä: tiiliseinät, puupöydät, syvät samettisohvat, hillitty himmeä valaistus. Myöhäisenä iltana tila oli täynnä iloisia ihmisiä, kahvintuoksua, omaleimaisia parfyymeja ja jazzia. Synttärisankari seisoi tiskillä, heilutteli käsiään ja selitti jotain lupsakasti vieruskavereille.
Aino ehti tuskin tervehtiä kun isäntä kamppaisi hänet kainaloon halaukseen.
Hyvä että tulit, hän hymyili. Meinasi jo tulla epäusko.
Aino tajusi yllättyneenä: ehkä tästä illasta voisi tullakin jotain muuta kuin Netflix ja jonkun jo kolmatta kertaa lämminnyt maksalaatikko.
Kollega johdatti Ainon porukkapöytään, jossa keskustelu oli kuumimmillaan. Aino istahti viereen, tervehti ja hörppäsi mehua.
Hei, vieressä syntyi tyhjästä avara hymy. Sinä olet varmaan Aino? Mä olen Antti, asiakkaan puolelta.
Joo, Aino vastasi, pienesti hymyillen.
Näin sut pari viikkoa palaverissa. Siinä isossa GloTekin keississä?
Sama projekti.
Mä autoin riskiarvion kanssa, Antti vilkuili ympärille, katseessa pilkettä.
Keskustelu rullasi vaivattomasti Antti oli aidosti fiksu ja hauska. Kysyi, kuunteli ja kommentoi rehvakkaan osuvasti. Pian Aino huomasi hymyilevänsä poikkeuksellisen usein.
Ilta piteni, viereinen seurue röhötti jo hämärtyneessä salissa niin että taisivat pitää koko paikkaa omanaan. Antti nyökkäsi kohti ulko-ovea:
Mennäänkö haukkaamaan raitista ilmaa? Täällä alkaa tukka palaa päästä.
Aino suostui heti ulkona henkäili lempeä kevätilta, tähdet tuikkivat Oulun yllä. He nojailivat matalaan muuriin, seurasivat katuvalojen ketjua ja liikenteen harvoja ääniä.
Mitäs vapaalla puuhaat? Antti kysyi kaikessa rauhassa.
Luen, kävelen, joskus elokuvissa. Ei mitään kovin eksoottista, Aino kohautti olkapäitään.
Mä tykkään reissata, Antin silmät syttyivät. Viime vuonna olin Georgiassa. Mä voisin jäädä sinne vuoristoon ikipäiviksi. Kaikki niin hidasta ja ystävällistä.
Kerro siitä! Aino innostui, unohtaen päättäneensä pysyä sivustaseuraajana.
Antti maalaili matkoistaan tarkoin yksityiskohdin: narisevia portaita, pistävää tuoreen leivän tuoksua, vieraanvaraisia ihmisiä, jotka tarjosivat illallistaan ilman kysymyksiä. Yhtäkkiä Aino tunsi kuin olisi ollut mukana.
Entä itse? Missä tykkäät lomailla? Antti kysyi tauon tullen.
Merellä, Aino hymyili, muistellen viime vuoden Turun saaristomatkaa. Tykkään kuunnella aaltoja ja haistella suolantuoksua.
Voitaisiin mennä, Antti väläytti. Yhdessä vaikka ensi kesänä.
Aino jäi hetkeksi sanattomaksi, ennen kuin purskahti nauruun:
Onpas suoraa toimintaa.
Suomalaista rehellisyyttä, Antti hymähti. Mä viihdyn sun seurassa. Eikä tarvitse kiirehtiä.
No, katsotaan, Aino hyväksyi pelin hymyillen.
Kutsun sut huomenna kahville. Ei mitään sinkkuklubijäykistelyä, vain kahvia.
Sovittu, Aino myöntyi, tuntuipa hyvältä!
Kotimatkalla Aino tuskin ehti heittää tennarit eteiseen, kun puhelin jo värähti: Äiti siinä hohti taas.
Hei kultaseni. Miten ilta meni? äiti tuli varovasti linjoille, kuin vaarallista jääkenttää pitkin.
Hyvin, Aino vastasi yhä lämpimässä tunnelmassa, Olin synttäreillä. Ja tapasin todella mukavan miehen.
Oikeastiko? äidin äänessä vilahti epäuskoinen ilo.
Fiksu, hauska, eikä tule ensimmäisten ongelmien kanssa äidin helmoja nykimään, Aino naurahti.
Äiti nauraa kikatti, nyt jo vapaasti:
Ehkä olin vähän turhan huolissani sittenkin?
Aino mietti hetken:
Ehkä, mutta kiitos että välität. Nyt kuitenkin voit arvostaa, että kyllä mä pärjään. Aivan varmasti. Rakastan sua.
Rakastan minäkin, äiti hymyili puhelimeen.
Aino laski puhelimen, katseli Oulun illan valoja ikkunasta. Kaupungista kuului sekalaista puheensorinaa ja etäinen kahvilasointi. Elämä virtasi omalla painollaan ja Aino tunsi olonsa kevyeksi. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta sillä hetkellä kaikki oli juuri kuten kuuluikin olla ja se riitti aivan mainiosti.
