Kun Tapasin Marjan ja rakastuimme, oli Ainolla ikää kuusi vuotta. Hän oli kasvanut ilman isää, ja niinpä rakkauden kaipuu oli suuri totuttelu toistemme seuraan tapahtui huomaamatta. Kaikki sujui sopuisasti, kunnes teini-ikä astui kuvaan!
Et sinä ole minun isäni! Aino huusi kerran silmät raivosta loistaen.
Miten niin en ole? Kuka, anteeksi nyt vaan, on jaksanut vuosia kuunnella valituksiasi luokkakavereista ja puolustanut sinua jatkuvasti vanhempainilloissa? Kuka on jemmannut viimeiset Jymy-karkit kaapista, jotta voisi antaa ne sinulle, kun mieli on maassa? Kenen kanssa jaoit sen salaisuuden, että veit Annin nukkena pihaleikeistä? Ja kuka, hyvänen aika, hiipi keskellä yötä nukkea kainalossa pitkin Oulun talvipihoja, vain piilottaakseen sen pensaaseen, muka “se sieltä löytyikin”? Jos oikein muistan, sovittiin aikanaan, että omista sanoista kannetaan vastuuta ja jos olet kutsunut minua isäksi pienestä pitäen, miten minä nyt yhtäkkiä en muka enää ole isä?
Pienet, yksinkertaiset sanat sattuivat ihmistä, jota aina pidin tyttärenäni. Mutta enhän minä voinut näyttää pettymystäni. Olenhan mies, eikä loukkaantuminen Ainoon toisi ratkaisuja, vain pahentaisi tilannetta.
Perustelu hyväksytty, sanoin leikillisesti vasenta ohimoani koskettaen. Ehkä meidän on aika neuvotella uudet roolit, ei-isän ja ei-tyttären vastuut ja oikeudet.
Sanat veitsen lailla, mutta samalla tunsin tämän olevan ainut oikea tapa. Hänen pitää saada päättää itse, omien rajojensa puitteissa. Mutta Aino yllätti jälleen: Ei huvita, hän vastasi ja sulki oven nenäni edestä. Ei ollut hänelle aiemmin ominaista, silloinkaan kun oli pieni: lapsena Aino osasi kyllä aina perustella, miksi joku asia ei kelvannut.
Ei ole hyvää puuroa!
Miksi ei?
Ei ole tarpeeksi sokeria, ja pinnalla on sitä kermaa.
Tässäpä selkeä vastaus! Ei muuta kuin keittämään uutta puuroa, tai antaa periksi ja suosiolla pullaa pöytään, mainoksen mukaan siinäkin on paljon tuota tuttuakin tutuimpaa maitojauhetta.
Oven takana seisoin hetken hiljaa, käsi lämminvilloitettua hirsiovea vasten, mutten ratkaisua keksinyt. Kai tämä on vain elämää, näin ajatellaan meillä Suomessa.
Marja suhtautui muutoksiin rauhallisemmin. Hän totesi, että murrosiässä hän itsekin oli niin hankala, että isä olisi varmaan ollut tyytyväinen, jos hän olisi muuttanut vaikka Tervoon asti. Kyllä se siitä, kun hormonit lakkaavat mylläämästä. Silti Marjan rauhallinen suhtautuminen oli hauras kulissi. Totta kai me molemmat jo kaivattiin entistä Ainoamme; nyt en tiennyt kenen kanssa enää katsoisin lätkämatsia, tai naureskeltaisiin Marjan ystävän Riinan uudelle tukkavärille.
Välillä Aino palasi kuorestaan oli hetkiä, kun hän oli taas se vanha iloinen lapsi. Niitä seurasivat yhä kiukkuisemmat ja sulkeutuneemmat päivät, jolloin parasta oli pysyä kaukana. Vain hän tiesi oman ohjelmansa, ja hetkittäin iloitsin siitä, että sain häivähdyksenkin nähdä hänen vanhaa puoltaan.
Mitä, jos lähdettäisiin viikonloppuna mökille, järvelle kalastamaan? ehdotin kerran.
Mennäänkö, Aino? Marja innostui.
En tiedä teidän kanssa mihinkään, kantakaa itse omin virsuin ne kirjolohesi! kuului vastaus ja oven paukahdus. Juuri hetki sitten kaikki oli täydellistä ja tunnelma hyvä.
Ehkä kalastuskin on jo menettänyt hohtonsa, mutisin Marjalle.
Eräänä päivänä Aino ei tullut kotiin koulusta eikä vastannut viesteihin. Kiersimme kavereita läpi; lopulta en enää jaksanut odottaa, vaan lähdin etsimään. Suuntasin ensin Kallen luo poika oli ollut jokin aika sitten Ainon ystävä, mutta siitä ei ollut aikoihin kuulunut mitään.
En tiedä missä hän on, Kalle murahti.
Ei mitään arvausta?
Kun Aino sanoi minua tylsäksi, ei olla paljon vaihdettu sanoja.
Minua hän kutsui ei-isäksi, mutta silti etsin häntä ystävien tapaan, ymmärrät kai.
Kääntyessäni mennäkseni, Kalle otti kiinni.
Ehkä se on Vilman kanssa.
Kuka Vilma?
Tyttö rinnakkaisluokalta. Ei erityisen hyvä seura, ja voitte ehkä järkyttyä.
Siten parempi! Näytä minulle missä tämä Vilma “vaikuttaa.”
Minä en tule.
Joskus ystävät auttavat, vaikkei kutsuta. Olet vahva, Kalle, älä anna yhden sanan lannistaa.
No, minä tuun, Kalle huokaisi.
Päädyimme vanhoille autotallialueille, missä jo kaukaa kuului basson jytke. Portilla seisoskeli joukko nuoria, mutta ainakaan Ainon olemus ei näkynyt. Lähestyin heitä, ja kysyin Ainosta.
Ootko joku kadonnut-lapsi-etsijä? toinen pojista vinoili.
Silloin, autotallin oviaukosta, ilmestyi Aino.
Mitä sä täällä teet?
Tulen hakemaan sinut kotiin.
Kyllä minä osaan sinne itsekin mennä!
Varmasti, mutta kello on paljon, ja haluan mieluummin noutaa sinut kuin poliisi.
Tämä sun taksi-palvelu ei lopu koskaan Aino sihisi, mutta kuitenkin tuli autoon, mulkaisten Kallea: Petturi!
Tämän jälkeen Aino viipyi yhä useammin poissa kotoa. Hain häntä sitkeästi samoilta kulmilta, vaikka sain autonkin laskea vinoja vitsejä roikkuvista pojista, joiden mielestä Aino oli ainutlaatuinen taksiasiakas. Kerran hän kieltäytyi tulemasta.
Mitä sinä oikein haluat? Anna minun olla! Olen aikuinen ja kuljen missä haluan!
Valita siitä eduskunnassa, vastasin, Suomen lain mukaan alaikäisellä on tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia.
Äläs nyt viitsi!
En lähde ilman sinua, vaikka pyydät.
Olisitpa edes jättänyt äidin rauhaan! Olisi ollut parempi jos ei oltais koskaan tavattu, Aino sanoi ja hyppäsi kiukkuisena autoon.
Ajomatkalla silmiä kirveli. Mietin, olisiko aika luovuttaa ja jättää hänet omaan rauhaansa; mutta enhän minä voinut, en laiminlyödä lasta, vaikka en ollutkaan isä.
Kohta autotalli suljettiin, ja nuorten kokoontumispaikka siirtyi, niin etten enää tiennyt missä etsiä Ainoa. Kalle antoi vielä pari vinkkiä, mutta niistä ei ollut apua. Aino tuli kotiin kun tuli joskus keskellä yötä.
Marja yritti olla rauhallinen, mutta valvojat yöt eivät valehdelleet: oltiin silti levottomia kumpikin, vaikka kuinka esitimme muuta.
Eräänä yönä puhelin soi. Vastasin tärisevin käsin.
Matti, Kalle sanoi hengityksen välissä, Aino soitti, hän on jumissa jossakin asunnossa Aleksanterinkadulla eikä pääse ulos.
Sanoiko hän talon numeron?
Vain kuvaili, mutta tunnistin paikan.
Tule mukaan! sanoin Marjalle, joka oli noussut sängystä huolestuksen kyyneleet silmissä.
Älä huoli, minä selvitän tämän. Leivo vaikka letut odotellessa! Yöllinen etsintä avaa ruokahalun, anna siis isälle kunnon eväs, sanoin suukottaen Marjaa nenänpäähän.
Kaahasin halki Oulun tyhjien katujen, turistit kulkivat edelleen keskustassa ja taksit tukkivat joka risteyksen. Suutuin, kun kaksi nuorta miestä käveli keskellä katua juoden Karjalaa he potkaisivat autoa ja heittivät ohi lentäneen tölkin perään.
Pyysin Kallen jäämään autoon, kun menin koko rappuun. Talossa nukuttiin, yhteenkään asuntoon ei ollut helppo päästä. Kolmannessa kerroksessa kohtasin virkeän vanhuksen.
Kolmessa asunnossa käy vieraita öisin, selvästi epäilyttävää porukkaa!
Käytetäänkö siellä jotakin pahaa aineita?
Tottahan toki! Kaikenlaista.
En tiennyt kuinka totista, mutta tieto ei ollut ollut lohdullinen.
Ensimmäisessä asunnossa istui humalainen mies, keittiössä nuhjuinen nainen ja vanha suomenpystykorva mitään erityisen vakavaa siellä ei ollut. Toisessa asunnossa ei ollut ketään. Kolmas… Siellä vastaan tuli kalpea, lähes ontto tyttö, jonka silmät olivat kuin lasia. Sydäntäni alkoi hakata ja pelkäsin löytäväni Ainon samassa tilassa.
Aino! huusin. Ensin en nähnyt mitään, mutta sitten kuulin tutun äänen kylpyhuoneen ovelta.
Isi! Isi! hän parkaisi. Hän oli yksin piilossa.
Tultuamme rappuun, poliisipartio kipusi portaita ylös. Vapaaehtois-mummo oli soittanut hätäkeskukseen.
Yrittikö joku pidätellä tytärtä? kysyi poliisi.
Emme tiedä. Olen vain hänen isäpuolensa, selitin automaattisesti.
Hän on minun isäni, Aino sanoi kirkkaalla äänellä.
Kotona paistoimme letut. Maistoivat hieman suolaiselta, ehkä Marjan silmistä tipahtaneiden kyynelten vuoksi. Mutta ne olivat maailman parhaita. Kerrankin Aino istui pöydässä aivan hiljaa, ei vastaväitteitä. Kerroin, että vaikka hän kuinka käskisi minut pois elämästään, minä pysyn enkä luovuta, koskaan.
Kävimme läpi elämää siitä miten kaatumiset opettavat nousemaan ja elämä on vähän kuin nuorallatanssia Suomen sirkuksessa: vaikeaa, mutta omalla tavallaan ainutlaatuista.
Minua kuuntelivat hiljaa, molemmat. Noin, leuka kämmentä vasten, letut lautasella. Minun perheeni, minun rakkauteni. Minun.
