Torstai-ilta, Helsinki. Olin hieman hermostunut toista treffikertaa varten viime aikoina treffailu oli ollut aika mitäänsanomatonta, mutta Veikko vaikutti erilaiselta. Hän oli kutsunut minut syömään Savoyhin, jossa kristallitunnelma, matala valaistus ja rauhallinen jazz loivat lähes elokuvamaisen ilmapiirin. Veikko istui pöydän ääressä, tummassa Armanin puvussaan, silminnähtävän kallis rannekello vilahteli mansetin alta. Hänellä oli se itsetietoinen tyyneys, jolle suomalaisille miehille harvoin on ominaista.
Tilaa vain mitä huvittaa, hän tuhahti huolettomasti, silmäilemättä edes ruokalistaa. Minä inhoan, kun nainen joutuu estämään itseään.
Vaikka sanat olivat lumoavia kuin iltasatu prinsistä, jokin hänen katseessaan häiritsi. Ehkä se oli tapa, jolla hän kommentoi entisistä naisystävistään: “Kaikki nämä nykyajan naiset pitävät miestä vain lompakkona.” Hän tuntui etsivän jotain, tarkkaillen reaktioitani.
Valitsin ankanrintasalaatin ja lasillisen kuohuvaa. Veikko tilasi kuitenkin pitkän kaavan mukaan: poropihvin, tartarpihvin, kalleimman mahdollisen punaviinipullon ja vielä jälkiruoaksi juustolautasen. Koko illan hän puhui liiketoimistaan, valitteli pinnallista maailmaa ja höysti juttujaan puheilla henkisistä arvoista. Minä kuuntelin ja nyökyttelin, mutta olo oli kuin haastattelussa odotin, milloin hän heittää jonkin arvoituksellisen kysymyksen.
Kun tarjoilija toi laskun mustassa nahkakansiossa pöytään, Veikko jatkoi juttuaan tyynesti. Sitten hän kaivoi rauhassa pikkutakkinsa taskua, toista, ja taputteli housun taskuja. Hänen ilmeensä muuttui: väärä vaivautuneisuus kasvoilla.
Voi hemmetti… hän henkäisi, katsoen minua suoraan silmiin. Taisi lompakko jäädä toimistolle tai toiseen autoon.
Hän levitti käsiään, kuin olisi aidosti pulassa. Hän ei pyytänyt että tarjoilija odottaisi, ei ehdottanut mobiilimaksua, eikä ollut lainkaan huolestunut vain odotti, mitä tekisin.
No, aikamoinen moka tämä kyllä on, hän totesi leppoisasti nojaten tuoliinsa. Jospa pelastaisit tilanteen? Sinä maksat nyt, minä maksan ensi kerralla, korkojen kera.
Siinä hetkessä kaikki kävi selväksi: kyseessä ei ollut unohdus. Hän testasi minua. Monet suomalaisetkin miehet uskovat, että jos nainen ottaa vastuun laskusta mukisematta, hän on “hyvä” ja huolehtivainen. Jos taas kieltäytyy no, silloin on rahan perässä. Yhtäkkiä vastapäätäni istui pelkurimainen manipuloija, joka leikki ah niin tärkeää miestä.
Veikko näytti olevan varma voitostaan. Hänen maailmassaan nainen olisi ollut imarreltu ja kaivanut korttinsa esiin epäröimättä.
Käännyin rauhallisesti ottamaan lompakkoni laukusta. Veikon kasvot rentoutuivat heti hän oli varma, että suunnitelma toimi.
Toki, ei ongelmaa, sanoin pehmeästi ja viittasin tarjoilijaa luoksemme.
Voisiko laskun jakaa puoliksi? Maksoisin vain oman osuuteni. Herrahan tilasi enemmän, joten maksegkoon omat jälkiruuat ja viinit.
Veikon hymy hyytyi heti.
Tarkoitatko tosissasi? hän kuiskasi vihaisena. Mullahan ei ole nyt lompakkoa.
Ymmärrän, nyökkäsin, maksaen kännykällä. Mutta emmehän me edes kunnolla tunne toisiamme. On täysin normaalia, että jokainen maksaa omansa. Aikuiset ihmiset ratkovat tällaiset asiat kyllä. Järjestät varmaan maksun jotenkin.
Tarjoilija seisoi vaivaantuneena, katse harhaillen minun ja Veikon välillä. Veikko alkoi punastua hänen ulkokuorensa mureni nopeasti ja tilalle tuli loukkaantunut poikamaisuus.
Ihanko oikeasti tämmöisestä summasta? hän tiuskaisi. Lupaan maksaa myöhemmin, halusin vain testata.
Nousin pöydästä ja sanoin rauhallisesti:
No, nyt sait vastauksen testillesi. Minua ei manipuloida.
Olin jo ovella, kun tajusin, että vielä puuttui viimeinen silaus. Veikko jäi pöytään, häkeltyneenä, ilman lompakkoa ja ilman mahdollisuutta maksaa kalliita herkkujaan.
Palasin hänen luokseen, kaivoin lompakostani nipun ruttuisia euroja ja kolikoita niitä, joita jää aina laukun pohjalle.
Ai niin, lisäsin viileästi. Jos lompakkosi on vieläkin hukassa, ei kai sulla ole varaa edes ratikkalippuun?
Asetin kolikot hänen viinilasinsa viereen.
Siinä vähän matkarahaa. Pidetään tätä pienenä tukena sun naistutkimuksiisi.
Muutama vierusasiakas vilkaisi puoleemme. Veikon olemus oli kuin märkä rätti.
Kävelin ulos Helsingin iltaan.
Koko illallinen maksoi minulle salaattini ja kuoharini mitätön hinta siitä, että näin miehestä todellisen puolen ajoissa ja säästin itseltäni tulevat pettymykset. Toivottavasti hänkin oppi läksyn, vaikka tällaiset tyypit harvoin muuttuvat.
Jos sinä olisit ollut samassa tilanteessa, olisitko pelastanut unohtelijan vai pitänyt pääsi ja vaatinut oikeudenmukaisuutta? Olen nyt varma, että rehellisyys on aina arvokkaampaa kuin myötäily.
