13.7.2023
Tänään on sellainen päivä, että on pakko laittaa asiat paperille. Kaikki alkoi, kun vein morsiameni, Pihlan, asumaan maalle vanhaan mummoni mökkiin, jonka sain perintönä. Alettiin laittaa paikkaa kuntoon, hankittiin eläimiäkanoja, vuohi, pari lammasta. Pikkuhiljaa siitä tuli meille oikea koti.
Elämä oli rauhallista, vaikka maalla ei sukulaisia ollutkaan, mutta minut tunnettiin lapsuudestani, olin viettänyt monta kesää tässä samassa kylässä. Äiti asui omassa mökissään Satakunnassa, Pihlan vanhemmat taas tuolla Savossa. Apua ei siis ollut tiedossa, mutta pärjäsimme ihan omillamme, kumpikin alkoi käydä töissä. Pihla pääsi päiväkotiin lastenhoitajaksi, itse menin sahalle. Eikä palkatkaan mitään päätähuimaavia olleet, mutta Pihlan ompelutyöt ja kananmunat maksoivat arjessa paljon.
Poikamme Niilo syntyi kolme vuotta sitten ja nyt Pihla oli vasta palannut takaisin töihin. Elämä oli tasaantunut, ja ajattelin, että vaikeimmat vaiheet on jo takana.
Mutta sitten, juuri kun kaikki alkoi olla tasapainossa, ilmestyi siskoni Elina kaupunki-Suomesta yllättäen kylään mukanaan kolme lastaan.
En ollut nähnyt Elinaa pitkään aikaan sen jälkeen, kun muutin pois hänen luotaan. Silloin kun asuin hänen yksiössään, hän muistutti minua jatkuvasti siitä, kuinka epätoivottu vieras olin. Pieni makuuhuone ja kolme villiä lasta, joista esikoinen Aapo oli kuusivuotias, keskimmäinen Sampo kolme, ja nuorin pikkusisko Venla vasta vuoden.
Elinan mies pysyi aina poissa kuvioistaopiskeli kaukana tai vietti viikonloppuja omien vanhempiensa luona, harvoin auttoi lasten tai kodin kanssa. Minä taas maksoin vuokraa palkastani ja autoin lasten kanssa sekä siivouksessa, mutta se ei kelvannut Elinalle koskaan. Silloin, kun tapasin Pihlan ja halusin alkaa säästää omaa rahaa, Elina suuttui ja kerran jopa heitti tavarani ulos oven taakse. Kaikesta tästä huolimatta hän ajatteli nyt voivansa tulla meille kylään kuin mitään ei olisi ollut.
Kun Elina astui sisään mökkiin kolmine lapsineen, hän nauroi tuttua äänekästä nauruaan.
Minähän olen täällä ennenkin asunut! Muistan kuinka mummon luona kävin lapsena, ja nyt päätin vihdoin levähtää! Voitte vaikka pitää lapsiani täällä kylässä, minä käyn merellä vähän hengähtämässä, hän ilmoitti.
Pyörittelin päätäni. Kuka heitä vartioi? Me olemme molemmat töissä, välillä minullakin on sahalla useamman päivän jaksoja.
Mitä voi muka sattua pienessä kylässä? Lapset pärjäävät kyllä toistensa kanssa!
Sinun pitää jäädä itse katsomaan perään. Ei Pihla suostu tähän, tiedät sen.
Mitä sinä vaimoasi kyselet? Sinä olet minun veljeni, sanoo vaimolleen ja sillä hyvä.
Entä miehesi, tuleeko hän mukaan?
Eipä tule. Hän lepää kotona, irtona kuten aina.
Kaiken tämän keskustelun aikana lapset ehtivät saada pihalla aikaan melkoisen mekkalan. Kurkkasin akkunasta, ja mitä näinkään. Lapset olivat päästäneet porsaan irti, ja koko porukka kiljui pitkin kasvimaata, kun sika karkasi heidän perässään porkkanoiden ja kaalipenkkeihin kautta. Juoksin ulos ja sain kuin sainkin porsaan kiinni, mutta jäljet jäivät penkit olivat poljettuja ja puolet kaalista mennyttä. Vuohi sen jälkeen vuorostaan karkasi aidasta, ja melkein menetin loputkin kaalit.
Yritin selittää Elinalle, että tämä ei nyt toimi: Lapset eivät voi mennä eläinten aitauksiin ihan miten vain. Niilo ei koskaan tee niin, tiedämme rajat.
Nehän ovat vain lapsia! Eihän maalla ole mitään muuta tekemistä!
Kun huusin lapsia pois kanalasta, kukko hyökkäsi saman tien. Elina huusi ojasta, että Onpa kummallinen kylä, kun ei edes eläimiä saa katsoa!. Koitin selittää, mitä kannattaa ja mitä ei tehdä erityisesti, kun naapurilla on ilkeä sonni ja meillä vilkas koira. Illalla vielä selvisi, että Elinan vanhin oli mennyt naapuritallin taakse polttamaan tupakantumppejakaikki ympärillä rutikuivaa, sateesta ei ole ollut tietoakaan. Onneksi naapuri huomasi ja toi pojan kotiin.
Otin Elinan sivuun: En ota mitään riskejä. Otat lapset mukaasi, viet rannalle jos haluat, mutta täällä en rupea vastuuseen. Mitä jos sattuu jotakin? En kaipaa tänne kylään huolta ja hälinää.
Elina suuttui: Koko kylä on outo! Minähän autoin sinua kerran, asuit minun luonani!
Niin asuinkin, mutta toista kertaa en siihen suostuisi. Luojan kiitos, hän pakkasi aamulla lapset autoon ja suuntasi vanhemmilleen. Kävimme vielä illalla Pihlan kanssa kaiken läpi, ja naurettiinmutta myös vähän harmiteltiin kaalimaan menetyksiä.
Tämän episodin jälkeen opin kuitenkin jotain. Vaikka perhe ja suku ovat tärkeitä, joskus pitää uskaltaa sanoa jyrkästi ei omien rajojen puolustamiseksi. Minun kotini ja perheeni tarvitsevat rauhaa ja turvallisuutta, ja siihen minun täytyy pitää kiinni ilman huonoa omaatuntoa.
