No niin, pojat, kalastus odottaa hetken, päätin ja nappasin kalastusverkostin. Täytyy pelastaa se pienokainen.
Ajoin moottoriveneen hiljaisella Saimaa-järven rauhaavalla pinnalla, ja matkustajani turistit Helsingistä heittivät viekkaat vievät innokkaasti. Päivä oli täydellinen: kirkas aurinko paistoi, lempeä tuulenvire viilsi, ja kalat nappasivat suoraan koukkuun.
Vihtori, siellä liikkuu jotain? yhtäkkiä huusi yksi lomailijoista, osoittaen kaukaisuuteen.
Kapteeni siristi silmiään ja katseli kauas veteen:
Näköjään lintu Ei, jokin outo.
Kun vene lähestyi, kaikki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Vedessä, juuri ja juuri pinnan päällä, kamppaili epätoivoinen kissa. Punainen, märkä ja täysin uupunut.
No voi! pudisti päätäänni. Miten se päätyi tänne? Rannalta on puolentoista kilometriä!
Ehkä se pudotettiin veneestä? ehdotti yksi turisti.
Tai virtaus vei sen, lisäsi toinen.
Kissa nyyhkätti surullisesti ja yritti uida kohti venettä, mutta voimat vähenivät yhä.
No niin, pojat, kalastus odottaa hetken, päätin ja otin kalastusverkostin käteen. Tämä pienokainen pitää pelastaa.
Kissan nostaminen oli hankalaa se säikähti, raapeli ja hyppäsi sivulta toiselle. Lopulta saimme sen lähelle verkkoa ja nostimme varovasti laivalle.
Tämä pienokainen on täysin uupunut, huokaisin, kääriessäni vapisevan kissan vanhaan takkiin. Kuinka kauan se on ollut vedessä?
Kissa käpertyi laivan reunaan ja katsoi meitä varovaisilla, pelokkailla silmillä. Märkä turkki roikkui eri suuntiin, viikset väristivät.
Mikä suloinen, huokaisi erään turistin vaimo, Aava. Ja aivan nuori.
Käsitellään se eläinlääkärillä, huolestuin. En tiedä, kuinka paljon vettä hän on niellyt.
Eläinlääkäri tarkasti kissan ja rauhoitti meidät:
Terve, vaikka väsyneen. Veden puutetta, pelkoa mutta elossa. Lepää kymmenen päivää, niin on taas kuin uusi.
Etsitäänkö omistajat? kysyin.
Voidaan laittaa ilmoitus, mutta vaikuttaa siltä, ettei sillä ole omistajaa. Näyttää kadunkissalta.
Vein kissan kotiin. Vaimoni Aino toivotti uuden vieraan lämpimästi tervetulleeksi:
Voi kuinka laiha! Ruokitaan sinut kunnolla!
Aluksi kissa mahtui sohvan alle, ilmestyi vain syömään. Vähitellen se alkoi tutkia uutta kotiamme, ja jo viikon jälkeen se kehräili, kun Aino silitti sen selkää.
Mitä jos pidämme hänet? sanoin Ainoa kohtaan. Omistajia tuskin löytyy.
En ole sitä vastaan, hymyili Aino. Olen pitkään haaveillut kissasta. Mitä nimeä annamme?
Onni, vastasin heti. Harvoille käy selviää, kun he pelastuvat avomeren aalloilta.
Kissa kuullessaan uuden nimen kohotti päätään ja naukui äänekkäästi, ikään kuin hyväksyen valinnan.
Kuukausi kului ja Onni oli täysin perheenjäsen. Hän tervehti minua ovella, lämpeni Ainon sylissä ja väitti kalaa keittiössä. Vettä hän kuitenkin välteli lähestyi kulhoa varovaisesti.
Hänellä on kai psykologinen trauma, kertoi Aino naapurille. Ei sitä suotta ihmetellä.
Ehkä kohtalo vain ohjasi hänet luoksesi, pohti naapurimme Tiina. Hän saapui suoraan teille.
Hieroin Onnia varovasti korvan takaa:
Ehkä se onkin kohtalo. Hyvä että tuona päivänä päätimme lähteä kalastamaan, muuten
Punainen kissa hieroi päätään käteeni ja kehräsi tyytyväisenä, kuin sanoen: Kaikki järjestyy. Olen nyt teidän kanssanne, ikuisesti.
Minä ja Aino nyökkäsimme hiljaisesti.
Joskus apu juuri oikealla hetkellä muuttuu odottamattomaksi onniksi. Joskus pelastus saapuu sinne, missä sitä ei etsittä, ja todellinen onni saapuu kohti sinua. Tärkeintä on olla valmis tarttumaan siihen hetkeen, kun joku tarvitsee sinua.
Silloin elämä tuo mukanaan uutta, yllättävää rakkautta. Vaikka alku oli hermostuttava, vahvimmat siteet syntyvät usein juuri vaikeina aikoina.
Kun aurinko pilkisti juuri horisontin takaa, Onni hyppäsi ikkunalaudalle ja katsoi meitä tarkasti. Sen silmät heijastivat kultaisia säteitä, ja sen kärsä nuuski ilmaa kuin se olisi haaveillut jotain kaukaa. Yhtäkkiä se kääntyi kuin salaperäinen kompassi ja kiskoitti meitä kohti vanhaa kivirakennusta, jonka rappeut olivat pitkään piilottaneet pienen, ruostetun laatikon.
Aino avasi laatikon varovasti, ja sen sisältä paljastui kirkas, hopeinen avaimen avaus vanha päiväkirja, johon oli kirjoitettu tarinoita Saimaajoen syvyyksistä ja niistä, jotka olivat kerran pelastaneet toisiaan. Päiväkirjan viimeinen sivu kertoi vanhasta perinnekasvattajasta, joka oli ennen kuolemaansa jättänyt taakseen pienen kissan, jonka silmät kantavat aina mukanaan onnen kipinän.
Luettuamme tarinan sydämemme syttyi uudesta yhteydestä menneisyyden ja nykyisyyden välille. Tiesimme, että Onni oli tuonut mukanaan enemmän kuin pelkän pelastuksen; se oli kuljettanut meille salaisuuden, jonka merkitys oli kasvaa yhdessä ja vaalia jokaisen hetken, jonka saamme jakaa.
Katselin Onnia, joka käpertyi jälleen Ainoon, ja tunsin sisälläni syvän kiitollisuuden: että tuona kohtalokkaana aamuna päätimme pysähtyä, että meillä olisi tilaa myös pienen, punaisen sielunpaaten varastolle. Elämämme oli saanut uuden sävyn, ja jokainen aamu alkoi nyt lupauksella, että yllättävät kohtaamiset voivat muuttaa koko tarinamme.
Kun viimeinen aurinkosäteikin laski Saimaajoen ylle, kuulin Onnin hiljaisen, rauhoittavan hörähdyksen se oli kuin lupaus, että vaikka myrskyt tulevat, me kuljemme niiden läpi yhdessä. Ja niin, sydämen lämpimästä kimmellyksestä syntyi tarina, joka kantaa mukanaan sen sanoman: joskus pienin askel kissan pelastus avaa tien suurimpaan seikkailuun, johon kukaan ei olisi koskaan uskonut.
