Mä säästin rahaa kolmen kuukauden ajan, jotta voisin ostaa pojalleni koko maailman. Ja sitten löysin hänen pienen lasipurkkinsa ja se mursi mut ihan eri tavalla kuin yksikään 80-tuntinen työviikko oli ikinä pystynyt.
Mun nimi on Kaisa. Oon 38-vuotias, ja mun elämä pyörii täysin mun kymmenvuotiaan pojan, Ilmarin, ympärillä.
Tässä arjessa mua vie eteenpäin kaksi asiaa: kesäinen jääkahvi ja sana raataminen.
Yhdeksästä viiteen teen töitä toimistolla sihteerinä. Kuudesta puolille öin tarjoilen ruokaa Koskipubin iltavuorossa. Viikonloput menee siinä samalla. Niissä viidessätoista minuutissa, jotka jää töiden välille, laitan Ilmarille viestiä.
Miten meni koulussa?
Ok.
Läksyt?
Tehty.
Rakastan sua, kulta. Ole kiltisti. Rahat pizzaan on pöydällä.
Sellasta meidän elämä on. Yhtä juoksemista.
Yksinhuoltajaäitinä mä oon toimitusjohtaja, siivooja ja pankki kerralla. Ja se pankki alkaa olla aika tyhjä.
Kuukauden päästä Ilmari täyttää yksitoista. Tämän piti olla erityinen vuosi. Isänsä ei ole ilmoitellut itsestään puoleen vuoteen, joten laitoin sivuun joka ikisen ylimääräisen euron sen uuden Peliseiska-konsolin ja neljän päivän Linnanmäki-matkan varten. Halusin antaa Ilmarille muiston, joka loistaisi niin kirkkaasti, että kaikki pettymykset unohtuisivat. Halusin, että se saisi kerran sen, mitä muutkin lapset saavat.
Mun piti vaan jaksaa vielä vähän.
Viime aikoina Ilmari on ollut hiirenhiljainen. Liian hiljainen. Istunut vanhan padinsa kanssa, jonka sai multa kolme joulua sitten. Mä vakuuttelin itselleni, että se on ihan normaalia kymmenvuotiaalle. Olihan se hiljaisuus kuitenkin hyvä merkki Ilmari oli turvassa, ja mä sain painaa töitä.
Joskus kaipaan niitä aikoja, kun Ilmari oli viisi tai kuusi. Oltiin silloin köyhiä, mutta meillä oli meidän lauantait Peittolinnojen Päivät. Kannettiin kaikki tyynyt ja peitot olohuoneeseen, rakennettiin valtava, vino linna ja kiivettiin taskulamppujen kanssa sisään. Syötiin muroja suoraan rasiasta ja luettiin samoja seikkailukirjoja niin että ääni käheytyi.
Kaikki se oli ilmaista. Ja se oli taikaa.
Mutta pikkuhiljaa Peittolinnojen Päivät vaihtui Äidin Kaksoisvuoroihin. Työt vei voiton. Linna hajosi. Taika katosi.
Kunnes tuli se viime tiistai-ilta.
Tulisin kotiin puoli kaksitoista yöllä. Jalassa jomotti, ja vaatteet haisi paikan kahvilta. Kämppä oli pimeä, vain keittiön pöydän pieni lukuvalo paloi.
Ilmari nukkui pöydän ääressä, pää sylissä. Vieressä vihkon lehtiö ja lyijykynä. Sydän muljahti rakkaudesta ja vähän syyllisyydestäkin.
Painoin suukon sen päähän. Silloin näin paperin. Se oli kotitehtävä.
Kirjoita kappale omasta sankaristasi.
Hymyilin, odottaen jotain supersankaria tai pelihahmoa. Mutta luin Ilmarin vähän vinot ja lapselliset kirjaimet.
Mun sankari on mun äiti. Se tekee tosi tosi paljon töitä. Se säästää mun synttärilahjaa varten. Mäkin säästän. Toivon että rahat riittää.
Hymy suli pois. Säästääkö se? Mihin?
Sen koulurepun vieressä oli vanha kurkkupurkki. Nostin sen käteen. Sisällä oli ryppyinen kymppi, muutama eurokolikko, läjä viisisenttisiä ja yksi kiiltävä sentti. Kurkkasin uudestaan paperiin. Ja näin viimeisen lauseen, pienellä, ihan alareunassa.
Haluan vaan ostaa meille yhden lauantain.
Istuin alas. Purkki tippui pöytään. Luin tekstin uudestaan.
Haluan vaan ostaa meille yhden lauantain.
Ilmari ei säästänyt pelikonsolia varten. Ei mitään lelua varten. Se säästi mua varten.
Se on nähnyt, että mä vaihdan aikani rahaan. Ja lapsen logiikalla se ajatteli, että ehkä sekin voi vaihtaa omat rahansa mun aikaan.
Katsoin purkin varoja 14,50 euroa. Sitten muistin sen 900 euroa, jotka olin säästänyt pelikonsoliin ja huviretkeen. Mun piti ostaa sille fantastinen maailma, kun se oikeasti halusi vaan yhden lauantain äidin kanssa.
Istuin pimeässä ja itkin. En hiljaa, vaan niin, että se tuntui luissa ja ytimissä. En siksi, että olin väsynyt. Itkin, koska olin ollut sokea. Tein kaikkeni, että Ilmari voisi saada kaiken paitsi sen, mitä se oikeasti tarvitsi.
Seuraavana aamuna soitin töihin.
Moi Maija, täällä Kaisa. Tää lauantai jää multa nyt välistä, mulla on perhehommia. Ei ollut totta mutta samalla se oli rehellisimpiä asioita, mitä olin sanonut pitkiin aikoihin.
Kun Ilmari tuli koulusta, se pysähtyi eteiseen. Telkkari oli kiinni, tabletti latauksessa makuuhuoneessa. Olohuoneen lattia oli täynnä tyynyjä ja peittoja. Iso, vähän vinksallaan oleva linna peitti puolet huoneesta.
Kurkkasin ovesta. Linnan katto on vähän kesken, totesin ja yritin olla itkemättä. Murotkin taisi loppua. Tuutko auttaan?
Ilmari ei vastannut, vaan tiputti reppunsa ja silmissä kimmelsi kyyneleet.
Äiti? se kuiskasi. Sä oot kotona.
Oon, sanoin ja ojensin sille purkin. Ja uskon, että tää riittää just hyvin. Mennään ostaan lisää muroja.
Se juoksi ja puristi mua kaulasta niin lujaa, että meinasin tukehtua.
Pelikonsoli sai odottaa. Huvipuisto myös. Raataminen pysähtyi. Taika tuli takaisin.
Opetus? Me pusketaan hulluna, että annettaisiin lapsille maailma, jonka kuvitellaan olevan niille tärkein. Säästetään lomia, uusia vempaimia ja sitten joskus -päiviä varten. Mutta lapset eivät kaipaa maailmaa. Ne haluaa meidät. Peittojen linnat, ei huvipuistot. Murot suoraan rasiasta, ei mitään hienoa illallista.
Me kaikki lykätään elämää tulevaan, mutta lapset yrittävät vain saada meille vielä yhden lauantain.
Älä odota. Sun aika on ainoa lahja, jota ne ei ikinä unohda.
