Sä sanoit tänään, että menen naimisiin mun kanssa, koska olen “kätevä”!
No ja? hän kohotti olkansa. Oliko se niin paha?
Missäs sä taas tässä vanhassa hupparissa? Matti heitti ivallisen katseen Ainoon, napittaen paidan hihaa kuin puuhkaisi haarniskaa ennen taistelua.
Aino jäi paikalleen kupin kahvia kädessään. Höyry nousi ohutaukeena ylös, polttaen sormia, mutta hän ei liikuttanut kättä.
Hän on kätevä.
Niin, kätevä, hän mutisi, korjaten solmion peilin edessä. Kuten kaikki sinussa.
Aino laskeutui katseensa. Kahvin höyry lakkasi, pinta tummui ja heijasti kattoa kuin pieni rikkoutunut peili.
Matti, sä
Mitä? hän oli jo hakemassa avaimia, metalli kilkisti vihkisormuksen kehällä.
Ei mitään.
Ovi sulkeutui niin tiukasti, että keramiikka hylly tärisi.
—
He tapasivat töissä. Hän hiljainen, nöyrä kirjanpitäjä, jonka hiukset oli laitettu löysäksi pusikoksi, hän itsevarma esihenkilö, jonka nauru kaikui käytävillä. Matti flirtti tyylikkäästi: ruusun terälehdillä kimmelsivät pisarat, kynttiläillalliset, joissa hän tilasi Ainoa varten medium-kypsytettyä pihviä kysymättä, mitä hän mieltyi.
Etkö ole niitä, jotka viheltälevät pikkuseikoista? hän kysyi kolmannella treffillä, silittäen liinaa Ainon sylissä.
En, Aino hymyili, kuin ei olisi huomannut hermoja kilisevän.
Hyvä on. Entinen aiheutti aina riitoja
Se ei häirinnyt Ainoa. Sitten hääsetti, lapset, koti. Kaikki niin kuin tavallisessa suomalaisessa tarinassa.
Ainon koituessa ylleen, jossa oli paljaat olkapäät, Matti sanoi:
Sun pitäisi olla jotain yksinkertaisempaa. Se ei oo sun tyyliä.
Tai kun hän väräsi huulensa peilin edessä, Matti heitti nopeasti:
Miksi? Sä viihdyt vaan kotona.
Kerran, kun Aino osti kevyen kukkaistuoksuisen hajuveden, Matti rypisti:
Haju tuoksuu kuin halpalakaupasta. Vertaatko itseäsi kirjanpitäjä Liisaan?
Ja sitä ei enää käyttänyt.
Syntymäpäivänä hän antoi Ainoelle imurin.
Tämä vanha jo rahisee, selitti hän, katsellen paketin purkamista. Et kai aina huokaile siivotessas.
Aino kiitti, ja sitten katsoi pitkästä aikaa ikkunaan, kun lapset kutsuivat leikkaamaan kakkua.
Hän ei puhuillut. Sillä Matti oli muuten hyvä mies. Ei lyönyt, ei juonut, toi rahaa.
Eikö se riittänyt?
—
Et koskaan rakastanut minua?
Sama ilta, sama puhe. Matti kääntyi kuin tarkistaisi, onko huonelukko kiinni.
No miksi Olet täydellinen vaimo.
Se ei ole vastaus.
Matti huokaisi kuin hänen pitäisi selittää kertolasku.
Aino, miksi olet niin ärsyyntynyt? Kaikki on hyvin.
Hyvin?! ääni väris, ei kyyneleistä vaan vihasta, joka oli lopulta päässyt ulos. Sä sanoit tänään, että menit naimisiin mun kanssa, koska olen “kätevä”!
No ja? hän kohotti olkansa. Oliko se niin paha?
Aino katsoi häntä kuin ensi kertaa: nukkumakylkisikin kaula ei hänen takiaan, vaan kollegoiden tenniksestä, ja kulma kulmakarvoissa ei huolen takia, vaan ärsytyksestä, että hänen täytyy puolustella itseään.
Entä Katri?
Matti kasvojen kulma nytkähti kuin joku vetäisi näkymättömän narun.
Miksi se kuuluu sinne?
Sä rakastit hänet.
Niin, hän myönsi äkisti, ja yhdessä sanassa oli enemmän tunnetta kuin kaikista vuosista. Rakastin. Mutta hänen kanssaan ei voitu rakentaa normaalia perhettä.
Aino tunsi sisällään jotain rikkoutuvan hiljaisella napautuksella, kuin korkokenkä murtui: kulkea voi, mutta ei enää samalla tavalla.
Joten olen alistuva ja kodikas korvaus?
Älä dramaattisesti, hän lähti kädenliikkeellä kuin torjuttaisi hyttystä. Meillä on lapset. Talo. Mitä muuta haluaisit?
—
Aino epäröi.
Ehkä hänellä oli oikeus? Ehkä rakkaus on luksusta, ja perhe tärkeämpää? Aino seisoi ikkunan äärellä, katsellen ensimmäisiä sateen pisaroita leviävän lasilla. Heijastuksessa näkyi hänen sormensa jäljet hän oli ollut siellä paljon viime aikoina, kuin odottaen, että ulkopuolinen maailma antaisi vastauksen.
Matti Matti elää kuin mikään ei muuttuisi.
Viikko viikon kuluttua, kun Aino taas kesti, Matti lopetti teeskentelyn.
Uudet spaghetit? hän pisteli haarukalla lautasella kuin erittelisi todisteita hänen kyvyttömyydestään. Lisää ainakin maustetta.
Sä sanoit, ettet tykkää tulisesta, Aino vastasi, ääni vieras, kuin joku muu puhui hänen puolestaan.
Mitä? Matti työnsi lautasen pois ikään kuin se olisi ollut kaloja. Katri aina kokki
Aino nousi äkkiä. Tuoli narisi lattialla, jättäen naarmun uuden jäljen taloon, toisen näkymättömän halkeaman.
Haluatko Katriin? Mene!
Älä, Matti nauroi, ja nauru soi kovempana kuin huuto. Minne minä menisin? Tiedät, että minun kanssani on kätevää.
Silloin hän vihdoin tajusi.
Hän ei edes yrittänyt pitää häntä. Ei siksi, että hän olisi varma rakkaudestaan, vaan siksi, että hän oli varma hänen alistumisestaan.
Hän alkoi huomata sen kaikessa.
Kun hän ei enää kritisoi, jos Aino pukeutuu “väärin” hän vain ohitti. Kun katse jäi vähemmän hänen päälleen, kuin hän olisi sisustus esine, sohva, joka on olemassa, mutta ei enää istuttavissa. Kun hänen “rauhalliset” päivänsä venyivät viikkoja ilman riitoja, ilman vaatimuksia, pelkkä tyhjyys.
Ja pelottavin oli, että tuo “ei mitään” soi kovaampaana kuin mikä tahansa huuto.
Aino seisoi keittiössä, puristen pienen pöydän reunaa, ja yhtäkkiä tajusi: hän ei ole vihainen. Hän vain odottaa, että hän sopeutuu. Niin kuin hän sopeutui imuriin lahjan sijaan. Niin kuin hän sopeutui siihen, ettei enää käytä hajuvesiä. Niin kuin hän sopeutui siihen, että ei ole yksi niistä, jotka “viheltälevät pikkuseikoista”.
Sitten sisällä jotain kääntyi. Ei kipua, ei vihaa vaan vapautta.
Jos sinua ei rakasteta, mutta vihastut se tarkoittaa, että olet vielä olemassa. Jos vihastuksenkin puute niin sinä et enää ole.
—
Kuukauden kuluttua Aino antoi avioeron.
Matti ei aluksi uskonut. Hän astui keittiöön, missä Aino pakasi lasten tavaroita laatikoihin, ja jäi seisomaan ovella kuin hänen edessään olisi ollut ei-omansa vaimo, vaan tuntematon nainen.
Oletko tosissasi? hän kysyi, ja hänen äänestään kuului ensimmäistä kertaa pitkään aikaan epävarmuutta.
Aino ei nostanut päätään, jatkaen pienten paitojen ryhmittelyä.
Niin.
Miksi tällainen? Matti astui lähemmäs, ja Aino tunsi olkapäistään jännittyvän.
Se ei ole tylsä, hän sanoi hiljaa. En ole huonekalu.
Matti purskahti äkkinä nauruna hermostuneena, karkeana.
Vau, taas draamaa! Sä aina liioittelet.
Aino katsoi häntä viimein. Hänen kasvonsa olivat tutut kuin vanhat haavat, mutta nyt hän näki ne toisin: puristetut huulet, hieman siristyt silmät hän oli turhautunut, ei siksi että menettäisi häntä, vaan koska hänen “kätevä” maailmansa oli halkeillut.
En liioittele, hän vastasi. Olen vain väsynyt olemaan kätevä.
Matti hiljeni, sitten repäisi pöydältä avaimet.
No ja siis! Luulitko mun olevan vaikea? hän heitti katseensa laatikoihin. Et edes osaa kunnolla ruoanlaittoa.
Aino säikkyi vanha, tuttu pistos. Aiemmin nämä sanat saivat hänet epäilemään itseään, mutta nyt ne tuntuivat tyhjiltä.
Ehkä, hän myönsi. Mutta joku ajattelee toisin.
Matti kasvojen kulma kääntyi.
Aha, siis sinulla on joku toinen, vai mitä? hän hymyili ilkeästi. Tottakai, kenelle muuten? Katso itse kenelle olet tärkeä?
Aino tunsi sisällään tiivistyvän vanhan, tutun kivun. Hän melkein avasi suun sanoakseen: Olet oikeassa, anteeksi, kuten oli tehnyt satoja kertoja ennenkin.
Mutta hän tajusi: hän ei enää halua.
Minä, hän sanoi päättäväisesti. Tarvitsen itseni.
Matti pysähtyi. Hän ei odottanut tätä.
Olet hullu, hän purskaisi. Entä lapset? Etkö ajattele heitä?
Aino sulki silmänsä hetkeksi. Lapset ne olivat hänen ajatuksissaan kaikki aika.
He näkevät, mitä itsearvostus tarkoittaa, hän vastasi.
Loppu! Matti räjäytti kättään. Olet itsekkäs. Meillä on kaikki talo, varat ja sinä heität kaiken pois pienten murheiden takia?
Aino katsoi häntä ja yhtäkkiä ymmärsi: hän ei tajua. Niille hän olivat vain “murheita”.
Sinulle se on niin, hän sanoi. Minulle se ei ole.
Matti kääntyi, naputtaen avaimia kädessään.
No, niin. Kylläkin katut.
Kun hän keräsi viimeiset tavarat, Matti yhtäkkiä kysyi:
Ja mitä, luuletko löydäväsi parempaa?
Aino pysähtyi ovella, tuntien kevyen tuulen ulkoa koskettavan kasvojaan.
Parempaa? hän kysyi. En tiedä. Mutta ehkä jonkun, joka näkee minut, eikä vain tyhjän paikan.
Matti ei vastannut.
Ja Aino astui ulos, missä oli sateen tuoksu ja vapaus.
—
Kaksi vuotta myöhemmin.
Aino meni naimisiin miehen kanssa, joka suuteli häntä olkapäähän joka aamu, vaikka hän mutisi, että se oli vielä liian aikaisin. Hän kuiskasi: Olet kaunis, kun Aino oli vanhassa hupussa, sotkuisilla hiuksilla ja väsymyksen merkeillä silmissään. Kerran, nähdessään saman imurin alennuksesta, hän osti hänelle ruusupenkoja vain koska niiden väri muistutti hänen huulensa sävyä.
Aino taas sai hajuveden, sai värittää huulensa, valitsi olkapäätön mekko. Joka kerta kun mies katseli häntä, hänen rinnassaan lämpeni kuin jää sulaisi.
Entä Matti
Eräänä päivänä Aino törmäsi häneen kahvilassa. Hän istui yksin nurkkapöydässä, juoden kahvia ja selaillen puhelintaan. Pöydällä oli kuva heidän lapsistaan hieman kulunut reunalta, kuin sormet olisivat usein pyyhkimetneet sitä.
Aino halusi jatkaa matkaa, mutta Matti nosti pään. Heidän katseensa kohtasivat.
Ja Aino näki ei mitään.
Ei vihaa. Ei nostalgiaa. Ei ärsytystä. Vain tyhjyyttä, yhtä suurta ja syvämpää kuin ikkuna, josta huonekalut on jo kauan poistettu.
Matti nyökkäsi. Aino hymyili. He menivät omiin suuntiinsa.
Myöhemmin, kotona, pitämänsä miehensä sylissä, Aino mietti hetken, että kerran pelkäsi jäädä yksin. Nyt hän tiesi pelottavaa ei ole yksinäisyys.
Pelottavaa on olla yksin, kun joku on lähellä.
Entä Matti
Matti ei koskaan mennyt naimisiin.
Katri, kun hän soitti puhelimessa puolen vuoden kuluttua erosta, nauroi ja kertoi, että hänen elämässään on nyt uusi suunta.
Lapset tulivat käymään Mattin luona viikonloppuisin, mutta heidän silmissään oli yhä enemmän kohteliasta etäisyyttä.
Iltaisin Matti kaatoi viskiä ja katseli televisiota, jossa ihmiset liikkuivat äänettömästi.
Koska “kätevät” lähtevät, ja rakkaat jäävät.
Mutta rakastaa täytyy ensin oppia rakastaa itseään.
