Kuvittele, AuroraOulussa oli semmoinen lämmin, hikinen kesäpäivä, kun Torinrannan markkina-areenalla oli täysi tohina menossa. Ilma tuntui tiheältä ja painavalta, kuin koko paikka olisi pidättänyt hengitystään. Hevosia, perinneratsastajia, väkeä kuin muurahaisia, ja torin pöly pyöri jaloissa. Kaikki odottivat sitä hetkeä, jolloin tapahtuu jotain isoja mutta tänään tunnelmassa oli jotain erilaista, painavaa, vähän kuin ukkosmyrsky olisi tulossa.
Ja sitten portti rysähti auki.
Myrsky valtava, sysimusta sonni, täynnä voimaa, lihasta ja villiyttä syöksyi areenalle. Se pysähtyi keskelle kenttää, sieraimet laajentuen, katse kiilui. Mutta mitään karjumista tai riehumista ei tullutkaan, vaan se jäi lähes pysähtyneenä kuuntelemaan ikään kuin olisi aistinut jotakin, mitä muut eivät tajunneet.
Silloin katsomosta kuului yhtäkkiä terävä huuto.
Pieni tyttö, ehkä 8-vuotias, oli pudonnut laidan yli keskelle kenttää suoraan sonnin eteen. Kaikki menivät aivan hiljaisiksi, ja moni huokaisi pelosta. Narutytöt ja järjestäjät säntäsivät kohti aitaa, miehet karjaisivat että Ottakaa nyt se lapsi pois sieltä!
Mutta tyttö nousi polvilleen, vaatteissaan torin pölyt, jalat täristen, silmät isot mutta rohkeat. Hänen kädessään oli vanha, paljon käytetty, haalistunut punainen huivi, aivan riekaleina reunoilta, mutta tärkeä. Se oli kuin aarre.
Silloin sonni kääntyi.
Myrskyn jyhkeä pää kääntyi hitaasti tytön suuntaan, ja koko tori hiljeni niin, että olisi kuullut nuppineulan tipahduksen.
Ole kiltti tyttö sopersi värisevällä äänellä, nostaen huivia korkeammalle. Isä sanoi, että muistaisit tämän. Että tietäisit, kuka minä olen.
Hetken kaikki pysähtyi.
Sitten Myrsky otti yhden valtavan, tärisyttävän askeleen kohti tyttöä. Sitten toisen. Maa tuntui tutisevan sonnin painon alla. Jokainen areenalla jähmettyi paikalleen, köydet valmiina ilmassa, sydän kurkussa.
Mutta tyttö ei väistänyt.
Hän seisoi paikoillaan, kyynelten jättämät puhtaat raidat pölyisillä poskilla, ja nosti huivin ylös kuin lahjan. Se olen minä, Myrsky. Olen Aino… Isän tyttö.
Sonnin pää painui alemmas, sarvet kimmelsivät auringossa. Kahdenkymmenen metrin, kymmenen, viiden päässä tytöstä.
Katsomon äidit peittivät silmänsä, miehet huusivat kurkku suorana.
Mutta Myrsky pysähtyi.
Tuo hurja sonni, joka oli kaatanut mestariratsastajia ja katkonut luita, painoi hiljaa valtavan otsansa tytön rintaa vasten. Se veti syvään henkeä se kuulosti melkein huokaukselta. Tyttö kiersi kätensä ison kaulan ympärille ja painoi päänsä lämminharmaan karvan sekaan.
Isä sanoi, että pitäisit minusta huolta, Aino kuiskasi. Jos hänelle sattuu jotain, sinä suojelisit minua.
Torissa oli aivan hiirenhiljaista, ja kovemmilta karjuilta sekä ratsumestareilta tihkui silmäkulmasta kyynel.
Myrsky pysyi liikkumatta, valtavan ruumiinsa suojana Ainoa varten, kuin olisi ilmoittanut maailmalle, että lähemmäs ei tulla.
Kaukana portilla lojui vanha, kulunut lierihattu se sama, jota Ainon isä oli käyttänyt silloin, kun Myrsky oli heidät viimeisen kerran erottanut kaksi vuotta sitten.
Kun järjestysmiehet vihdoin lähestyivät, sonni kohotti päätään ja laski menevän, matalan mylvähdyksen areenan ylle ei raivosta, vaan kuin tunnustuksena. Hyvästinä. Rakkautena.
Aino hymyili kyyneleet silmissään ja painoi isänsä vanhan punaisen huivin Myrskyn turpaa vasten.
Minäkin ikävöin häntä, vanha ystävä.
Ja ensimmäistä kertaa Oulun markkinan historiassa, villein ja vaarallisin sonni pysyi rauhallisena ja suojelevana lapsen vieressä, samalla kun tuhannet ihmiset nousivat seisomaan ja antoivat hiljaisen, tärisevän aplodin.
