Rikki mennyt nukke
Tuula, tämä oli aivan upeaa! Ilona on ihmeellinen! Ja se ääni! En ole koskaan kuullut mitään kauniimpaa! Vaikka tiedäthän, käylen usein Kansallisoopperassa ja voin pitää itseäni jonkinlaisena asiantuntijana. Hänen pitäisi laulaa siellä! Siellä! Ei epäilystäkään!
Kirsikka, kiitos että arvostat tyttäreni lahjakkuutta niin korkealle! Ilona teki todella pitkään töitä tämän eteen. Kuinka paljon vaivaa, aikaa ja harjoittelua ja nyt viimein “Carmen”!
Ihmeellistä! Mahtavaa! Tuula, nyt kun Ilona on saavuttanut tämän, eikö olisi aika miettiä jo tulevaa? Hän on tietenkin satakieli, mutta eihän kukaan voi hypellä oksalta toiselle ikuisesti? Entä oma pesä? Entä poikaset?
En tiedä. Kirsikka, minusta tuntuu, ettei vielä ole sen aika. Ilona on vielä nuori, ja tämänpäiväinen menestys on kuitenkin vasta ensimmäinen askel hänen urallaan.
Tuula! Lassi on ollut jo pitkään valmis perustamaan perheen, enkä tiedä enää kauanko hän jaksaa odottaa! Hän rakastaa Ilonaa niin kovasti! Ei kestä päivääkään ilman häntä! Eikö meidän pitäisi antaa heidän olla onnellisia? Kirsikka Lehtonen kaivoi laukustaan pitsisen nenäliinan ja kuivasi silmäkulmansa. Kuka me olemme heidän tiellään seisomaan?
Tuula Laitinen ei vastannut mitään.
Hän tiesi, ettei ystävästä pääse helposti eroon, mutta ei vain halunnut jatkaa puheenaihetta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, eikä edes sadas.
Kirsikka, jonka Tuula oli tuntenut lapsesta asti, oli aina ollut hyvin määrätietoinen. Jos hän halusi jotakin, hän meni suorinta reittiä päämääräänsä. Hän ei nähnyt esteitä eikä sietänyt vastalauseita. Ja täytyy sanoa, ettei Tuula voinut muistaa kertaakaan, kun Kirsikan tahto olisi jäänyt toteutumatta.
Heidän tuttavuutensakin oli aikoinaan alkanut siitä, kun Kirsikka sai tahtonsa läpi. Tuula muisti yhä hämmentyneen ja loukatun tunteen, jonka koki silloin.
Nuken, kauniin Liisan, kuten Tuula uutta leluaan kutsui, oli isä tuonut hänelle työmatkalta Turusta. Nukella oli pellavapilvet hiuksina, siniset silmät ja erikoinen mekko. Tuula ihaili Liisaa ja järjesti pitkiä teekutsuja, joissa vaadittiin huolellista käytöstä kuten äiti oli opettanut.
Kirsikka näki Tuulan uuden suosikin ensi kerran viikko tuonnin jälkeen ja oli myyty. Mutta toisin kuin muiden lelujen kohdalla, Kirsikka ei saanut Liisaa pyytämälläkään. Tuula ei halunnut luopua Liisastaan. Lopulta Kirsikka ihan oikeasti sairastui: kuume nousi ja kyyneleet valuivat. Hän oli niin surullinen, että Tuula kantoi nuken ystävälleen. Miten muuten, kun Kirsikka oli niin onneton?
Heti vietyään lelun Tuula alkoi katua. Hän näki, miten Kirsikan kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä, ja kuinka tämä nosti vanhan Katri-nuken, jonka silmät eivät enää kunnolla sulkeutuneet, jalasta roikottaen lelulaatikkoon.
Sinä jäät nyt tänne!
Miksi tämä satutti Tuulaa silloin niin paljon? Tyttö olisi halunnut selittää, muttei löytänyt sanoja. Hän sääli vanhaa Katri-nukkea niin, että pyysi sen Kirsikalta, joka oli liian kiireinen uutta leluaan ihaillessaan. Tuula vei Katrin kotiin.
Kotona Tuula pyysi äitiänsä kunnostamaan nuken. Häntä itketytti vieläkin Liisan menetys. Hän ymmärsi, että Liisan osa tulisi olemaan sama kuin Katrin jossain vaiheessa Kirsikka ihastuisi uuteen nukkeen ja Liisa unohtuisi, heitettynä kaapin perälle.
Tuula ei osannut edes kuvitella pyytävänsä Liisaa takaisin. Se olisi ollut hänen periaatteidensa vastaista.
Niinpä Katri jäi Tuulan huoneeseen vuosiksi. Kun Tuulasta tuli aikuinen ja hän sai oman tyttären, istui vanha Katri yhä hyllyssä, kädet levällään ja siniset silmät suurella katseellaan, ripset jo kadonneina.
Tuulalle lelu muistutti siitä, kuinka helposti jotkut ihmiset luopuvat vanhoista kiintymyksistään uusien himojen vallassa. Hän tiesi, ettei kyse ollut pelkästään leluista.
Mutta Kirsikka oli naapuri ja ainoa lapsuuden ystävä, talossa ei muita heidän ikäisiään tyttöjä ollut, eikä Tuula halunnut riidellä asiasta. Koska eihän sitä koskaan tiennyt, mitä elämässä tapahtuisi. Oli vain elettävä sovussa.
Uuteen kotiin Tuula muutti vanhempiensa kanssa, kun hänen isoisänsä kuoli. Isoisästä Tuulalla oli vain hämäriä muistoja, mutta suvussa Juhanin nimeä lausuttiin siitä lähtien vain kunnioituksella, melkein kuiskaten. Kuka hän oli ja mitä teki, Tuula oppi myöhemmin; eihän kaikkea tarvitse lasten tietää.
Se, että isoisä oli ollut tiedustelu-upseeri, selvisi vasta sitten, kun Tuulan isä, Helsingin ylipistollisen sairaalan johtava kirurgi, kuoli yllättäen ja Tuula jäi yksin äitinsä kanssa.
Nyt olemme ilman tukiverkkoa, Tuulainen. Kaikki on hoidettava itse mutta miten, sitä en osaa vielä sanoa.
Miksi?
Olen aina ollut isän varassa. Ja kun isoisä eli, me kaikki olimme hänen varassaan.
Mitä se oikein tarkoittaa?
Isoisä päätti kaiken. Minne mennään, mitä ostetaan, millä tavalla toimitaan. Hänen sanansa ratkaisi. Ja myöhemmin se oli sinun isäsi.
Äiti! Eihän tuo niin mene! Miksi jaksoit olla sellaisen kanssa?
Kulta, mitä toinen voi? Ja onhan siinäkin jotain hyvää, että miehet kantavat vastuuta. Kun tulin perheeseen, olin tyhjin käsin. Oikeastaan melkein kirjaimellisesti. Ei minulla ollut mitään tyttö esikaupungilta, äitini oli lähtenyt eikä isästä tiennyt kukaan mitään. Sinä et edes osaa kuvitella kuinka suuri häpeä se silloin oli. Vaikka oudolta kuulostaa, olen melkein kiitollinen äidilleni että hän jätti minut.
Äiti
Lastenkodista tuli minulle ainoa oikea koti. Hyvä koti. Lämmin ja turvallinen kiitos kaikille niille, jotka siellä työskentelivät. Meitä ei ylitsevuodattomasti paijattu, vaan meitä valmisteltiin tulevaan. Ja meitä rakastettiin, vaikkei aina voitu näyttää sitä kuten omia lapsia rakastetaan. Mutta he pelkäsivät puolestamme ja se kertoo jo kaiken. Jos ei pelkää lapsen puolesta, ei rakasta.
Pelkäätkö minun puolestani?
Totta kai, enemmän kuin arvaat! Aina olen pelännyt. Isäsi ei ymmärtänyt tätä, hänet kasvatettiin toisin.
Miten?
Häntä opetettiin seisomaan omilla jaloillaan, ottamaan vastuuta valinnoistaan. Eikä ihme, sellaisessa suvussa. Hänenkin äitinsä kuoli kun isäsi oli kuusivuotias, ja sekä hänen että sinun isoisäsi kasvattivat isoäidit. Molemmat kävivät Kadettikoulun, vaikkei isäsi sitä koskaan suorittanutkaan hän piti päätöksestään kiinni ja halusi lääkäriksi. Isoisäsi ei joutunut väittelemään vastaan. Hän uskoi, että jos jotain sanotaan, niin tehdään se oli kyseessä vaikka puberteetti-ikäinen poika.
Ja isästä tuli lääkäri
Loistava lääkäri! Ja sinähän sen tiedät.
Missä tapasit isän?
Kadulla. Sattumalta. Olimme tyttöjen kanssa Aleksanterinkadulla, kun korkoni katkesi. Itkin varmaan enemmän kuin järkevää! Oikeastaan ainoat hyvät kenkäni, ja nekään eivät olleet edes omat.
Miten niin?
Asuin opiskelijana soluasunnossa, meitä oli kuusi huoneessa ja kenkiä yhteensä kolme paria joita kaikki jakoi. Rahaa kerättiin pikku hiljaa ja ostettiin vuorotellen.
Mutta entäs koko? Eihän kaikilla jalka ole samanlainen?
Eihän se haitannut. Villaa vain kengän kärkeen, niin sopi kenelle tahansa. Kaikki kengät ensin isoimpiin jalkoihin, ne joille pienet eivät sopineet. Suurempaa kenkää sai muokattua pienemmäksi. Kuvittelepa miten katastrofi oli, jos yksikin pari meni rikki! Isällesi olin siis pelastus. Hän juoksi suutarin luo, sai viikattua kengän nopeasti kuntoon, ja saattoi minut vielä kotiin. Eikä pelännyt.
Miksi olisi pitänyt pelätä?
Voi Tuula… Siellä, missä asuin, kaikki oli vaikeaa. Pojat eivät pitäneet tuntemattomista, ja saattoivat käydä käsiksi. Mutta isäsi sai jotenkin ystävystymään heidän kanssaan. Muutaman minuutin keskustelun jälkeen he jo kättelivät. En tiedä vieläkään, miten hän sen teki löysi yhteisen sävelen kenen tahansa kanssa.
Äiti, entä isoisä? Miten hän hyväksyi sinut?
Nyt olet jo kypsä, kun kyselet tuollaista. Ei heti. Katseli sivusta. Ei kieltänyt, mutta ei erityisesti hyväksynytkään. Ensimmäisellä kerralla, kun isäsi toi minut kotiin ja piti kädestä, isoisä vain murahti: Oma valintasi. Ei sitten koskaan kiistellyt asiasta, mutta seurasi menoa tiukasti. Kesti kauan, ennen kuin hän hyväksyi minut oikeasti vasta kun sinä synnyit.
Isäsi oli silloin jatkuvasti sairaalassa. Olin yksin vauvan kanssa, enkä tiennyt mitään vauvanhoidosta. Kaiken mitä osasin, opin sairaalassa synnytyksen jälkeen ja loput luin kirjoista. Neuvolassa minua toruttiin, kun mikään ei mennyt oikein. Olin aivan uupunut. Isoisä ei sietänyt palkollisia, meillä ei ollut koskaan siivoojaa, koska sekä hän että isäsi osasivat hoitaa kaiken kotona vaikka aika ei riittänyt.
Lastenkodissa opin kyllä ruoanlaiton ja siistimisen, mutta vauvanhoidosta ei siellä opetettu. Vanhempia lapsia kyllä, mutta vauvanhoidosta ei. Se oli vaikeaa, sillä sinä olit vaativa vauva. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että maito ei varmaan riittänyt sinulle. Valvoit ja itkit ja minä juoksin pää kainalossa. Isäkään ei jaksanut työvuorojen jälkeen.
Miten sitten pärjäsit?
Isoisä auttoi. Silloin hänellä oli taukoa matkoissa ja oli muutaman päivän kotona. Yksi ilta, kun kävelin pitkin yötä ympäri olohuonetta sinua hyssytellen, olin niin väsynyt että itkin itsekin. Ja silloin hän otti sinut käsist äni ja sanoi: Mene nukkumaan, tyttö! Minä hoidan. Kävelin suoraan nojatuoliin ja nukahdin siihen. Isoisä kertoi myöhemmin yrittäneensä herättää minut sänkyyn, mutta en herännyt. Nukuin siinä aamuun.
Aamulla kun heräsin ja sinä et ollutkaan luonani, säikähdin en ollut tajunnut mihin sinä olit mennyt. Isoisä piteli sinua, vaihteeksi pulauttipaita päällä, eikä yhtään pelännyt. Kun hän kapaloi sinut kuin sairaalassa, tajusin olevani huono äiti. Mies pystyi onnistumaan siinä, missä minä en.
Mutta isoisäsi oli viisas ja ymmärtäväinen eikä ollut minulle vihainen. Siitä hetkestä eteenpäin hän kutsui minua pienellä nimellä Oona, eikä enää ollut virallinen. Olin ylpeä ja onnellinen sain vihdoin isän.
Kaikkein tärkeintä minulle oli, että isoisä rakasti sinua valtavasti! Minä surin, etten saanut poikaa, koska ajattelin että vanhempien suvun jatkaminen on tärkeintä. Mutta hän oli onnellinen, että sinä olit tytär. Muistatko sen kuvan, missä hän sitoo lettinauhaa sinun tukkaasi? Kuvasin isoisää silloin ja nauroin. Aikanaan vaarasi opetti sinullekin, mitä on lähimmäisen lämmin syli ja rakkaus. Harmi, että hän meni pois niin aikaisin…
Toisaalta ehkä niin oli parempi, vaikka se oudolta kuulostaa. Maailma muuttui, mutta hän pysyi. Hänelle kunnia ja isänmaa olivat kaikki kaikessa. Ja sitten tuli aika erilaisille. Isoisä ei olisi kuulunut enää tähän maailmaan. Ehkä siksi hän ei halunnut edes taistella syöpäänsä vastaan, vaan antoi sairauden viedä.
Miksi ajattelet niin?
Viimeisinä päivinä, vaikka kivut olivat kovia, hän pyysi anteeksi. Sanoi että jättää meidät, harmitteli ettei näe, kun sinä kasvaisit isoksi… Mutta teki kaiken, jotta selviytyisimme. Painosti minua opiskelemaan, vaikka halusin vain toisen lapsen ja hoitaa kotia. Nyt olen kiitollinen siitä. On pelottavaa olla kahden, mutta kyllä me pärjätään, Tuulainen. Työpaikka on, oma koti on, ja sinulle jäi vaarin asunto. Se on nyt tyhjillään, mutta joskus asut siellä. Se oli vaarin toive. Mietin vuokraamista, mutta en raaskinut. Kaikki siellä on niin tuttua, enkä halua, että vieraat penkovat Juhanin tavaroita ja kirjoja.
Tuula oli äidilleen kiitollinen tästä päätöksestä. Hän kävi siivoamassa vaarin asunnolla ja saattoi viettää tunteja istuen kirjahyllyn juurella, selaamassa vanhoja teoksia ja kuvittelemassa, että hän jossain kuulee hänen ajatuksensa.
Oona Laitinen mietti asioita pitkään ja vaihtoi työtä, hakien uusia ovia auki Juhanin vanhan ystävän avustuksella. Ystävä auttoi häntä pääsemään lääkärin sijaiseksi Helsingin terveyskeskukseen. Tuulan opintotuki riitti juuri ja juuri, mutta Oona tiesi, ettei tytär ikuisesti pysy lapsena. Mitä vanhemmaksi Tuula kasvoi, sitä enemmän Oona mietti hänen tulevaisuuttaan.
Oona kuoli, kun Ilona täytti kymmenen. Tuula ei antanut itselleen lupaa vaipua epätoivoon. Nyt Ilonalla oli enää vain hän, eikä hänellä ollut varaa pysähtyä.
Kirsikan kanssa Tuula piti yhteyttä vuosien ajan. He eivät olleet enää läheisiä ystäviä, mutta seurasivat toistensa lasten elämää. Kirsikka oli mennyt naimisiin ja muuttanut maaseudulle. Hänen poikansa Lassi seurasi isänsä jalanjäljissä ja ryhtyi taiteilijaksi. Siksi Kirsikka jaksoi painottaa, että Ilonalla ja Lassilla pitäisi olla yhteinen tulevaisuus.
Lahjakkaiden pitää pysyä samassa piirissä! Miksi haaskata aikaa muihin? Tiedäthän, geenit… Mutta minulle on tärkeintä, että saan terveet ja lahjakkaat lapsenlapset! Tuula, etkö ole samaa mieltä?
Tuula ei sanonut mitään. Hän ei ollut koskaan kertonut Kirsikalle tarkemmin omasta elämästään. Vaarin perintö oli opettanut hänelle, että omista asioista puhutaan mahdollisimman vähän.
Mitä vähemmän muut sinusta tietävät, sen parempi!
Tuula oli omaksunut tavan varhain ja oli siitä nyt vain kiitollinen.
Lassista Tuula ei halunnut vävyä Ilonalle. Turha oli sanoa se Kirsikalle, koska hän ei silti ymmärtäisi. Olisi vain tullut riitaa.
Tuula oli varma, ettei Ilona tulisi onnelliseksi Lassin kanssa. He olivat niin erilaisia. Lassi, tottunut siihen, että kaikki tarjottiin valmiina, ja Ilona, joka pinnisteli saavuttaakseen kaiken itse. Lassi ei koskaan ollut kiinnostunut omatoimisuudesta. Ilona taas rakasti vanhaa sammakko-satua, jossa sitkeällä yrittämisellä kaikki onnistuu.
Ilonan isä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen. Koko hänen lapsuutensa läpi kuului:
Isä olisi kyllä ylpeä sinusta!
Korkeampaa kiitosta ei Ilona tuntenut.
Hän tiesi myös, että äiti tuki aina. Siksi hän tiesi, että oma polku täytyy valita huolella sitä polkua ei kävele yksin, vaan yhdessä.
Ainoastaan yhtä Ilona ei osannut ennakoida: että hän rakastuisi Lassiin, johon ei koskaan ennen ollut katsonut muuta kuin ystävänä.
Kukaan ei huomannut, milloin niin kävi, ei edes Ilona itse. Jossain vaiheessa hän vain huomasi haluavansa tavata Lassin mahdollisimman usein.
Lassi oli helppo. Aina valmis kaikkeen. Hänessä oli sellaista iloa, jota vakavasta Ilonasta usein puuttui. Lassi osti Ilonalle laskettelusukset ja takit, vaikka Ilona ei lainkaan osannut eikä uskaltanut lasketella.
Etkö muka osaa? Tietenkin osaat!
Ja siitä tuli Ilonalle tärkeää. Hän etsi jatkuvaa hyväksyntää. Ensimmäinen matka Lappiin oli kuitenkin mukava kokemus, vaikkei laskettelu onnistunut. Lassi yritti rohkaista, mutta ei ymmärtänyt Ilonan pelkoa.
Miksi sitten tulit, jos et laskettele?
Koska haluan olla täällä sinun kanssasi, Ilona itki melkein.
No… Sitten hyvä niin, totesi Lassi.
Retken lopussa Lassi kosi Ilonaa näyttävästi. Kaikki ystäväporukasta hurrasivat ja joivat kuohuvaa. Ilona suostui, ja kotona hän itki katsellessaan kaunista, kallista sormusta, jonka Kirsikka oli varmasti auttanut valitsemaan.
Myös häät järjestettiin Kirsikan johdolla viimeisen päälle. Ilona ja Tuula saivat valita vain puvun ja laittaa vaarin asunnon kuntoon, missä nuoret ajatteli asua.
Kysymyksiä alkoi nousta vuoden kuluttua. Ilona lauloi, Lassi maalasi, mutta Kirsikalle se ei riittänyt.
Ilonan pitäisi synnyttää! Nyt, kun vielä jaksan auttaa lasten kanssa, muuten sitten ovat omillaan ja elämä juoksee ohi. Taide on taide, mutta elämäkin täytyy muistaa.
Tuula tiesi, että Ilona halusi lapsia. Ydinongelma oli Lassissa, joka ei halunnut kuulla niistä.
Älä vain äidille kerro! Miksi pitäisi elää lasten takia, kun haluan elää itselleni? En rupea työskentelemään yötä päivää jonkun piltin takia!
Se oli Ilonalle kolaus. Hän yritti keskustella, mutta pian ymmärsi, että Lassi tarkoitti mitä sanoi.
Haluan saavuttaa jotain tässä elämässä, Ilona! Haluan olla suuri! Jos haluat olla kanssani, älä yritä muuttaa minua! Mehän olemme samanlaisia meille taide on elämää! Äiti oli oikeassa kun valitsi sinut vaimokseni, eikö!
Ilona ei jaksanut edes vastata. Hän teki parhaansa vähentääkseen kontakteja anoppiin, koska tiesi ettei siitä olisi mitään hyötyä.
Ilona! En ymmärrä sinua lainkaan! Lassille lapsi olisi elintärkeää, ja sinä vain ajattelet aarioita! Eikö sinussa ole ollenkaan naiseutta?
Ilona ei vastannut. Hän ei kehdannut ruveta selittämään, ettei heidän perheettömyytensä ollut hänen syytänsä.
Tuula! Vaikuta jo tyttäreesi! Eikö olisi aika miettiä terveydentilaa? Miten kauan odotamme? Kirsikka kävi yhä hermostuneemmaksi.
Sitten tapahtui se, mikä katkaisi kaiken. Laskettelureissu päättyi rumasti. Lassi oli kireä ja Ilona yritti tottumuksesta sanoa, ettei halua laskea, mutta Lassi huusi.
Ei mitään ohjaajia! Minä opetan! Miksi pelkäät?
Ilona ei sanonut vastaan. Hän ajatteli, että huono rauha on parempi kuin hyvä riita.
Hän heräsi sairaalassa. Tuulan kyynelinen katse oli vieressä.
Äiti
Ole hiljaa, Ilona, rakas! Kaikki järjestyy! Olen tässä.
Entä Lassi?
Tuula käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut kertoa, että Lassi oli palannut Helsinkiin ja kohauttanut olkiaan.
Mitä minun muka odotetaan täällä tekevän? Minulla on näyttely tulossa, ei tämä nyt sovi ollenkaan!
Ilona sai kuulla totuuden myöhemmin, kun hänet oli siirretty toiseen sairaalaan. Lääkärit eivät antaneet hyviä ennusteita, mutta Tuula ei suostunut luovuttamaan. Hän katsoi vaarin ja isänsä valokuvia ja kuiskasi:
En anna periksi! En ikinä! Näin minut kasvatettiin! Tytölläni ei ole ketään muuta kuin minut!
Tuula yritti tavoittaa Lassia.
Ole kiltti! Eikö sinulle merkitse mitään?
Merkitsi, joskus. Nyt en voi enää auttaa. En istua kaiken aikaa vieressä. Syytä kantaa. Haluan elää.
Näinkö asioita hoidetaan?
Näin. Kyllä tekin sen ymmärrätte.
Tuula jätti yritykset pelastaa avioliitto ja keskittyi Ilonan terveyteen. Loputtomalla sitkeydellä, suurella ahkeruudella ja kivulla Ilona taisteli jalkansa kuntoon. Lopulta hän nousi seisomaan ja sitten kävelemään.
Juuri noin, kultaseni! Noin! Kaikki onnistuu! Isä olisi niin ylpeä!
Laulaa Ilona ei enää voinut. Ääni katosi. Ehkä syynä olivat lukuisat leikkaukset tai ne kammottavat kaksi tuntia, kun Ilona huusi apua radan varrella. Ehkä juuri huudot pelastivat, kun ohjaaja sattui jälkikäteen kuulemaan häntä.
Se, ettei Lassi edes huomannut hänen poissaoloaan, valkeni Ilonalle sairaalassa. Kun äiti yritti selittää, miksi Lassi ei tullut sairaalaan, Ilona laski omat kätensä äidin käsille:
Äiti, ei tarvitse. Minä ymmärsin. Minut heitettiin pois. En ole enää kenellekään mitään en ole Katri-nukke…
Et sinä ole Katri! En anna! Tuula huusi niin, että hoitaja kurkkasi sisään.
Tarvitsetteko jotain?
Ei kiitos! Kaikki on hyvin! Eikö niin, äiti?
Totta kai!
Muutama vuosi myöhemmin, Esplanadilla nuori nainen ontuu kevyesti, pysäyttää lastenvaunut ja sanoo:
Eteenpäin, ystäväni! Maailma odottaa! Mutta ei liian lujaa, ettei äiti jää jälkeen. Anna käsi!
Pieni poika tepsuttaa äitinsä rinnalla. Nähtyään isoäidin, poika juoksee tämän syliin.
Rakkaat! Voi että oli ikävä!
Ilona halaa äitiään:
Miten matka meni? Lepäsitkö?
Kyllä! Kaikki hyvin! Arvaatko kenet tapasin?
Kenet?
Kirsikan.
Kuinka hän voi?
Ei hyvin. Lassi ei vieläkään löytänyt puolisoa, Kirsikka vanhenee, eikä lapsenlapsista mitään toivoa.
Mitä sanoit?
En mitään. Annoin hänen olla rauhassa. En kertonut että olet mennyt naimisiin, en myöskään että pian saan toisenkin lapsenlapsen. Säälin häntä.
Minäkin… Ihmeellisiä ovat ihmiset, äiti!
Olemme kaikki omanlaisia. Mutta ei nyt puhuta suruista! Katso tätä komeaa poikaa! Näytätkö isoäidille uutta hammasta? Herranjestas! Ilona, onko noita liikaa?
Äiti, älä viitsi! Täysin normaalisti!
Ilona hakee äitinsä käden ja laittaa sen vatsalleen hymyillen:
Haluatko kuulla uutisen?
Hyvän uutisen?
Parhaimman! Sinusta tulee tuplasti isoäiti! Mitä sanot?
Oi!
Etkö ole iloinen?
Anteeksi, rakas! Tulin vain yllätetyksi… Olen onnellinen. Mutta onkohan liikaa onnea mahdollista?
En tiedä. Mutta tiedän, että me olemme sen ansainneet. Etenkin sinä! Äiti…
Niin?
Minä en ole Katri-nukke.
Et tietenkään. Lupasin sinulle…
Elämän parhaat lahjat tulevat usein kipujen ja pettymysten jälkeen tärkeintä on, että löytää voimia rakastaa ja uskaltaa elää omana itsenään.
