Aikoinaan, kun elämä tuntui vielä jatkuvan raskaanharmaana sumuna, tapahtui eräs yö, jota en koskaan unohda. Kaikki alkoi, kun Elina heräsi painavaan vatsaansa tuntui kuin olisi kantanut tuhatta kiloa. Oli pimeä keskitalven yö, vain miehensä Mikon katkonainen hengitys ja eteiskellon raskas tikitys rikkoivat hiljaisuuden.
Hän yritti kääntyä olohuoneen vanhalla vuodesohvalla, mutta sohvasta kuului ärsyttävä narahdus. Mikko, joka nukkui seinän puolella, mutisi ärtyneenä:
Elina, voisiko jo riittää se kääntyily? Mun pitää herätä neljän tunnin päästä, koitas vähän ajatella muitakin.
Elina jähmettyi paikoilleen, ei uskaltanut edes hengittää kunnolla. Viimeisen puolen vuoden ajan tuosta oli tullut Mikon lempilause. Mikko tuntui unohtaneen, että kaksosraskaus ei ollut mikään hienostelunhalu vaan oikeasti raskasta. Hänestä oli tullut vieras. Laski jokaisen sentin, tarkisti S-Marketin kuitit ja mutisi, jos Elina pyysi ostamaan hedelmiä.
Oletko nähnyt, mitä banaanit maksaa? Syö omenoita kotimaisia ja halpoja. Persikoita tulee syödä vain juhannuksena, ei arkena. Minä käyn töissä ja sinä vaan makaat kotona.
Elina liukui varovasti alas sängystä, laahusti keittiöön selkäänsä pidellen. Jalat olivat niin turvoksissa, että tohvelit tuskin mahtuivat jalkaan. Hän istui tumman ikkunan ääreen ja katsoi ulos hiljaiselle kadulle. Pelko rintaa puristi miten hän selviäisi kahden vauvan kanssa tässä kylmässä, moitteiden täyttämässä kodissa?
Aamulla Mikko valmistautui töihin hermostuneesti. Hän paiskoi vaatteita, etsi kadonnutta sukkaa ja kolisteli vaatekaappia.
Ootko silittänyt mun kauluspaidan? hän murahti vilkaisematta vaimoaan.
Se on tuossa tuolin selkänojalla, Mikko.
Olisit voinut ommella tuon irtonaisen napin, kohta se irtoaa. No, mä meen nyt, myöhästyn pian. Älä soita mulle tänään. Meillä on palaveri toimitusjohtajan kanssa, ja siellä puhelimet kerätään pois.
Mikko lähti hyvästelemättä. Eteisen ovi paukahti, ja Elina kuuli, kuinka ylin lukko kääntyi se, jota oli vaikea saada auki sisältä käsin ja jonka sai avattua vain molemmin käsin koko painolla ponnistaen.
Päivällä Elina päätti järjestellä eteistä. Hän halusi kaivaa esiin pahvilaatikon, johon oli säästänyt kummitytön vanhoja vauvanvaatteita. Hän raahasi jakkaran esille.
Ihan vain reunalta, kyllä minä pystyn, hän mietti itsekseen.
Elina nousi, kurkotti. Samassa maailma pimeni hetkeksi huimaus iski. Jalka lipesi liukkaalta jakkaralta. Rysähdys. Hän kaatui kyljelleen kokolattiamatolle, lonkka kolahti ikävästi. Hän parahti kivusta, ja välittömästi alavatsaan iski terävä kramppi, joka vei ilmat pois keuhkoista.
Ei nyt… liian aikaisin… hän kuiskasi yrittäen nousta.
Kipu iski uudestaan. Elina ymmärsi, että hetki oli tullut. Puhelin lojui metrin päässä yöpöydällä. Hän konttasi sitä kohti, jättäen peräänsä kosteaa uraa. Jokainen liike tuntui uudelta kivun aallolta.
Hän sai puhelimen käteensä. Sormet tärisivät, silmissä pyöri värikkäitä renkaat. Yhteystiedoissa ensimmäisenä nimellä “M”.
“Mikko”.
Seuraavaksi juuri hänen allaan “Mikko Lahtinen (Toimitusjohtaja)”. Lahtisen numeron hän oli napannut talteen kuukautta aiemmin, kun tarvitsi kiireellisen allekirjoituksen äitiyslomalomakkeeseen eikä Mikko koskaan vastannut.
Elina painoi “Mikko”. Pitkät piipitykset, ei vastausta.
Yritti uudestaan.
“Väliaikaisesti poissa verkosta”.
Paniikki lamaannutti Elinan. Hän oli yksin. Ovi lukittu monimutkaisella lukolla, mitä hän kyljellään maaten ei saanut auki. Ambulanssi jäisi ulkopuolelle.
Elina alkoi menettää tajuntaansa. Hän aukaisee viestit. Kuva ja sanat sumenevat. Hän luulee kirjoittavansa miehelleen:
“Minun pitäisi päästä sairaalaan, ovi lukossa! Kaikki alkoi, kaaduin, en pääse ylös. Tule heti, pyydän!”
Hän painoi “lähetä” ja puhelin tipahti kädestä.
Samaan aikaan Lahtinen, Lahtisen Rakennus Oy:n omistaja, piti palaveria. Hän oli tunnetusti tiukka mies, ja työntekijät pelkäsivät hänen jäistä katsettaan.
Puhelin soi lyhyesti. Lahtinen vilkaisi ruutua. Hän tunnisti numeron se oli Mikon puoliso Elina. Hellä nainen, jonka kanssa oli kerran tehnyt paperityöt.
Lahtinen luki viestin. Kasvojen jykevä ilme hälveni hetkessä.
Palaveri on ohi, hän jyrähti ja nousi äkisti.
Mutta toimitusjohtaja, meillä jäi budjetti kesken… kirjanpitäjä yritti estellä.
Ulos kaikki!
Lahtinen syöksyi toimistostaan, soitti Mikolle. “Ei tavoitettavissa”.
Hiton lurjus… Lahtinen mutisi hampaittensa välistä.
Hän soitti turvapäällikölle:
Selvitä heti, missä Mikon puhelin on. Ja auto portille, lähden itse.
Parin minuutin kuluttua tuli karttalinkki. Mikko oli kaukana työmaalta pistettä vilkkui kaupungin ulkopuolella, Vuosaaren Kuntorannassa.
Lahtinen puri hammasta ja lähti ajamaan. Viidessätoista minuutissa hän oli jo Elinan oven takana. Hänet oli aikoinaan jättänyt vaimo, ja hänellä oli tuoreessa muistissa se avuttomuus, kun apua ei tullut ajoissa.
Lahtinen kiipesi portaat kolmanteen kerrokseen. Veti ovenkahvasta lukossa. Oven takaa kuului vaimea ääni.
Hän ei jäänyt odottelemaan apua, vaan perääntyi, potkaisi oven kerran, mutta lukko kesti. Toinen potku, ja lukko räsähti poikki.
Elina makasi tuskaisena eteisen matolla.
Elina!
Hän raotti silmiään, katsoi sameana mieheen.
Herra Lahtinen…? Missä… Mikko?
Minä tulin hänen tilallaan. Pidä kiinni.
Lahtinen nosti hänet syliinsä.
Matkalla sairaalaan Lahtinen ajoi eri kaistaa kuin muut, eikä aikaakaan, kun päästiin ensiapuun. Hoitajat kurvasivat paareineen paikalle Lahtinen oli jo ollut yhteydessä ylihoitajaan.
Oletteko aviomies? huusi sairaanhoitaja.
Olen isä, Lahtinen ärjäisi. Te vastaatte kaikista, ymmärretty?
Hän jäi käytävälle kävelemään edestakaisin. Kolmen tunnin kuluttua lääkäri tuli ulos kasvomaski käsissään.
Saitte kaksi poikaa. Leikkausta vaadittiin, mutta kaikki sujui hyvin. Painoa vähän, mutta hengittävät itse. Äiti väsynyt, kyllä se siitä.
Lahtinen nojasi otsansa viileää ikkunaa vasten.
Kiitos.
Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti Mikolle uudelleen. Tällä kertaa Mikko vastasi taustalla kuului humalaista puheensorinaa.
Haloo, pomo? Sori, puhelinverkko täällä Vuosaaren työmaalla on tosi huono.
Työmaalla vai? Lahtinen sanoi hiljaisella ja painokkaalla äänellä. Betonia siellä Laguna-spassa?
Hiljaisuus.
Herra Lahtinen, minä…
Olet irtisanottu, Mikko. Ilman suosituksia. Huomenna et ole enää tässä kaupungissa. Saa olla kiitollinen, jos vaimosi antaa anteeksi. Minä en olisi siinä armollinen.
Elina heräsi seuraavana päivänä omassa rauhallisessa huoneessa. Yöpöydällä oli Vichy-pullo ja mehua. Ovi kävi, ja Lahtinen astui sisään ilman kravattia, väsynyt.
Miten voit?
Herra Lahtinen… Elina yritti nousta, mutta tikattu vatsa vihloi. Kiitos… Olen pahoillani, tihrusin vahingossa viestin teille…
Ole kiitollinen kohtalolle, että laitoit, Lahtinen istui viereen. Elina, meidän täytyy jutella.
Hän kertoi kaikesta viestistä, miehen käytöksestä, potkuista. Puhui suoraan.
Mikko varmaan soittaa ja anteeksipyyntöä anelee. Kämppä taitaa olla hänen, eikö?
Hänen vanhempiensa. Minulla ei ole muuta paikkaa kuin tädin mökki kaukana pohjoisessa…
Lahtinen mietti hetken.
Minulla on isohko talo, kaksi kerrosta. Asun siellä yksin, vain yöt. Vierastalossa olisi tilaa. Voit asua siellä lasten kanssa, kunnes pääset jaloillesi. Tarvitsen jonkun huolehtimaan talosta. Apua saan palkattua, mutta en halua tuntemattomia. Ajattele tätä työnä.
En voi… Kaksoset… Millainen työntekijä minä olen?
Kyllä pystyt. Avustajan hankin lisäksi. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä, Elina. Minusta talo on kodikkaampi, kun siellä kuuluu elämää.
Lähtö synnytysosastolta sujui rauhallisesti. Mikko yritti änkeä sairaalaan, mutta vartijat estivät pääsyn. Hän seisoi pihalla humalaisena ja huusi jotakin. Elina katsoi ikkunasta, mutta sisällä tuntui enää vain tyhjyys.
Lahtinen haki Elinan sairaalasta. Hiljaa hän kantoi tavarat autoon, kiinnitti lasten turvaistuimet.
Mennään kotiin, hän sanoi lyhyesti.
Elämänmeno Lahtisen talossa oli yllättävän rauhallista. Iso talo heräsi uuteen eloon. Ilma tuoksui vauvan voiteilta ja puhtaalta pyykiltä.
Lahtinen oli käytännössä hyvin asiallinen iltaisin hän otti varoen vuoroin Väinöä, vuoroin Tomia syliin.
No, nuoret miehet, kasvaako pituutta? hän jutteli matalalla äänellään.
Pojat katselivat häntä totisina silmin.
Mikosta ei enää kuulunut, kun Lahtinen varmisti ettei yksikään rakennusfirma ottanut häntä töihin. Hän muutti äitinsä luo ja rupesi lähettämään nimellisiä elatusmaksuja, mutta Elinaa ei kiinnostanut enää. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan hän tunsi olevansa turvassa.
Kaksi vuotta kului.
Oli heinäkuinen sunnuntai. Elina kattoi ruokaa pihakeinuun. Lahtinen grillasi lohta ja valmisti perunat ulkotulella. Pojat kirmasivat nurmikolla jahdaten jättikokoista ötökkää.
Isi, katso, mikä koppis! Tomi huusi riemuissaan.
Elina pysähtyi lautanen kädessään. Lahtinenkin hyytyi. Tomi oli kutsunut häntä isiksi ensi kertaa.
Lahtinen pyyhki kädet pyyhkeeseen, meni Tomin luo, nosti tämän syliin ja pyöräytti ilmaan.
Koppis? Sehän on kimalainen, hyvä ystävä puutarhassa.
Sitten hän kääntyi Elinaan päin. Ilmeessä oli sellaista lempeyttä, mitä työntekijät eivät olisi hänestä uskoneet.
Elina, istu alas.
Hän istuutui.
En ole mikään suuri runoilija, sen tiedät. Mutta pojat ovat oikeassa. Tuntuvat omilta. Ja sinäkin.
Lahtinen kaivoi taskustaan pienen pahvipurkin.
Me ollaan tässä oltu perhettä jo kaksi vuotta. Eikö olisi aika tehdä tästä virallista? Antaisin pojille oman sukunimeni ja adoptoisin heidät. Sinusta haluaisin oikean vaimoni. Mitä sanot?
Elina ei saanut sanaa suustaan, kyynel vierähti poskelle. Kyyneleitä ei tullut nyt surusta, vaan helpotuksesta siitä, että turva oli olemassa.
Olen samaa mieltä, herra Lahtinen… Hän hymyili nyyhkäyksen läpi.
No hyvä. Ja riittää jo tuo herra-titteli onhan sanottu.
Illalla lapset nukkuivat jo, kun he istuivat terassilla. Tee jäähtyi kupeissa. Jossain kaukana, ehkä toisessa kaupungissa, Mikko istui yksin ja valitti kohtaloaan. Mutta täällä, tutussa kodissa, kaksi pientä poikaa nukkui turvallisesti ja nyt heillä oli oikea isä.
Joskus väärä numero, väärä nimi viestilistalla voi muuttaa koko elämän. Tärkeintä on, ettei erehdy valitsemaan väärää ihmistä.
