Poika, en halua että te eroatte minun takiani! Vie minut vanhainkotiin!
Kuule, puolisen vuotta sitten otin äiti muuttamaan meille. Hän on jo tosi vanha 83 vuotta mittarissa. Isän kuoleman jälkeen elämisestä maalla yksin tuli mahdotonta. Lapsetkin on jo omillaan, enkä halua hänen yksin kärsivän. Me jäätiin vaimon kanssa kaksin meidän kaksioon, niin ajattelin, ettei tästä niin suurta vaivaa tule.
Aluksi vaimo ei sanonut mitään, mutta jo viikon jälkeen äidin läsnäolo alkoi selvästi ärsyttää häntä.
Kuule, voisitko katsoa, että sun äiti söisi erikseen, meidän jälkeen?
Miksi?
No, se olisi mukavampaa. Minulla menee ruokahalu, kun katson, miten hän syö ilman hampaita. Se on inhottavaa.
Älä nyt, mehän kaikki vanhenemme joskus.
Se on eri asia.
Vaimoa alkoi myös rassata, että äidillä oli välillä vatsavaivoja ja toisinaan hän kuorsasi todella kovaäänisesti. Vaimo alkoi kieltää äitiä tulemasta keittiöön ja jopa ihan vain olohuoneeseenkin. Sitten yhtenä päivänä hän sanoi minulle ihan suoraan:
Kuule, en olisi ikinä uskonut että hän asuu täällä näin kauan. En enää jaksa.
No mitä sitten ehdotat?
Lähetät hänet takaisin maalle.
Eihän se siellä yksin selviä!
Kyllä moni elää noin. Ei kaikkien lasten tarvitse jatkuvasti juosta vanhempiensa perässä! Miksi minä joudun asumaan omassa kodissani kuin vieras ja sietämään kaikenlaista maiskutusta ja hajuja?
Olin aivan neuvoton. Mutta ihan hiljattain tulin kotiin ja mitä näinkään äiti istui eteisessä laukku valmiina sylissä, jo ulkovaatteet päällä.
Äiti, mitä sinä siinä teet?
Poika, vie minut vanhainkotiin nyt!
Miksi? Mikä juttu tämä on?
En halua, että teidän liitto särkyy minun vuokseni.
Äiti yrittää yhä taivutella minua. Enkä minä tiedä mitä oikein pitäisi tehdä. En pystyisi elämään rauhassa, jos tietäisin äidin istuvan siellä laitoksessa yksin. Ehkä meidän pitäisi muuttaa yhdessä takaisin maalle ja jättää kaikki muu? En vain tiedä miten päin olla.
