Illuusiona petoksesta
Haluatko ihan oikeasti, että tulen mukaasi? Tapio kallistaa hieman päätään, katsoo Iidaa lempeästi, pieni vino hymy suupielessään. Hänen silmissään vilkkuu pilke, äänessä häivähtää hämmästyksen sävy. Ihan mielelläni tapaan perheesi, mutta
Tottakai, Iida sipaisi hiustaan korvan taakse, poskiaan punotti hieman jännityksestä ja hän tarttui varovasti Tapion käteen, punoi sormensa tämän omiin. Heidän pitää nähdä sinut! Olen kertonut sinusta äidille niin paljon, että hän varmaan jo pitää sinua melkein perheenjäsenenä. Kysyikin eilen, mistä ruuasta pidät eniten! Kuvittele!
Tapio naurahti, eikä esittänyt enempää vastalauseita. Hänestä tuntui kummallisen hyvältä, että Iida oli ylpeä hänestä muidenkin edessä. Kaksikymppinen, energinen, naurava ja katse, joka suorastaan loisti Tapsan nähdessään hänen seuransa tuntui raikkaalta, kuin kevään ensimmäinen päivä pitkän talven jälkeen. Hän ei ollut itse huomannutkaan, miten nopeasti oli liittynyt Iidan maailmaan, joka oli täynnä naurua, spontaaneja kävelyjä ja loputonta toiveikkuutta.
Sunnuntai on kirkas ja viileä, taivas hehkuu syvää sinistä ja syksyinen ilma tuntuu raikkaalta poskilla. Iida vetää ylleen lempimekkonsa, pienen kukkakuosin koristaman se korostaa hänen nuoruuttaan ja kepeyttään. Tapio valitsee farkut ja paidan ei liian virallista, mutta riittävän siistiä, kuten isän kanssa kahvipöydässä sopii olla. Matkalla Iida vilkaisee Tapsaan yhä uudelleen, aivan kuin varmistellen ettei tämä jänistä. Hän näplää hermostuneena mekkonsa helmaa ja palaa katseellaan pojan kasvoihin.
Jännitätkö? kysyy Tapio, huomaten tytön levottomuuden. Hän puristaa Iidan kättä, yrittäen välittää rauhallisuuttaan.
Vähän, Iida myöntää katse maahan kääntyneenä. Kun tämä on niin iso juttu! Haluan, että kaikki menee täydellisesti. Olen varma, että vanhemmat pitävät sinusta! Mutta entä Siiri Sisareni Hän kateellinen! Hänellä ei ole ketään. Pelottaa vähän.
Siiri on viisi vuotta Iidaa vanhempi pitkä, hoikka, kiiltävät tummat hiukset siistillä poninhännällä. Opiskelee vielä viimeistä vuotta ja tekee töitä miltei kokopäiväisesti, harjoitellen tulevaa uraansa. Hän on aikuinen, niin itsevarma Entä jos Tapio kiinnostuisikin Siiristä. Sehän olisi sietämätöntä!
Kun he astuvat ovesta asuntoon, Iida huomaa heti, kuinka Siiri on tänään yllättävän laittautunut: mekko on rohkea, korkokengät, kevyt meikki, joka korostaa kasvojen linjoja. Siiri seisoo eteisen peilin edessä säätämässä korvakorujaan eikä vaikuta yhtään siltä, että osasi varautua heidän tuloonsa. Ilmassa väreilee jännite, sitä voi melkein koskettaa.
Ai, Siiri kääntyy, nostaa kulmiaan hitusen, ääni kuulostaa viileältä ja etäiseltä. Olettepa aikaisin. Odotimme tunnin päästä.
Päästiin lähtemään aiemmin, Iida kurtistaa kulmiaan, ääni väpättää. Oliko sulla jotain menoa?
Joo, olin menossa kavereiden kanssa syömään, Siiri korjaa uudelleen hiustaan vilkaisten Tapioon. Ihan hyvän näköinen kaveri, siskolla kävi tuuri, hän miettii hetken. Ajattelin mennä ennen teitä.
Tapio, joka oli tähän asti katsellut ympärilleen Iiden lapsuudenkodissa, päättää keventää ilmapiiriä:
Sinä olet todella kaunis, hän sanoo kohteliaasti hymyillen.
Iidan sisällä jokin jännittyy. Hän tuntee tuon sävyn Tapion äänessä kevyt, aavistus ihailua. Ja Siiri kyllä osaa tehdä vaikutuksen. Iidan sydän hakkaa laukkaavasti ja kämmenet hikoavat.
Kiitos, Siiri hymyilee pieni hymy, mutta katse pysyy neutraalina. Hän ei selvästi aio flirttailla, ottaa kehut kohteliaana huomautuksena, ei sen enempää.
Mutta sekin riittää Iidalle. Hänet tulvahtaa äkillinen mustasukkaisuus, terävä ja sumentava.
No tottakai, hänen äänensä kiristyy, nousee voimakkaampana kuin yleensä. Sinä se olet aina huomion keskipisteenä! Vielä nytkin, kun minä tuon poikaystäväni kotiin ensimmäistä kertaa! Pakko saada kaikki katseet itseesi!
Iida, Siiri huokaa, selvästi kärsivällisyyden rajamailla. En minä tätä suunnitellut. Ajattelin lähteä pois ennen teitä. Sinä se aina paisutat asiat.
Tuo mekko päällä? Kaverien kanssa vain syömässä? Iida astuu lähemmäs, hänen silmänsä säihkyvät loukkauksesta. Et viitsi! Pukeuduit tuon nimenomaan siksi, että voisit tehdä vaikutuksen Tapioon. Olet kateellinen, kun minulla on vakava suhde!
Mitä höpötät? Siirin kädet kohoavat merkiksi, hän alkaa suuttua. Puen ihan mitä haluan. Ei se ole sinun asia. Älä projisoi omia ongelmiasi minuun.
Tapion katse vaeltaa siskosten välillä ymmällään. Hän ei osannut odottaa, mihin tämä johtaa. Onko kaikki tästä pienestä kohteliaisuudesta?
Iida, jos vaikka rauhoituttaisiin… hän yrittää puuttua tilanteeseen, mutta Iida ei enää kuuntele.
Aina sama juttu! hänen äänensä kaikuu eteisessä. Sinä olet vanhempi, kokeneempi, kauniimpi tietenkin kaikki vertaavat vain sinuun! Minä sitten olen aina toissijainen!
Lopeta, Siiri puristaa huuliaan, hänen silmänsä tummuvat. Tämä ei ole kilpailu. Eikä ole koskaan ollutkaan! Sinulla on vilkas mielikuvitus, tiedätkö.
Ehkä sinulle ei, mutta minulle kyllä! Iidan silmiin nousee kyyneleet, muttei hän suostu itkemään. Hän puristaa nyrkkinsä.
Tässä vaiheessa vanhemmat saapuvat eteiseen. Isä, Markku, on neuleessa ja lukee Ilta-Sanomia, pysähtyy ovella otsa rypyssä. Äiti, Leena, kurkistaa keittiöstä, pyyhkii käsiään esiliinaan, hänen kasvoillaan on väsynyt ilme.
Mikä täällä on hätänä? isä kysyy tapaansa, ilman suurta kiinnostusta tämä selvästi ei ole ensimmäinen kerta.
Äiti, isä, sanoo Iida, ääni väristen kiukusta. Katsokaa nyt Siiriä! Hän laittautui vain siksi, että yrittää viedä Tapion! Osoittaa olevansa parempi!
Leenan huulilta karkaa pitkä huokaus, hän vilkaisee Siiriä ehkä enemmän moittivana tilanteen vuoksi kuin tyttäreen itseensä.
Siiri, olisitko voinut pukeutua vähän hillitymmin, kun tiesit, että Iida tuo poikaystävän? hän sanoo lempeästi, mutta syyttämättä nuorempaa tytärtään.
Minun oli tarkoitus mennä ystävien kanssa ulos, Siiri risti kätensä, yrittää hillitä ärtymystä. En halunnut tutustua kehenkään nyt. Tiesin, että tämä menee riitelyksi. Olen kyllästynyt siihen, että Iida syyttää minua kaikesta.
Näetkö?! Iida melkein huutaa. Syytät minua! Aina käännät kaiken minun niskoilleni!
Tapio yrittää taas rauhoitella, nyt lujemmalla äänellä:
Eikö voitaisi keskustella rauhallisesti? Tämä on jotenkin absurdi tilanne Te olette kuitenkin perhe.
Mutta Iidaa eivät sanat tavoita. Tunne valtaa hänet, hän syöksähtää kohti Siiriä ja repäisee tämän mekon helmasta. Ohut kangas repeää.
Herranjumala, mitä oikein teet? Siirin ääni on hiljainen, särkyneen kuuloinen, mutta hän piilottaa sen nopeasti.
Mitä itse oikein teet? Iida henkäilee, kädet tärisevät. Luuletko etten näe, miten katsot häntä? Yrität vain tehdä vaikutuksen!
En edes katso häntä, Siiri peruuttaa, ääni jäätävä. Hän ei kiinnosta minua pätkääkään. Sinä näet vain omiasi.
Vanhemmat seuraavat sivusta. Markku palaa lehden pariin, teeskennellen, ettei mikään ole pielessä. Leena huokaisee.
Siiri, voisit olla kohteliaampi. Iida on siskosi, sinun pitäisi ymmärtää hänen tunteitaan.
Kohteliaampi? Siirin kädet puristuvat nyrkkiin, äänessä väreilee vihaa. Halusin vain lähteä. Tämä kinastelu on Iidan päässä, ei minun.
Mutta nyt sanat eivät enää merkitse mitään. Iida kääntyy Tapioon, pyytää tukea.
Tapio, sano hänelle! Hän on väärässä!
Tapio miettii hetken ja sanoo lopulta hiljaa, välttäen Iidan katsetta:
Iida, tämä kaikki vaikuttaa väärinkäsitykseltä. En usko, että Siirillä oli mitään taka-ajatuksia. Olisin toivonut, ettei tästä olisi tullut riitaa.
Iidan silmissä leimahtaa loukkaus.
Olet siis hänen puolellaan? Kaiken tämän jälkeen? Halusin tehdä tästä päivästä erityisen!
Tapio hieraisee ohimoaan, yrittää löytää oikeat sanat.
En ole kenenkään puolella, hän nostaa kätensä lepyttävästi. Tämä kaikki on turhaa. Olisimme voineet viettää mukavan illan, mutta nyt on vain huutoa ja kyyneleitä.
Siiri, tähän asti hiljaa pysytellyt, naurahtaa katkerana:
Niinpä tietysti. Ihana ilta. Kiitos, Iida. Sinähän osaat tehdä tunnelmaa.
Hän koskettaa repeytynyttä mekkoa, nyt jo väsynyt, ei enää kova ja varma. Hän on vain kyllästynyt jatkuvaan konfliktiin, väärinymmärrykseen ja pikkusiskon mustasukkaisuuteen.
Iida seisoo paikallaan, lamaantuneena katse siirtyy Tapion ja Siirin välillä, täynnä loukkausta, vihaa, ja niin ehkä pientä ymmärrystä, että meni liian pitkälle.
En minä en hän kuiskaa, mutta kuulostaa epävarmalta omissakin korvissaan.
Leena kävelee varovasti Siirin luo, koskettaa tätä käsivarresta:
Siiri, katsotaan jos voin korjata mekon
Ei tarvitse, äiti, Siiri väistää. Käyn vaihtamassa jotain muuta. Ja lähden. Minua odotetaan jo.
Markku laskee sanomalehden. Nyt hänen äänensä on terävämpi:
Voisimmeko kaikki rauhoittua? Iida, voisit pyytää anteeksi. Siiri, meidän pitäisi ajatella myös pikkusiskon tunteita. Iida on herkkä!
Mutta oli jo myöhäistä. Epäluottamus ja loukkaus olivat löytäneet tiensä perheeseen eikä mikään puhe enää niitä poista.
Kodin ilmapiiri muuttuu vaivaantuneeksi. Muutaman viikon päästä Tapio muuttaa Iidan luo Markun ja Leenan asuntoon (hänen omaan asuntoonsa tuli vesivahinko). Tapion ja Iidan yhteinen huone järjestyy, Siiri jää omaansa mutta tunnelma siskosten välillä on jääkylmä. Jokainen katse ja sana tulkitaan loukkauksen kautta.
Eräänä aamuna Iida löytää Siirin keittiöstä. Tämä tekee teetä ja silmäilee muistiinpanojaan Siirillä on tänään tärkeä tentti.
Tälläkin kertaa, Iida ärähtää, ovenraossa. Hänen äänensä tärisee. Haluat vain Tapion huomiota. Esität kiireistä opiskelijaa, mutta tosi asiassa vain odotat hänen kävelevän keittiöön.
Siiri laskee kupin pöydälle. Väsymyksen merkit näkyvät hänen silmissään, hiuksissa jo harmahtavia raitoja.
Iida, hän sanoo hiljaa mutta painokkaasti. Haluan vain juoda teetä ennen tenttiä. Tämä on tärkeä päivä minulle.
Onko se tentti vai tapa esittää Tapion edessä? Iida risti kätensä, mutta epävarmuus värähtää katseessa.
Tässä ei ole järkeä! Siiri kääntyy nopeasti, ääni kahisee mutta ei anna tunteiden viedä. Miksi kaikki pitää aina kääntää kilpailuksi? Miksi et iloitse omasta onnistumisestasi tai edes minun puolestani?
Koska sinä olet aina ollut parempi! itku ja huuto sekoittuvat Iidan äänessä. Vanhempi, fiksumpi, kauniimpi ja nyt aiot ottaa ainoan ihmisen, joka minusta välittää!
Siiri pysähtyy. Jokin vanha haava vihlaisee, mutta taitavasti hän kätkee sen.
Jos noin ajattelet, hän sanoo vapaalla mutta särkyneellä äänellä, minun ei tarvitse olla täällä.
Siiri katoaa omaan huoneeseensa ja alkaa kerätä tavaroitaan. Iida jää ovelle, ei sano mitään. Hän tietää olleensa väärässä, mutta ylpeys estää anteeksipyynnön.
Seuraavana päivänä Siiri muuttaa ystävänsä, Annan, luo. Anna ottaa hänet avosylin vastaan, tietää kuinka vaikeaa Siirillä on kotona. Joskus pitää vain lähteä, jotta saa hengitettyä.
Ensimmäisinä päivinä Siiri kaipaa kotiin rutiineja, äidin mutinaa mutta vähitellen helpotus kasvaa: saa päättää omista aikatauluista, syömisistä ja siitä, kenen kanssa viettää aikaa.
Opiskelu sujuu, tentit menevät hyvin ja iltaisin Siiri juo kahvia Annan kanssa ja tuntee ensi kertaa pitkään aikaan hengittävänsä vapaammin.
Vanhemmat yrittävät soitella Siirille, mutta joka kerta keskustelu kiertyy samaan: “Olet itse syypää, ylireagoit, ymmärsit väärin, et ollut kohtelias”, ja lopulta Siiri lakkaa vastaamasta…
******************************
Kaksi kuukautta kuluu. Iida ja Tapio asuvat vielä yhdessä, mutta suhde natisee liitoksissaan. Iidan mustasukkaisuus, suuttumiset ja syytökset väsyttävät Tapion. Hän yrittää puhua, selittää ettei Siiri ole ongelma Iidan omat epävarmuudet ovat. Iida ei kuuntele. Hän näkee salaliittoja siellä missä niitä ei ole.
Eräänä iltana Tapio pakkaa kassinsa.
En jaksa enää, hän sanoo eteisessä. Ääni on väsynyt, pelkkä toteamus. Et anna minun olla oma itseni. Kaikki mitä teen, on väärin. Väsyttää selittää tekoja, joita en ole tehnyt.
Ai lähdet? Iida seisoo keskellä olohuonetta, kädet sivuilla hervottomana. Hänen vuokseen? Siirin takia?
Ei hänen takiaan, Tapio huokaa ja pyöräyttää silmiään. Vaan sinun. Et näe eroa todellisuuden ja omien kuvitelmiesi välillä. Rakennat muuria meidän väliin ja syytät minua siitä, ettei se murru.
Hän lähtee. Ovi narahtaa ja jää hiljaa kiinni. Iida jää yksin, lyyhistyy lattialle ja itkee karvaita, uupuneita kyyneliä, joita ei enää saa pidätettyä.
Sinä iltana Iida ensimmäistä kertaa miettii: entä jos Siiri ei ollutkaan syypää mihinkään? Jos koko taistelu onkin ollut hänen päässään? Kuinka monta tärkeää ihmistä hän onkaan karkottanut pelkojensa vuoksi?
Kun vanhemmat saavat tietää Tapsan ja Iidan erosta, he huolestuvat mutta eniten käytännön asioista. Tunnelma kotona tummenee: Iida unohtaa kodin askareet, Leena yrittää vihjata, että auttaminen kotitöissä olisi paikallaan, mutta Iida torjuu. Tiskit kasaantuvat, pyykit jäävät hoitamatta, Iida makaa sängyssä, tuijottaa puhelintaan ja Netflixiä.
Äiti, millä lailla se auttaa, jos täällä nyt siivoan? hän parahtaa, kun Leena huomauttaa. Mun elämä hajosi käsiin!
Leena huokaisee ja jatkaa puuhiaan ymmärtämättä, miten paljon Iida on muuttunut. Elämä ilman Siiriä tuntuu jatkuvasti vaivalloisemmalta: keittiössä on kaaos, Iidaa ei kiinnosta arki.
Viimein vanhemmat ottavat yhteyttä Siiriin.
Siiri vastaa viestiin vasta kirjastossa. Hän on opetellut nyt elämään ilman perhettä, eikä jokaiseen yhteydenottoon vastaaminen enää tunnu velvollisuudelta.
Hän soittaa äidille takaisin.
Siiri, kulta, Leenan ääni on pehmeä ja pyytävä, väsynytkin. Olisitko ajatellut tulla takaisin kotiin?
Siiri puristaa puhelinta, rinta tuntuu kireältä, mutta puhe on rauhallista.
Miksi? hän kysyy hiljaisesti, vaikka vastaus on selvin.
No, kun Iidalla ei mene hyvin ja meillä on kädet täynnä. Markun selkä on huono, minulle alkaa tulla ikä vastaan. Tiedäthän…
Äiti, Siiri keskeyttää varoen. Kiitos kun pyydätte, mutta minulla on nyt oma elämä. Työ, opiskelu, koti. Ei kaikki voi jatkua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun minua syytettiin asioista, joita en tehnyt se sattui.
Mutta Tapio lähti, Leenan ääni muuttuu hetkessä tiukemmaksi. Joten eikö nyt voisi aloittaa alusta? Iidakin rauhoittuu
Ei se ole kiinni Tapiosta, Siirin ääni on varovaisen voimakas. Vaan siitä miten kaikki meni. Jos palaan, seuraava poikaystävä on taas ongelma. Samat syytökset jatkuvat.
Puhelimessa hiljaista. Leena yrittää löytää sanoja.
Aiot siis jättää meidät kokonaan? hän kysyy lopulta hiljaa.
En jätä. Alan vain elää omilla ehdoillani, erillään. Ja muuten Siiri pysähtyy, harkitsee hetken mutta päättää sanoa: Olen nykyään yhdessä Jonin kanssa ohjelmistosuunnittelija. Meillä on yhteinen kämppä Jätkäsaaressa. Olen ihan oikeasti onnellinen. Tällä kertaa ei ole kiire esitellä häntä teille.
Leena vaikenee. Siiri melkein tuntee puhelimessa myrskyn lepäävän.
Jaa, no, onnea kai sitten, Leena sanoo lopulta.
Kiitos, Siiri hymyilee, vaikka äiti ei sitä näe. Halusin että kuulit tämän minulta, etkä jostain sivusta.
He sanovat hyvästit. Siiri laittaa puhelimen pois ja tuntee olonsa oudolla tavalla kevyeksi. Hän katsoo ympärilleen: opiskelijat, kahvintuoksu, pöytä täynnä kirjoja. Tämä on hänen uusi maailmansa.
Joni odottaa häntä ovella. Poika vilkuttaa ja Siiri hymyilee lämpimästi.
Kaikki hyvin? Joni kysyy, tutkaillen Siirin kasvoja.
Hyvin, Siiri tarttuu hänen käteensä, sormet väristen pienestä jännityksestä. Soitin äidille.
Vastasitko myöntävästi?
En. Minun paikkani on tässä, sinun kanssasi.
Joni hymyilee, puristaa kädestä.
Mennäänkö? Meidän pitää päättää minne lähdetään viikonlopuksi
*********************
Iida, ilman Tapioa ja ilman Siiriä, alkaa vähitellen ymmärtää, että vika ei ollut Siirissä. Hän muistelee yhä useammin sitä iltaa, jolloin repi siskon mekon; häpeä nousee pintaan. Hän näkee silmissään Siirin ilmeen, repeytyneen kankaan, omat tärisevät kätensä. Mutta ylpeys estää tarttumasta puhelimeen ja pyytämästä anteeksi. Hän vetäytyy kuoreensa, kääntää selkänsä maailmalle ja yrittää unohtaa.
Eräänä iltana Leena ei jaksa enää:
Iida, hän sanoo painokkaasti, seisoo oviaukossa, olet maannut huoneessasi nyt viikon, ilman mitään elonmerkkiä. Nyt riittää. Me emme voi ikuisesti huolehtia sinusta.
Mitä minä teen sitten? Iida nostaa katseensa puhelimesta, ääni täynnä epätoivoa. Tapio lähti. Siiri lähti. Ette te minua kuitenkaan ymmärrä. Olette aina olleet enemmän hänen puolellaan.
Kuuntelemme kyllä, Markku astuu sisään. Hänen äänensä on jämpti, mutta lempeä. Mutta kovin helposti syytät muita omista päätöksistäsi. Työnsit sekä siskon että poikaystävän kauemmas. Sinä loit ympärillesi tällaisen muurin ja nyt jäit sen sisään.
Iida hätkähtää. Isä on harvoin puhunut suoraan näin. Hän katsoo vanhempiaan huomaa heidän harmaat hiuksensa, lyhistyneet olkapäät.
Ehkä, hän mutisee. Mutta mitä nyt? Miten voisin korjata kaiken?
Aloita pienestä, Leena istahtaa viereen, koskettaa Iidan kättä. Auta siivoamaan huomenna. Sitten soita Siirille. Sano että kadut tapahtunutta. Ei tarvitse odottaa ihmettä, mutta ei myöskään kannata jäädä paikalleen.
En minä aio pyytää anteeksi! Iida ärähtää. En ole tehnyt mitään väärää!
Leena vain huokaisee. Miksi Iidan on niin vaikea ymmärtää? Ei tule helppoa elämää tälle tytölleMutta sanat jäävät ilmaan leijumaan kuten sakea usva, jonka painoa ei voi ohittaa. Illalla Iida pyörii sängyssään, miettii keskustelua uudelleen, päättää taas olla ottamatta askeltakaan. Silti: ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän huomaa, että hiljaisuus ahdistaa enemmän kuin tunnustettu häpeä.
Aamun valjetessa Iida istuu keittiön pöydän äärellä, katselee harmaata pihaa. Hän huomaa äidin ja isän liikkuvan kiireettöminä, pieni yhteistyö arjen askareissa. Jokin pehmeä ja hauras hänen sisällään naksahtelee, ikään kuin pitkä talvi alkaisi vihdoin antaa myöten kevääseen.
Iida nousee ja alkaa tiskata. Hiljaisuus ei enää pelota. Hän kerää astiat, täyttää pesualtaan ja huomaa käsiensä liikkuvan automaattisesti: pieni ele, mutta isä vilkaisee häntä hyväksyvästi, ja äidin kasvoille nousee varovainen hymy.
Päivän kuluessa Iida hakee vaatekaapistaan vanhan villapaidan, asettaa puhelimen eteensä ja katsoo sitä pitkään. Vihdoin hän avaa viestikentän, kirjoittaa Siirille monta riviä, mutta pyyhkii ne pois yksi kerrallaan. Lopulta hän naputtaa:
Hei. Olen pahoillani. Tiedän nyt, että tein väärin. Kaipaan sinua.
Viesti lähtee matkaan. Iida hätkähtää oman rohkeutensa edessä ja jää odottamaan. Päivä kuluu, ilta hämärtyy. Vastauksia ei kuulu. Iida nielaisee pettymyksensä, mutta ensi kertaa kohtaa sen tyynesti. Häpeä on yhä olemassa, mutta sen rinnalla elää pieni toivo.
Kun yö laskeutuu, hänen puhelimensa värähtää. Ruudulla on Siirin viesti, lyhyt mutta yllättävän lämmin:
Kiitos kun sanoit. Ehkä jonain päivänä juodaan yhdessä teetä ja puhutaan oikeasti. Ota aikaa, mutta pidä huolta itsestäsi.
Iida hymyilee vähän, laittaa puhelimen yöpöydälle. Hän vetää villapaidan tiukemmin ympärilleen ja antaa itselleen luvan hengittää.
Ehkä kaikki haavat eivät umpeudu heti. Ehkä menneisyyttä ei voi enää pyyhkiä puhtaaksi. Silti, siinä hetkessä uinuu alku: mahdollisuus alkaa alusta, parempana ilman illuusiona rakennettuja pelkoja, valheita ja epäluottamusta. Kenties oli aika uskoa, että lopulta anteeksiantoa ansaitsi kaikkein eniten myös itselleen.
Ja se, jos mikä, on jo uuden tarinan alku.
