– Helmi, me myöhästytään!
– Isi, ihan kohta! Helmi pomppi yhdellä jalalla vetäen sukkaa jalkaansa.
Sukat olivat hassut. Eri paria. Toisessa vaaleanpunainen, toisessa vihreä väri. Helmille oli antanut ne hänen tätinsä, Aino. Niitä sukkia ja lenkkareita jotka nekin olivat eri paria Aino oli sanonut olevan nyt muodissa.
Helmi uskoi Ainon sanaa. Tädillä oli näkemystä pukeutumisen suhteen. Hän sanoi, että jos ulkonäköä ei ollut perinnöksi paljoa suotu, piti löytää muita tapoja loistaa.
Tästä ulkonäköasiasta Helmi ei ollut kuitenkaan samaa mieltä Ainon kanssa. Miksi muka aina pitäisi näyttää mallilta? Pitkä ja laiha kuin saunavihta, tummat hiukset ja harmaat silmät Aino six päälle kaikkea muuta kuin huomaamaton, ja Helmi vain naureskeli, kun he kulkivat yhdessä kaupungilla.
– Ei kukaan sua huomaa, myötätuuli! Siellähän kaikki törmäilee tolppiin tuijottaessaan!
– Kuka? Aino pysähtyi aina ja alkoi katsella ympärilleen.
Helmi sai tästä riemua, koska sisimmässään Aino oli edelleen vähän lapsi. Olihan hän Helmille tädin ikäinen, mutta silti isompana Helmi tunsi olevansa melkein aikuinen hänen rinnallaan.
Ainon lapsenusko hämmästytti Helmiä.
– Se sanoi mulle, että pitää minusta! Helmi, mitä mä teen?
– No pidätkö sä siitä?
– Tosi paljon! Mutta mua pelottaa!
– Miksi?
– Se on liian komea. Kaikki meidän toimistolla juoksee sen perässä. Ja se silti tykkää musta. Ihan järjetöntä!
– Aino, sinä et ole mikään järjetön! Kaunis ja älykäs nainen! Miksi et muka voisi olla jonkun mieleen?
Helmi kysyi tämän lähinnä osoittaakseen, ettei epävarmuuteen ollut syytä. Silti hän ei saanut tökättyä reikää Ainon epävarmuuden panssariin. Joskus Helmillä oli ihan itku kurkussa.
– Tyttäreni, vaikea siinä on muuttaa, mikä on vuosien ja työn tulosta. Helmin isä, Tapio, pudisteli päätään lohduttaakseen tytärtään.
– Kuka siihen energiaa käyttää, isi? Ja miksi pitää tehdä hyvännäköisestä tytöstä epävarma? Et sä ole muhun niin koskaan suhtautunut!
– En minä. Mutta opettajat olivat tarkkoja.
– Entä Ainolla? Kyllä mä tiedän että tarkoitat mummoa. Mikset sä ole koskaan sanonut suoraan?
– Mitä mä tähän sanoisin, tyttö? Että oma äitini väärin kasvatti? Ei siitä hyötyä olisi. Sinä olet jo aikuinen. Ja tiedät kyllä, miten vanhempia kunnioitetaan. Äiti kasvatti minut yksin kunnes isäpuolesi tuli kuvioihin. Pidin hänestä aina. Hänestä tuli tukipylväs. Kärsi ja antoi mun tottua, ja lopulta opetti minua enemmän kuin kukaan. Vaan he eivät sekaantuneet toistensa kasvatusperiaatteisiin. Sanoi että vain mies voi kasvattaa pojasta miehen.
– Mutta isi, miksei hän sitten puuttunut Ainon kasvatukseen?
– Yritti kyllä. Mutta siinä hänen oma periaatteensa koitui kohtaloksi. Kun kyse oli tytöstä, äiti päätti kuka kasvattaa. Ei äitiä pidä moittia hänessäkin oli hyviä aikomuksia.
– Millaisia, isi? Katso Ainoa ja minua itkettää. Hän on niin hyvä! Mutta… jotenkin hukassa. Hän pelkää kaikkea! Miksi?
– Kuule, äiti pelkäsi Ainon puolesta aina. Oli synnyttänyt lähes koko raskauden sairaalassa ja pelkäsi menettävänsä Ainon. Ehkä siitä jäänyt pelko tarttui kaikkeen.
Isä kertoi, miten hän ja isäpuoli olivat ainoat miehet odottamassa synnytyssairaalan käytävillä, kun naista, jonka he molemmat rakastivat, pelotti ja sattui. Silloin heistä tuli “me”, keittäen lihalientä ja hakien tuoretta maksaa torilta. Siitä isä muisti taas, miten pitää olla mies pienetkin asiat voivat kertoa rakkaudesta enemmän kuin sanat. Peter, isäpuoli, ei juuri tunteista puhunut, mutta Helmi tunsi hänen rakkautensa käsitöissä kuten siinä keinuhevosessa, jonka hän teki Helmille.
Se keinuhevonen löytyi edelleen vintiltä. Isä sanoi, että kun tulee lapsenlapset, hän ottaa sen esiin. Helmi pyöritti silmiään isän vitsailulle, mutta isä tiesi, että ehkä vielä joskus. Se nauru ja kiusoittelu piti perheen koossa vaikka paljon oli vaikeaa. Aino kutsuikin heidän taloa joskus “paperitaloksi” lapsena.
– Miksi paperitalo, Aino? Isoveli Tapio kyseli tytöltä, jota hän oikeastaan huvitti. Helmi ihaili kuinka veli teki paperista tulppaaneja yksi niistä oli Aino mukana.
Aino näytti paperikukkaa Tapion tekemää: Katso kuinka kaunis! Mutta jos painan sitä näin…
Hän löi kukan alas kädellään ja se meni littanaksi.
– Miksi? Tapio säikähti.
– Se on tyhjä sisältä. Kato? Tee uusi!
Aino ei enää rutannut uutta kukkaa, vaan pyysi veljeä katsomaan, kun hän pakkasi sen sisään muovailuvahaa. Nyt tätä ei enää voi rutistaa. Se on täytetty! Meidän talosta puuttuu vaan se sisältö.
Tapio pyöritteli kukkaa käsissään ja mietti, miten pieni osasi nähdä niin tarkasti perheen tunnelman. Hän oli saanut origamivinkit pöytäkaveriltaan Veeralta, jonka kädet eivät pysyneet paikallaan tunnilla sormet väänsivät lintua, sammakkoa, tulppaania.
Tapio toi niitä kotiin, iloksi siskolleen. Aino rakasti niitä pikkuesineitä ja pyysi opetusta, mutta perheessä ei vieraita helposti pyydetty kotiin.
Tapion ja Ainon äiti, Leena, oli ankara. Usein liiankin. Tapio uskoi kuitenkin että äiti peri sen vain peloistaan hän halusi suojella kaksikkoa kaikelta. Isäpuoli, Peter, taas kannusti rakkautta ja hellyyttä, mutta äiti painoi päälle kurilla ja komentamisella. Ja aina pelolla että lapsille käy jotain pahaa.
Leena vaihtoikin työpaikkaa, että ehtisi hakemaan Ainoa harrastuksiin. Tapio oli jo omillaan, ja hänen elämässä oli paljon uutta Veera, ja sitten heidän pieni Henna-tyttö syntyessään. Se oli Leenalle järkytys, koska lapsenlapsia hän ei ollut osannut odottaa vielä 25-vuotiaalle pojalleen.
– Tapio! Miksi näin aikaisin? Sinulla on opinnotkin kesken! Leena hermoili keittiön ikkunassa.
– Äiti, olen aikuinen. Osaan vastata teoistani. Veera odottaa lasta. Meidän lasta.
– Olisit nyt osannut varoa…
– Älä jatka. Sanoit jo liikaa. Mutta ymmärrän, että näin iso yllätys sekoittaa mieltä. Mieti nyt rauhassa.
Tapio piipahti hyvästelemään Ainoa ja meni katsomaan isäpuolta, jolle sairaus oli tullut jo puolen vuoden riesaksi. Kun isäpuoli antoi hänelle avaimet asuntoonsa ja vakuutti, että maalle jäävä perheen koti nostaa arvoaan tonttien mukana, Tapio ymmärsi: Lapsellasi täytyy olla oikea koti. Lupaathan sen?
– Lupaan, isi…
Pikku Helmi syntyi viikko myöhemmin, kun Peterin matka jo päättyi.
Tapio kantoi perhettä, kuten oli luvannut, ja Aino huokaisi helpotuksesta. Hän tiesi, että Tapion työpöydällä säilyi aina se pieni, muovailuvahalla täytetty paperitulppaani.
– Miksi? Aino koski paperisen kukan terälehtiä.
– Se muistuttaa siitä, että pitää täyttää elämämme muullakin kuin tyhjyydellä. Minun, Veeran ja Helmin teidän kaikkien osalta.
– Se ei ole helppoa, Tapio.
Tämä keskustelu pyöri säännöllisesti, koska Aino ei toivonut isoveljen asettuvan äitiä vastaan.
Leena muuttui Peterin kuoleman jälkeen. Helmi ei ymmärtänyt, mutta Tapio muisti nelivuotiaan lapsen epävarmuuden, kun äiti itki ja paiskasi kristallimaljakon palasiksi. Kolkko, kylmä yksinäisyys jäi perheen ylle hän koki itsensä aina vähän panssariksi.
– Sinä et tunne mitään, Tapio! Äiti itkee, mutta sinun silmäsi kuivina. Etkö edes vähän sääli äitiäsi? Leena nuhteli, mutta rauhoittui kun näki pojan ponnistelevan pitääkseen tunteet kasassa.
Tapio teki mitä pystyi suojellakseen Ainoa, mutta tiesi, että heidän ei tulisi olla saman katon alla Veera oli herkkä, haurauttaan kuin paperikoristeet, joita hän joskus teki. Väsyi helposti ja sydän oli sairaalloinen. Tapio tiesi, että valintoja elämässä tuli tehdä eikä palata vanhaan.
Sitten Veera menehtyi. Eräänä aamuna hän ei enää herännyt. Tapio valmisteli aamiaista Helmi oli yökylässä äidillään kun hän huomasi hiljaisuuden, ja kaikki pysähtyi. Vain yksi ajatus jäi soimaan: “Helmi!” Tyttö tiesi kaiken omalla tavallaan. Hän haki nallen sängystä ja kävi itsekseen momiksi puhumassa. Tapio ymmärsi, että tyttö oli yksin surunsa kanssa.
– Kuka kertoi sinulle, Helmi?
– Mummu. Hän sanoi, ettei isille saa puhua äidistä koska hänelle tulee paha mieli.
Tällöin Tapio ymmärsi, että tärkeintä on antaa lapsen puhua, ja antoi itselleen anteeksi vasta paljon myöhemmin.
Katja, Aino, tuli hänen ovelleen yhtenä sateisena yönä. Ulkona satoi, ja Tapio avasi oven Aino kaatui hänen syliinsä ja nyyhkytti. Näki heti aamulla mustelmia käsivarsissa.
– Onko se… äiti?
Aino nyökkäsi, ja pyysi ettei tarvitsisi palata kotiin. Tapio järkeili nopeasti jos nyt nostaisi metelin, mitään ei voisi enää paikata rauhassa. Hän lohdutti siskoaan, lupasi ettei päästäisi häntä takaisin, jos tämä ei halua.
– Äiti sai tietää Maximista. Muistatko sen?
– Sen pörröpäisen? Tapio ojensi teetä.
– Joo, sen. Ei me tehty mitään pahaa, kaksi leffaa vain ja puistossa kävelyä. Äiti huusi… Tapio, hän sanoi todella rumia asioita…! Ehkä minä olen oikeasti niin tyhmä kun hän sanoi.
Aino ratkesi itkuun, ja Tapio teki kuin omalle tytölleen nosti tämän syliin ja lohdutti hiljaa.
Aamulla Tapio sanoi: Pidätkö Helmiä silmällä? Minulla on äidille asiaa.
Keskustelu oli raskas. Leena raivosi ja itki. Tapio vakuutti: Aino jää nyt minun luo. Ja pidät taukoa. Pidä huolta itsestäsi.
– Mutta niillä on koulua ja koeviikko! Oletko ajatellut sitä?!
– Sitä juuri! Milloin viimeksi puhuit meille äitinä etkä pomona? Otitko selvää, miten me jaksamme? Olet hyvä työssäsi, mutta kotona siinä on kehittämisen varaa. Katsot vain suorituksia etkä tunne meitä ihmisinä. Aino haluaa valmistua eläinlääkäriksi, tiedätkö edes sen? Ja minä tuen häntä. Saa opiskella vaikka viitosilla, minä maksan! Ymmärrätkö?
Leena vastasi huutaen, mutta Tapio tarttui häntä hartioihin ja katsoi silmiin: Jos jatkat näin, jäät yksin. En uhkaile. Tiedän vain, että perhe on tärkeämpi kuin hyvä todistus. Me pidämme toisistamme huolta, mutta kuka pitää sinusta jos työnnät meidät pois?
Tapio jäi istumaan rappukäytävään. Moneenko kertaan hän oli juossut niitä portaita? Ei tiedä nyt laskee jokaisen askeleen. Valtava väsymys iski, mutta hän nousi, laski portaat ja palasi kotiin. Hän tiesi mitä tekisi.
Ja se onnistui. Leena antoi periksi ja tuli sovittelemaan jo kahden päivän päästä. Sovinto vei aikaa. Ainon ja Leenan välit olivat pitkään heikoilla jäillä, mutta Leena ymmärsi viimein, että lapset olivat omia itsenäisiä ihmisiään.
Aino valmistui eläinlääkäriksi ja sai hyvän työpaikan. Helmi nauroi, kun Aino toi milloin papukaijan, milloin jopa käärmeen kotiin hoidettavaksi. Tapio pudisteli päätään.
– Aino, se on kuningaspyton!
– Ja niin suloinen! Kokeile koskettaa, se on lämmin!
– Gosma? Onko sillä nimi?
– Tietenkin!
Helmi vannoi lähtevänsä Ainon jalanjäljissä.
– Sitä vielä puutuisi! Tapio teeskenteli järkytystä.
Aino eli arkeaan, kävi töissä, tapasi äitiä harvakseltaan. Helmi yritti järjestää tälle uusia tuttavuuksia, mutta tuloksetta.
Kunnes uutinen!
– Tahtoisin esitellä teille poikaystäväni, Aino sanoi arasti silmiään pyyhkien. Älkää naurako minulle!
– Ei tässä naurata, Aino, enemmänkin liikututtaa, Helmi rutisti tätiään.
Eilisen lenkkari, jota Ainon potilas oli raahannut eilen ympäri asuntoa, löytyi isän sängyn alta, ja Helmi tempaisi sen jalkaansa ja oli valmiina.
– Nyt mennään!
He menivät puistoon, jossa Aino tuli vastaan miehensä kanssa.
– Isi, isi, onko se toi? Se karvapää?
Helmin kuiskauksen kuuli kaikki. Aino kurtisti kulmiaan, mutta Helmi virnisti.
– Max.
– Tapio.
Kättely, nyökkäys, hymy.
– Helmi.
– Karvapää! Max nauroi. Aino, älä mökötä! Hymyä! Näytät hyvältä kun hymyilet! Oho, sulla on kyllä makeet lenkkarit! Pitäiskö munkin hankkia samanlaiset?
Helmi tajusi siinä hilpeydessä, että Ainon silmissä oli muuttunut jotain. Teräs oli vaihtunut hopeaan. Ja se oli kaunista! Hän taputti ilosta, ja Max ällistyi.
– Mitä? Tässä perheessä kaikki on vähän höpsöjä. Totut kyllä!
– Kiitti, nyt tiedän kuuluvani joukkoon.
– Perheeseen, Max, perheeseen! sanoi Helmi ja otti isäänsä käsikynkkään.
Tässä elämässä ymmärsin, ettei mikään repaleinen paperitalo kestä, ellei sitä täytä ymmärryksellä, anteeksiannolla ja rakkaudella. Meidän täytyy pitää huolta toisistamme mutta sallia myös, että jokainen löytää oman paikkansa. Silloin harmaatkin päivät kirkastuvat.
