Olen palannut muistoihini ajasta, jolloin olin harjoittelemassa lastentarhassa Helsingissä. Ryhmässäni oli poika nimeltä Eero. Hän syntyi erilaisten sairauksien kanssa: kehityksellinen viive, sydänvika ja lisäksi huulihalkio sekä suulakihalkio. Nelivuotiaaksi asti oli todella vaikea ymmärtää, mitä Eero sanoi, mutta kuudennella ikävuodella, pitkällisen kuntoutuksen ja puheharjoitusten myötä, puhe alkoi sujua paremmin. Ääni toki soi voimakkaasti nenän ja kurkun kautta, ja sanat olivat hieman erikoisen kuuloisia, mutta hänestä sai jo selvää.
Sitten tuli maaliskuu ja naistenpäivän juhla, ryhmän viimeinen kevät ennen koulun alkua. Me päätimme, että Eero voisi lausua yhden runon. Hän oli aina arka puhumaan ääneen ja peitteli leuassa kulkevaa arpea. Tiesimme, miten suurta jännitystä ja riskiä pyyntöön liittyi, mutta turvakuplassa ei kasva vahvaa ihmistä nyt oli Eeron aika uskaltaa ja näyttää, että hän pärjää siinä missä muutkin.
Lisäksi hän todella halusi tätä: kuunteli ja matki muita, kun he harjoittelivat runoja, liikutteli huulia omassa tahdissaan. Eeron osaksi tuli äideistä kertova runonpätkä. Hänen äitinsä oli liikuttunut, kun kuuli, että Eero pääsee esiintymään hän ei ollut sitä uskaltanut toivoakaan. Eerokin luuli, ettei häntä valittaisi, koska hän oli erilainen.
Koko kevään Eero ja hänen äitinsä harjoittelivat. He toistivat runoa peilin edessä, yhdessä, hiljaa ja kovaa, ja vuorotellen koko suvulle. Eero yritti tosissaan, niin äitinsäkin.
Vihdoin tuli juhlapäivä. Eeron vuoro lähestyi, hän pysyi tiukasti päätöksessään. Hän sanoi esiintyvänsä vain ja ainoastaan äidilleen, juuri häntä varten hän oli harjoitellut. Eero asteli lavalle, puettuna tummaan pikkutakkiin ja siniseen rusettiin. Hän aloitti kuuluvasti ja selkeästi. Sitten tapahtui jotain ehkä väsymystä, ehkä hermostusta ja sanat alkoivat takellella. Hän pääsi riville:
“Portaalta Vesa vastasi: Äiti on lentäjä? Mitäs siitä! Katsokaa Eeroa, hänen äitinsä on… (hän keskittyi muistamaan vaikeaa sanaa) hänen äitinsä on… kon-dik-tio-nee-ri!”
Yleisössä naurunpurskahdukset levisivät laajalle. Eero punastui, painoi päänsä alas ja työnsi kätensä housujen taskuihin, mutta jatkoi kuitenkin:
“Ja sitten sekä Lauri että Riikka, heidän äitinsä…
Konditioneereja!” huusi joku rehvakkaasti taustalta, ja nyt koko sali nauroi täysillä.
Eero kääntyi ja juoksi pois. Löysin hänet portaiden juurelta, pieni poika itkeä tuhersi vihaisia kyyneliä seinään päin käännettynä. Kyykistyin hänen viereensä ja kuiskasin, että tuo huutelija oli erehtynyt ja vitsaili vain tyhmästi. Kysyin, haluaisiko Eero yrittää uudelleen, vain minulle ja äidille, tällä kertaa sanalla “poliisi”. Sanoin auttavani, jos tarvitsee. Hän ravisti päätään, mutta hetken kuluttua sanoi voivansa yrittää kunhan äiti kuuntelee. Lupasin pitää häntä kädestä lavalla ja tarpeen tullen auttaa sanassa.
Eero suostui. Pyyhin hänen kasvonsa ja johdatin hänet takaisin saliin, muu juhla jatkui. Kun oli Eeron vuoro, menin lavalle ja pyysin puheenvuoron. Tärisin itsekin.
“Kuulkaas, Eero on kuusivuotias. Suurimman osan ajastaan hän on viettänyt sairaaloissa ja kuntoutuksessa. Hänellä on ollut enemmän leikkauksia kuin syntymäpäiviä. Puhe alkoi kunnolla sujua vasta tänä vuonna, ja nyt hän uskaltaa esittää runon teille kaikille. Hän haluaa lausua sen, mutta vain äidilleen, vain hänelle. Pyydän, kuunnelkaa ja antakaa hänen yrittää. Tämä on hänelle kovin vaikeaa.”
Sali hiljeni. Johdatin Eeron verhojen takaa, hän veti vastaan, katsoi lattiaan, paksuhuulinen ja pikkuinen, kyyneleet poskilla mutta sisukas.
“Eero, anna mennä!” kannusti oma äiti.
“Hyvä, Eero!” joku toinen huikkasi. Istuin hänen viereensä ja pidin häntä kädestä. “Nyt, vain äidille”, kuiskasin.
Eero veti syvään henkeä ja aloitti alusta. Tullessaan kohtaan:
“Portaalta Vesa vastasi: Äiti on lentäjä? Mitäs siitä!” hän punastui mutta jatkoi:
“Katsokaa Eeroa, hänen äitinsä on po-lii-si! Ja Laurin ja Riikan, molempien äidit in-si-nöö-rejä!”
Hän katsoi rohkeasti suoraan yleisöön. Sali räjähti taputuksiin vanhemmat, lapset, varhaiskasvattajat, koko päiväkodin väki antoi aplodit, moni nousi seisomaan. Eero ei pystynyt edes jatkamaan runoa muun metelin vuoksi. Mutta sitä ei enää tarvittu, kaikki oli jo sanottu.
Juhlan jälkeen musiikkiohjaaja veti minut syrjään. “Sinut olisi pitänyt ripittää kunnolla”, hän murahti.
Itku pääsi. Kaikki päivän tunteet tulvahtivat pintaan. Ohjaaja hymyili ja ojensi nenäliinan:
“Kyllä sinä osasit juhla meinasi mennä rikki, mutta voittajia ei tuomita. Sinä ja Eero te voititte tänään. Pese kasvosi ja palaa lasten luo.”
Nyt, kun tuosta hetkestä on jo kolmetoista vuotta, ymmärrän miksi muistelen sitä. Tapasin kadulla Eeron äidin ja hän tunnisti minut heti. Hän kertoi, että Eero on tänä vuonna päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ensimmäisellä yrittämällä ja erinomaisin arvosanoin. “Ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ellei olisi ollut sitä esiintymistä, hän ei olisi ikinä voinut nähdä itseään muuten kuin vammaisena.”
Tämän tarinan ydin on sitkeys ja rohkeus, mutta myös ne ihmiset, jotka uskoivat ja tsemppasivat häntä kohti kokonaista elämää. Olkaamme armollisia ja kannustavia toisiamme kohtaan. Niin syntyy vahvempia ihmisiä.
