Tapasin miehen, Jarmon (54), puolitoista vuotta sitten. Hän sanoi usein: “sinä olet minun perheeni”. Kun jouduin kolmeksi viikoksi sairaalaan, hän ei tullut käymään kertaakaan.
Minä olen neljäkymmentäkahdeksan, Jarmo viisikymmentäneljä. Tutustuimme Suomi24:n kautta. Kaikki alkoi aika romanttisesti: ensimmäinen tapaaminen oli pienessä kahvilassa, ja jo kolmannella tapaamisella hän toi minulle nimipäiväksi ison täytekakun, jossa luki: “Ainolle ihmiseltä, joka on iloinen, että olet olemassa”. Silloin olimme tunteneet toisemme vasta kolme viikkoa.
Jarmo vaikutti anteliaalta mieheltä ilman suurempaa osoittelua. Hän toi joskus kukkia ihan muuten vain. Hän ehdotti pieniä retkiä mökille tai luontoon tuulettumaan. Kerran korjasi keittiöhanani ja myöhemmin maksoi äitini vanhan asunnon pienen remontin. Hänellä oli oma pienkonekorjaamo ja hän asui yksin.
Sinä olet minun perheeni, Aino, Jarmo sanoi kerran kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen. Minulla on aikuinen poika, entinen vaimo asuu kaukana. Sinä olet ainoa läheinen.
Minä uskoin. Kuinka olisin voinut olla uskomatta ihmiselle, joka ei vain puhunut lämpimiä sanoja, vaan toi kakun kauniilla tekstillä ja tarttui hanan korjaamiseen tuosta noin vain?
Kolme viikkoa hiljaisuutta: miltä tuntuu, kun petetään ilman riitaa
Kun jouduin sairaalaan, en ensimmäisen viikon aikana ollut edes vihainen. Ymmärsin, että Jarmolla oli korjaamolla kiire, paljon töitä ja asiakkaita. Toisella viikolla aloin jo vähän hermoilla. Kolmannella viikolla tajusin selvästi: ei hän aio tulla.
Sairaalahuoneessa vieressäni makasi Lempi-Maria, noin seitsemänkymppinen rouva. Joka lauantai hänen miehensä toi hänelle kukkakimpun. Yhtenä päivänä hän kysyi minulta:
Aino, milloin sinun miesystäväsi tulee? En ole häntä nähnyt kertaakaan.
Hänellä on töitä paljon, vastasin.
Lempi-Maria katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi hiljaa:
Kaikilla on töitä, kulta. Minun Taunolla on myös. Silti hän matkustaa läpi koko kaupungin, kulkee kolmella bussilla ja huonolla selällä, koska ei pysty olemaan tulematta. Ymmärrätkö? Ei siksi että haluaa tulla, vaan siksi ettei voi olla tulematta. Jos miehelle on mahdollista olla tulematta, silloin on mahdollista olla lähtemättäkin.
Tämä lause jäi mieleeni. Se oli osuvampi kuin mikään psykologin neuvo.
Pääsin kotiin keskiviikkona. Illalla Jarmo soitti.
Ainu, oletko jo kotona? Tulisinko lauantaina käymään?
Lauantaina. Kolmen päivän päästä. Olin juuri tullut sairaalasta leikkauksen jälkeen, ja hän puhui ihan kuin ehdottaisi elokuviin menemistä.
Ei, Jarmo. Tänään.
Hän tuli parin tunnin päästä toi kukkia, hedelmiä ja oli vähän nolona. Istuttiin keittiössä. Kysyin suoraan:
Miksi et käynyt kertaakaan?
Soitinhan minä joka päivä.
Niin soitit. Mutta et tullut. Kolme viikkoa. Yhdeksäntoista päivää. Minulla oli leikkaus, nukutus, haavat ja kova kuume. Olin yksin sairaalassa ja odotin sinua. Sinä soitit illalla ja kysyit: Miten menee?
Oikeasti aioin kyllä tulla. Mutta töissä oli kauhea ruuhka: kaksi isoa tilausta, yksi työntekijä irtisanoutui, tein töitä kolmelle. Ei ollut aikaa.
Kolmessa viikossa? Etkö yhtäkään tuntia ehtinyt? Sairaala oli auki kahdeksaan illalla. Neljäkymmentä minuuttia ajomatka. Yksi tunti yhdeksäntoista päivän aikana et muka löytänyt?
Sinä et tiedä, miten pahassa jamassa olin itsekin. Oikeasti välitin sinusta. Mutta en voinut jättää korjaamoa.
Et voinut… vai etkö halunnut?
Hän vaikeni hetkeksi. Ja siinä hiljaisuudessa tajusin sen, mitä en ollut halunnut myöntää koko ajan: Jarmolle “välittää” ja “olla paikalla” olivat kaksi ihan eri asiaa. Ensimmäinen korvaa hänellä toisen täysin.
Tiedätkö, Aino hän sanoi lopulta matalalla äänellä Minä en osaa olla sairaaloissa. En pysty istumaan vieressä, katsomaan tippapulloa ja kalpeita kasvoja. Siitä minua alkaa vapista. Äitini kuoli sairaalassa, ja sen jälkeen en uskaltanut mennä moneen vuoteen yhteenkään klinikkaan. Halusin kyllä tulla, mutta aina kun aioin, iski ahdistus. Siirsin huomisen, sitten taas huomisen. Niin päivät vain menivät.
Tuo lause jäi minua eniten kalvamaan. Ei en halunnut. Ei en rakastanut. Ei “ei ollut aikaa”. Vaan en osaa olla läsnä, kun on vaikeaa.
Jarmo, sanoin harkiten. Olit rinnallani silloin, kun oli helppoa. Kun käytiin kahvilassa, laitettiin kakkua, mentiin mökille. Kun tarvittiin pientä apua. Kun olin terve, iloinen, eikä pyydetty muuta kuin seuraa. Mutta kun tuli huono aika oikeasti huono et ollutkaan enää siinä. Soittaminen ei ole sama kuin tulla käymään. Välittäminen ei ole sama kuin olla paikalla.
Ymmärrän kyllä, että olen syyllinen.
Et sinä ole syyllinen, Jarmo. Sinä vain olet tällainen. Ja se on pahempaa kuin syyllisyys. Syyllisyys voidaan korjata, luonnetta ei.
Toisen miehen kukkakimppu ja päätös, joka syntyi sairaalassa
Sinä iltana hän lähti. Istuin keittiössä teekupin kanssa ja mietin Lempi-Marian Taunoa. Kolme bussia, kipeä selkä, kukat joka viikko. Hän ei puhunut suuria, kuten “sinä olet perheeni”. Hän vain tuli, koska ei voinut olla tulematta.
Jarmolle se taas oli mahdollista. Yhdeksäntoista päivää mahdollista. Yhteen sanaan kiteytyy kaikki, mitä meidän suhteestamme voi sanoa.
Viikon kuluttua Jarmo lähetti pitkän viestin. Siinä oli anteeksipyyntö, lupauksia muuttua, rakkautta ja myönti ahdistuksesta. Luin sen loppuun asti enkä tuntenut enää lämpöä.
Sillä sanat ilman tekoja ovat kuin tapetit ilman seiniä: ne voivat olla kauniita, mutta eivät kanna mitään.
En vastannut. En loukkaantumisen takia, enkä koston vuoksi. Vaan siksi, että vihdoin ymmärsin. Tarvitsen miehen, joka tulee paikalle. En sellaista, joka vain soittaa. Sen, joka astuu ovesta appelsiinipussin kanssa, ei vain naputtele viestiä iltaisin. Joka ei vain välitä, vaan näyttää sen tulemalla, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.
Arpi vatsassani parani ajan kanssa. Äiti sanoi, että näytän nykyään jopa paremmalta kuin ennen leikkausta. Ehkä siksi, että leikkauksen myötä poistui muutakin turhaa kuin vain vatsasta.
Silti haluan kysyä onko muille käynyt näin? Oletteko antaneet anteeksi etäiseltä tuntuvan välittämisen vai lähteneet?
Miehiltä haluaisin rehellisen vastauksen: oletteko niitä, jotka eivät voi olla tulematta vaikeuksien hetkellä, vai niitä, jotka soittavat, mutta eivät tule koskaan?
“En osaa olla lähellä, kun on huono olla” onko se selitys, vai onko se suhteen päätepysäkki?
Lopulta opin, että ei ole väliä, millaisia kauniita sanoja sanotaan, vaan kuka todella on rinnalla silloin, kun elämä ei hymyile. Sanat ovat helppoja, mutta lähimmäisyyttä ja läsnäoloa ei mikään korvaa. Tärkeintä elämässä on se, kuka kulkee vierellä silloin, kun on kaikkein vaikeinta.
