Mä oon 67-vuotias. Mun koko elämä on ollut melkoinen tasaista tallausta. Työskentelin 42 vuotta pankissa sama työpöytä, sama tuoli. Sitten jäin eläkkeelle. En oo koskaan ollut naimisissa. Lapsiakaan ei ole. Asun yhä yksin samassa yksiössä Helsingin Kalliossa, jonka vuokrasin, kun olin 28.
Aina porukka kyseli multa:
No, milloin sä meet naimisiin?
Eikö sua ikinä pelota olla yksin?
Mitä teet sitten vanhana, kun kukaan ei oo lähellä?
Mä vastasin aina samaa virttä:
No sitten, kun sopiva henkilö löytyy.
Kun mulla on enemmän aikaa.
Kun oon saanut enemmän säästöön.
Sitten kun
Aina vaan sitä kun.
Kun jäin eläkkeelle, ajattelin, että nyt vihdoin alan matkustaa, opin jotain uutta, alan elää enemmän. Vaan päivät vaan kulki ohi samalla rutiinilla: herätys, aamupalaa, Hesarit, kahvit, kaupassa käynti, kotiin, telkkari auki, iltatee ja nukkumaan.
Kolme kuukautta sitten kävin terkkarilla, kun sydän vähän muljahti oudosti. Ei onneksi ollut mitään vakavaa, mutta lääkäri sanoi mulle:
Olet ihan kunnossa, mutta olet 67. Kannattaa pitää parempaa huolta itsestä. Liiku vähän enemmän ja mene ihmisten ilmoille.
Ihmisten ilmoille minne ihmeeseen?
Ja kenen kanssa?
Viime viikolla kävelin Hakaniemen puiston ohi, sellaista reittiä mitä oon kulkenut varmaan sata kertaa, mutta en koskaan mennyt puiston sisään. Nyt näin siellä vanhemman miehen, ehkä mun ikäisen, maalaamassa telineen ääressä. Menin uteliaana katsomaan.
Se maalasi puita, pientä lampea ja sorsia. Ei se mikään mestariteos ollut, mutta siinä oli jotain hienoa silti.
Pidätkö? mies kysyi, selin muhun.
Joo, aika kivaa jälkeä, sanoin.
En mä hyvin osaa, se naurahti. Vuoden vasta opetellut. Mutta tykkään tästä, tää tekee mut iloiseksi.
Siis sä aloitit maalaamaan vasta reippaasti yli kuusikymppisenä?
Juu, täytin just 68 kun eka kerran kokeilin. Koko elämäni selitin itelleni, että sitten joskus alan maalata. Sit yhtenä päivänä tajusin, että miksi en tekisi nyt? Oon jo hukannut 68 vuotta siihen jonain päivänä. En aio hukata niitä, mitkä on jäljellä.
Mietin sitä koko viikon.
Eilen aamulla katsoin peiliin: 67-vuotias mies, joka on odottanut 40 vuotta, että elämä alkaa. Että tulisi se oikea hetki. Että olisi joku vierellä. Että tapahtuisi jotain.
Eilen mä kävelin Oulunkylän soitinkauppaan ja ostin kitaran. Oon aina halunnut opetella soittamaan. Ja aina sanonut sitten joskus.
Ilmottauduin kursseille, lisäksi italiankielen alkeisiin olen haaveillut Italiasta koko elämäni, mutta aina miettinyt, että mitä järkeä matkustaa yksin.
Ja varasin itselleni lentolipun Roomaan, neljän kuukauden päähän. Yksin. Ja se tuntuu yllättävän hyvältä.
Tänään iltapäivällä harjoittelin kitaraa tunnin verran. Kuulosti aivan karmealta sormet ei vielä tottele, mutta nauratti itseänikin, millaista rääkkäystä soitosta tuli.
Ja tajusin jotain: Oon odottanut 67 vuotta jotakin lupaa, jotakin täydellistä hetkeä, täydellistä seuraa, oikeita olosuhteita. Mutta ei kukaan tule ovesta sanomaan, että nyt sun on lupa olla onnellinen.
Mä olen 67. Ehkä mulla on kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentä, ehkä vähemmän. Mutta nämä vuodet aion elää. Aion rämpyttää kitaraa huonosti. Puhua surkeaa italiaa. Piirtää rumia piirustuksia. Matkustaa yksin ja ehkä eksyäkin.
Ja se on just hyvä niin.
Koska en halua, että vanhana muistelen niitä asioita, joita en koskaan yrittänyt. Haluan muistaa, että kokeilin. Että elin. Että olin onnellinen omalla tavallani.
Et tarvitse seuraa aloittaaksesi elämän.
Ei tarvitse olla nuori.
Eikä tarvitse olla hyvä missään, että siitä voi nauttia.
Pitää vain päättää, että tänään on se päivä.
