**Päiväkirja, 12. syyskuuta 1945**
Oletteko nähneet, ne nuoret naiset, vanhan naisen meidän osastollamme? Hän on jo melko vanha
Kyllä, harmaahko täysin. Luultavasti hänellä on lastenlapsia, mutta kaikki on mennyt samaan suuntaan pieni lapsi vaatii hoivaa, kun on siinä iässä
Minun äitini on selvästi nuorempi kuin hän. Miten vanha hänen miehensä on?
Hän on hiljainen ja varautunut, ei puhu kenenkään kanssa.
Ehkäpä juuri siksi hänkin on vetäytynyt. Me kaikki kutsumme hänet “Ainan”. En kuitenkaan tiedä, miten hänet oikein puhutellaan.
Ehkä paremmin sukunimellä ja isänimellä osaston ponnisteluvaravasta alkoikin kuohua, kun yksi odottavista äideistä poistui hetkeksi huoneesta.
—
Ainan kohtalo on ollut raskas. Kun pieni Sari oli neljävuotias, koko perhe sai rutto-epidemian. Äiti, isä, yksivuotias veli ja isoisä eivät selvinneet. Siitä lähtien Saria kasvatti oma isoäitinsä Marja, tiukka ja määrätietoinen nainen, joka ei tuntenut hellyyttä.
Vuonna 1941 Sari ja Jari täyttivät kolmetoista vuotta. He asuivat eri kylissä, mutta muuttivat Kainuun kesäyksikylän teollisuusalueelle hakemaan töitä. Työvoimaa oli pulaa, joten he päätyivät samalle tehtaan kylään ja tapasivat siellä.
Nuoruuden innolla he tekivät töitä viatonta yötä läpi, samoin kuin aikuiset. Viisitoistavuotiaana Jari varasi itsensä rintamalle. Sari, kirkkaan punakampainen tyttö, oli valmis lähtemään hänen kanssaan, mutta hänet hylättiin. Takapihalla, niin hekin ajattelivat, oli enemmän hyötyä kuin rintamalla; sellaisia työntekijöitä ei ollut helppo löytää.
Kun he täyttivät kahdeksantoista vuotta, Sari ja Jari menivät naimisiin. Siviilivaltio oli vielä jäljellä sotien jälkeen, eikä juhlia juuri sopinut. Sari muutti miehensä luo, vaikka isoäidin mieli oli siitä kaukana. Heidän kylänsä olivat erillään kolmekymmentä kilometriä.
Vuodessa syntyi poikavauva, jonka he nimesivät Vesa. Nuoret vanhemmat olivat onnellisia, perheessä riehui idylli. He olivat kokeneet monia koettelemuksia, mutta olivat myös ansainneet tämän hetken.
Vesa sai vain kuusi vuotta. Sari ja hänen miehensä elivät jälleen yhtenä, ja kyläläiset kadehditsivat heitä. Jari työskenteli takankivijänä, ja hänen uuninsa tunnettiin koko seudulla.
Jari sai kutsun asentaa uuni viereiseen kylään, joka sijaitsi joen toisella puolella. Hän otti Vesan mukaansa, koska Sari oli töissä. Talvi oli kylmä ja kovin kova, ja he kulkivat jäätyneen joen yli.
Jari kantoi raskasta työkalulaatikkoa, sillä hän käytti vain omia työkalujaan, vieraita hyläten. Vesa leikki ja kuunteli vähän isänsä käskyjä. Kun jäljellä oli vain noin kaksikymmentä metriä rannalta, poika lipsahti puiteen, joka oli peittynyt lumella. Jari hyökäsi pelastamaan poikaansa, mutta
Aina 25vuotiaana Aina menetti miehensä ja poikansa. Hän ei voinut enää asua talossa, jossa jokainen asia kertoikin menneisyydestä, ja palasi takaisin omalle kylälleen Marjan luo. Sari vetäytyi itsensä sisään; elämä menetti merkityksensä, eikä hän ajatellut enää perheen perustamista.
Ainalla täyttyi äskettäin neljäkymmentäkolme vuotta. Sari oli päättänyt ottaa vastuulleen lapsen, vaikka se merkitsikin yksinäytteen elämää. Hän tiesi tarkkaan, millaisia vaikeuksia odottivat, mutta yksinäisyyden pelko oli suurempi kuin kaikki tulevat haasteet.
Kylä, jossa Sari asui, oli syrjäinen, eikä sinne ollut helppoa päästä. Kylmä metsässä, epäillen, että apu ei ehtisi ajoissa, Sari saapui sairaalaan jo etukäteen. Hän huolehti poikansa terveydestä, vaikka ikä oli jo uhkaava.
Aamusta lähtien Sari tunsi itsensä kuin varjo, kulkien sairaalan käytävillä: tasan kahdeksantoista vuotta sitten hän menetti rakkaansa aviomiehen ja poikansa. Aika ei parantanut haavaa, kipu ei hiljenny.
Sari sai terveellisen pojan ja nimesi hänet Eeroksi. Hän muisti, kuinka Vesa haaveili veljestä.
Osta minulle veljenpoika, hän pyysi. Isäni teki minulle niin paljon leluja! Lepän veljen kanssa.
Miten kutsuisit veljen? isä kysyi.
Eeroksi! vastasi Jari, katsellen Saria.
Jos niin, hän on Eero! Jari loisti.
Sari tunsi toivon kipinän, ja Jari tiesi sen. He päättivät pitää Vaselle hiljaisuutta tietyn ajan. Kun mies ja poika katosivat, Sari menetti lapsen, mutta sydämessä pysyi haave Vesan veljestä.
Nyt Eero on syntynyt, juuri niin kuin Vesa oli toivonut.
Isoäiti Marja vastaanotti Sarin ja vauvan kylmästi sairaalasta.
Mitä taas itket, onni? Sari yritti lohduttaa poikastaan.
Voi ei Tämä on häpeällistä, onni, Marja mutisi. Kylä puhuu varmasti sinusta.
Olen jo viikkoja piilottanut nasan ulos. Kun ihmiset alkavat kysellä, mitä sanoin? Että vanha tyttäreni olisi menettänyt järkensä?
Kylä puhuikin koko ajan. Mikään ei häirinnyt kyläläisiä enemmän kuin sinkku Sari, kolmekymmentäkolme vuotta ja hänen vastasyntynyt poikansa.
Marja kritisoi Saria ankarasti, mutta vuoden kuluttua Marja, nuorekas vanha nainen, kuoli äkillisesti.
Sari suri, vaikka isoäiti oli kasvatellut hänet, ja jatkoi eteenpäin.
Eero kasvoi komeaksi nuorukaiseksi: pitkä, ruskea ja sinisilmäinen, täysin poikkeavaksi äidistään, jota hän rakasti lämpimästi.
Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin Sari oli isoäidin luona. Kun Eero sai tietää tyttärensä syntymästä, hän matkusti äitinsä luo sairaalaan. Hänen vaimonsa, Salla, odotti ensimmäisellä kerroksella.
Salla, Salla! huusi iloinen isä. Näytä tyttäreni!
Salla lähestyi ikkunaa ja piti lapsen sylissään. Sari hymyili onnellisena ja pyyhki kyyneleet.
Vau! Äiti, hän on punertava! Katso, miten hän muistuttaa sinua! sanoi poika. Ainan oli ilo nähdä oma poikansa onnellisena. Hän tiesi, että vaikka elämä on kylmä ja karu, rakkaus kantaa.
—
Kiitos, että luet. Toivottavasti tarina kosketti sinua yhtä syvästi kuin se kosketti minua kirjoittaessani.—Nyt, kun hän on kasvanut, katselen tulevaisuutta varovaisella toivolla ja lupaan vaalia jokaisen hetken valoa.
