Noususin tikkaille leikatakseni vanhan omenapuun kuivia oksia, mutta yhtäkkiä koirani alkoi haukkua kiivaasti ja veti lahkeestani niin, että minun oli pakko laskeutua alas. Aluksi ajattelin hänen vain seonneen, tai ehkä hän vain leikki, ja voisin pudota tikkailta hänen takiaan.
Yritin ajaa koiraa pois ja jopa suutuin hänelle, mutta vain hetkeä myöhemmin tapahtui jotain täysin odottamatonta.
Olin jo puolivälissä tikkaita ja kurottauduin oksasaksilla yläpuolella roikkuviin, harmaisiin oksiin, jotka olivat vuosia seisoneet talon pihalla, Tuusulassa. Aamu oli alusta pitäen ollut outo taivas oli raskaan harmaiden pilvien peitossa, ilma seisoi painavana ja kosteana, niin kuin ukkosmyrskyn alla. Jokin oli pielessä, mutta ajattelin silti tehdä työn loppuun, sillä nuo oksat olivat odottaneet poistamistaan pitkään.
Asetin tikkaat huolella puunrunkoa vasten, varmistaen että kaikki oli vakaasti paikoillaan, ja nousin muutaman askelman. Juuri kun olin saamassa ensimmäisen oksan poikki, tunsin jonkun vetävän lahkeestani.
Käännyin ja hetkeksi jäin hämmentyneenä paikalleni.
Koirani Yrjö yritti kiivetä perässäni tikkaille. Hänen tassunsa lipsuivat metallisilla pinnoilla, kynnet kilisivät ja hänen katseensa oli täysin minun. Silmistä näkyi huoli.
Hei, mitä sinä touhuat? sanoin hermostuneesti hymyillen. Tule alas siitä.
Huitaisin kättäni, mutta Yrjö ei suostunut luovuttamaan. Päinvastoin, hän nousi korkeammalle, painoi etutassut tikkaille ja nappasi hampaillaan kiinni lahkeestani.
Nyt hän veti lujaa.
Käännyin äkisti olin vähällä menettää tasapainoni.
Oletko ihan hullu? Irti heti! tiuskaisin suutuksissani.
Mutta koira ei päästänyt. Hän vänkäsi pitelemästäni alas, painoi takatassut maata vasten ja haukkui lujempaa, aivan kuin yrittäisi pysäyttää minut hinnalla millä hyvänsä.
Ensin kiukku nousi, mutta vain muutaman hetken kuluttua oivalsin, ettei kyse ollut leikistä. Yrjö ei ollut koskaan käyttäytynyt näin. Hänen silmissään oli jotakin erilaista.
Ihan kuin hän olisi yrittänyt sanoa minulle jotain.
Yritin taas nousta ylemmäs, mutta Yrjö veti lahkeestani niin tiukasti, että minun oli tarrattava tikkaita kaksin käsin tasapainon säilyttääkseeni.
Huokaisin syvään ja aloin laskeutua alas.
No niin, nyt riittää, mumisin. Jos et rauhoitu, saat mennä tarhaan.
Yrjö painoi päänsä alas, kuin olisi tuntenut syyllisyyttä, mutta vein hänet joka tapauksessa aitaan ja suljin portin. Kuvittelin, että saisin nyt rauhassa tehdä työn loppuun.
Juuri silloin jotain tapahtui, ja koko maailmani pysähtyi. Silloin ymmärsin, miksi koirani oli käyttäytynyt niin oudosti
Palasin tikkaiden luokse ja nostin jalan ensimmäiselle askelmalle, kun yläpuoleltani kuului kova, kuiva rasaus.
Ääni oli terävä ja päättäväinen, kuin jokin olisi napsahtanut poikki. Nostin katseeni vaistomaisesti ja näin, kun iso, laho oksa irtosi rungosta.
Se putosi juuri siihen kohtaan, missä pääni olisi ollut hetkeä aikaisemmin. Oksa romahti maahan ryskyen, halkesi kahtia ja sivalsi ohi vain muutaman sentin päästä minusta.
Polvet pettivät allani. Jäin seisomaan tikkaille tuijottaen suurta oksaa, jonka sydänääni pauhasi korvissani.
Silloin vasta ymmärsin. Yrjö ei häirinnyt minua hän yritti suojella.
Hän oli aavistanut vaaran ennen minua ehkä koira kuuli puun sisältä tulevan rahinan tai aisti, ettei oksa enää kestäisi. Käännyin hitaasti kohti tarhaa.
Yrjö katsoi minua verkkoaidan läpi. Sen silmissä oli rauha ja ymmärrys, häntä heilahteli kevyesti puolelta toiselle kuin hän olisi odottanut, tajusinko viimein.
Kävelin portille, avasin sen ja polvistuin hänen viereensä. Yrjö painautui minua vasten.
Silloin halasin häntä kaulasta ja kuiskasin:
Sinä pelastit henkeni.
Sen päivän jälkeen en enää koskaan ohittanut hänen vaistojaan olankohautuksella.
