Kuka häntä kaipaisi
Sanni, mitä tämä on? Olethan sinä heittänyt pois äidin suolakurkut?
No tietysti, huokaisi sanomattomin äänin Sanni. Ne olivat menneet ihan pilalle Pehmentyneet kokonaan. Niitä ei enää syönyt kukaan
Ei se nyt niin vaarallista olisi ollut. Ne päällimmäiset pois vaan, loput olisi voinut pestä huolellisesti. Ei niistä ennenkään mitään tullut! Meillä lapsena äidin kanssa syötiin pullistuneista purkeista, hengissä ollaan. Tuolla ne vain vähän seisoivat. Ei ruokaa heitetä, Sannikka, se maksaa rahaa! Markkoja!
Juhani kulki Sannin ohi leuka korkealla, syvän paheksuvasti mutisten jotain.
Sanni huokaisi. Ennen hän oli pitänyt tässä kaikessa jotain suloista. Mieleen palasi sattumalta heidän ensitreffinsä…
…Puistotietä pitkin harppoi pitkä nuorukainen, valkoinen kauluspaita. Kädessä kukkakimppu niittykukkia, sellaisia kuin Sanni rakasti.
Voi Juhani, huudahti hän. Oletko tosiaan itse poiminut nämä jostain niityltä?
No tottahan toki. Ruusut on tylsiä ja kalliita. Mennään mieluummin laitteisiin ja syödään jätskit, hymyili Juhani.
Sanni hymyili takaisin, kevein askelin hänen perässään…
Nykyhetken Sanni ravisti päätään ja kuunteli: Juhani todella pesi kurkkuja. Nykyään mikään ei yllättänyt häntä oikeastaan enää. Aikanaan hän oli kuvitellut, että kahviloissa ei käyty, koska Juhani rakasti ulkoilua, ei siksi, että se oli liian kallista ja sääli rahojen puolesta. Ja maailmanpyörään hänet vietiin siksi, että se oli rauhallisin laite ei koskaan kalleimman lipun takia.
Mutta nyt, vuosien, häiden ja kahden lapsen jälkeen Sannilla oli selkeys. Ei mitään muuta kuin hyväksyä tai räjähtää. Hän valitsi hiljaisuuden.
Hän meni keittiöön, annosteli ruokaa kaksosille ja itselleen ja Juhanille. Tattaripuuroa, lihapullia, salaattia yksinkertaista. Heidän kodissaan ei ole koskaan hemmoteltu ylilyönneillä.
Mitä sinä teet, Juhani? kysyi Sanni väsyneesti. Mies seisoi lasten lautasilla ja leikkasi lihapullia puoliksi.
Ne on vasta viisivuotiaita, puolikas pulla riittää mainiosti.
Juhani taituroi esimerkillisen vakavana veitsen kanssa, siirsi kokonaisen lihapullan pois ja nappasi lautaselta pannulle.
Oletko sinä aivan tosissasi?
Mitä muka?
Voi hyvä ihme.
Liha on raakaa kultaa, sanon vaan, hän totesi ja puolitti Sannin lihapullan myös. Ei kannata liioitella. Paistettu jauheliha on vielä epäterveellisempää. Ja ensi kerralla laitat höyryllä, säästyy öljy ja kattila pysyy siistimpänä. Siellä öljy nytkin kallistuu koko ajan.
Mutta lapset eivät tykkää höyrytetystä.
Oppivat tykkäämään. Paljon terveellisempää, päätti Juhani, siirtyi pois pöydästä. Sanni katsoi ohennettuja annoksia. Se oli se hetki, kun hänen maljansa läiki yli, aivan varovasti.
…Viikon lopulla palasi anoppi, Irja-Liisa. Juhani oli hänen rinnallaan suorastaan jalouden perikuva.
Tervehdys Sanni, toin lapsille löytöjä kirpparilta! Onni on olla mamma, eikä koskaan tule tyhjin käsin käymään!
Työpäivältä juuri palannut Sanni huokaisi itsekseen ja meni ovelle hymyilemään.
Irja-Liisa ojensi pussin Sannille.
Irja-Liisa, nämä on tyttöjen vaatteita, Sanni totesi pussia kurkistaen. Meillä on kaksi poikaa.
No, onko sillä väliä, Irja-Liisa tuhahti, nosti esiin pinkin Hello Kitty -paidan. Eikös Onni tykkää kissoista? Ja eiväthän he kuitenkaan isoksi vielä. Väri kun väri pinkki, punainen tai sininen. Kaikki käy!
Kiitoksia, Irja-Liisa, katsotaan lasten kanssa myöhemmin… Sanni hymyili, pisti pussin syrjään. Myöhemmin hän heittäisi ne roskiin. Tyttöjen vaatteet ja vielä niin kuluneita, ettei niissä kehtaisi kitkeä rikkaruohojakaan.
Juhani, milloin me muutetaan täältä pois? En jaksa tätä enää, Sanni kysyi tuulettimen huminassa pienellä äänellä.
Millä rahalla? Sitten kun saadaan säästettyä asuntoon.
Juhani, otetaan asuntolaina. Muuten säästämme eläkeikään. Ei tästä tule mitään!
Ollaan puhuttu tästä. Asuntolaina on kahle. Sitä maksetaan ja maksetaan. Äidin kanssa on käytännöllistä. Hän laittaa ruuat, siivoaa, säilöö marjat.
Oletko järjissäsi? Lapset nukkuvat samassa huoneessa sinun äitisi kanssa! Hyvä on että ovat vielä pieniä. Mutta kun kasvavat, mitä sitten? Eihän täällä voi edes olla kaksin ei avainta mihinkään oveen, ja Irja-Liisa ei anna laittaa. Sanoo että turha ja epäkäytännöllinen!
Hiljennä nyt, laita valot pois. Sähkölasku tulee taas kuun lopussa.
Sanni huokasi ja painoi päänsä tyynyyn. Ei enää.
…
Seuraavana päivänä tapahtui unohdettava skandaali. Juhani kielsi poikia katsomasta Pikku Kakkosta turhaa sähkönmenoa ja ylimääräistä yltäkylläisyyttä… Sannin mitta täyttyi.
Riittää, Sanni itki. Nyt riittää! Lähden ja vien pojat! Me menemme äitini luo. Siellä ainakin on oma huone pojille.
Hän nappasi matkalaukun, veti poikia perässään kohti eteistä.
Onni, Tapio, mennään.
Sannikka Minne olet menossa? Juhani pysähtyi. Entä meidän perhe? Entä me? Luulin että kaikki oli hyvin. Sinä olit kai tyytyväinenkin.
Kuusi vuotta! Sinua ja äitiäsi olen sietänyt. Ostat jättikanistereita shampoota, halvinta vessapaperia. Pojilla ei ole kuin sinun ja veljesi vanhat lelut! Haluan pojille elämää, en kituutusta. Mieluummin olen tuhlaaja kuin tällainen kuin te.
Irja-Liisa tarttui teatraalisesti rintaansa, esti poikaansa juoksemasta Sannin perään.
Oi poika, kylläpä sydänkin värähtää… Anna olla, Jussi. Sanni palaa kyllä. Ja kuka häntä kaipaa, tuplakuormalla
Ja Juhani uskoi. Hän uskoi.
…
Sanni, mitä oikein vatuloit? kysyi äiti, Sinikka-Maija. Heitä nyt vaan tuo teepussi pois ja käytä uusi.
Sanni palasi nykyhetkeen. Hän oli jo kolmatta kertaa käyttänyt samaa pussia, ihan vanhasta tottumuksesta.
Miten te oikein siellä jaksoitte? Olen aina sanonut että lähde. Eihän tuo ollut elämää, vain sinnittelyä. Ihan sairasta tämä kaikki…
Niinpä, Sanni vastasi ja pysähtyi jääkaapille. Siellä oli oikeaa juustoa ei mitään sulateversiota leikkelemakkaraa, jauhelihaa, jogurttia Pitäisikö piilottaa karkit, pojat syö kaikki?
Antaa syödä! Siksi niitä ostin.
Ehkä kuitenkin, eivätpä ole tottuneet että karkkeja saa voisivat ahmia heti.
Sinikka-Maija nyökkäsi, silitti varovaisesti tytärtään.
Tuli yö. Sanni nousi vuoteestaan ja hipsi keittiöön. Hän ei saanut nukuttua sänky oli pehmeä eikä natissut. Kotona Juhanin kanssa peti oli jo luutunut ja kulunut.
Sanni avasi jääkaapin. Hänen silmissään viipyi hämmästynyt kiitollisuus. Ennen maitoa ostettiin vain halvinta, jogurtti ei tullut kuuloonkaan, syötiin hapanta piimää. Rahka tehtiin itse vanhentuneesta maidosta.
Nyt Sanni leikkasi kunnon siivun leipää, paksun kerroksen juustoa ja makkaraa kunnon voileivän. Iso, epämuodostunut leipä töin tuskin mahtui suuhun, mutta voi miten se maistui Eikä kukaan ollut hengittämässä niskaan. Kukaan ei määritellyt makkaran leveyttä, ei säännöstellyt juustoviipaleita. Hän nappasi jogurttipullon ja joi suoraan pullosta. Jumalainen tunne.
Voi äiti, miten typerä olen ollut Miten ihanaa ettei enää tarvitse kitistellä…
Kuinka hän jaksoi lähes kuusi vuotta? Miten hän jaksoi elää niin, ettei koskaan saanut sitä mitä halusi? Remonttia ei tehty piti sietää anopin villapaitoja, kenkävuorot pysyivät samoina vuodesta toiseen. Miten?
…
Muutama viikko kului. Sanni nousi aikaisin, oli viikonloppu. Äiti vei pojat puistoon, antoi hänen nukkua.
Kuka siellä?
Juhani?! Mitä sinä täällä teet?
Oven takana seisoi mies.
Sanni, tule kotiin. Lupaan me säästellään vähemmän. Enää ei tarvitse olla niin nuuka. Rakastan sinua Sanni, palaathan? Onhan meillä ne pojatkin…
EI! Ei, ja vielä kerran ei! Minä en palaa. Lapsilla on oma huone, minulla myös. He katsovat lastenohjelmia niin paljon kuin haluavat, eivät vain kymmenen minuuttia. Syövät kokonaiset lihapullat. Saavat ottaa karkin halutessaan. En enää pese helkkarin muovipusseja. Ostin kunnon aamutakin! Ymmärrätkö? Haluan normaalia elämää. Nämä ovat minun eurojani, käytän ne kuten haluan. Nyt riittää. Avioerohakemus tulee sinulle perässä!
Sanni pamautti oven kiinni ja purskahti kyyneliin. Hän ei edes tiennyt, miksi itki. Ehkä katkeraa surua, ehkä helpotusta. Kyllä, hänen täytyi tehdä enemmän töitä, että lapsilla olisi kaikkea. Mutta hän oli valmis. Mihin vain ei, ei paluuta. Se ei ollut hänen elämäänsä.
