Nimeni on Pihla ja olen 49-vuotias. Työskentelen sairaanhoitajana yövuorossa Helsingin kaupungin sairaalassa. Olen ollut tässä työssä jo kaksikymmentä vuotta, kaiken nähneenä, kaiken kokeneena.
Olen ollut eronnut kahdeksan vuotta. Minulla on poika, juuri täyttänyt kuusitoista. Hän asuu kanssani. Hän on hyvä poika. Vastuullinen. Ahdollinen ja rauhallinen. Ei ole koskaan tuottanut minulle huolia.
Tai, no, ei se aivan totta ole. Kerran sain hänestä huolen. Suurimman mahdollisen. Mutta se ei ollut hänen syytään.
Puoli vuotta sitten, Oskari alkoi valittaa päänsäryistä. Aluksi kuvittelin sen johtuvan silmistä, ehkä hän tarvitsee silmälasit. Vein hänet silmälääkärille. Näkö oli moitteeton.
Päänsäryt jatkuivat. Pian alkoi oksentelu aamuisin. Luulin, että koulun ruoassa oli vikaa. Ryhdyin tekemään hänelle eväitä. Oksennus ei loppunut.
Eräänä aamuna löysin Oskarin oksentamasta kylpyhuoneesta. Hän oli kalpea ja sanoi kaiken pyörivän silmissä.
Vein hänet saman tien päivystykseen. Verikokeita otettiin. Kaikki arvot olivat normaalit. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti kyse on stressistä. Nuoret joskus kokevat paineet kehossaan.
Mutta minä olen sairaanhoitaja. Kaksikymmentä vuotta potilaiden parissa. Jokin vaisto sisälläni sanoi, ettei tämä ollut vain stressiä.
Pyysin lisää tutkimuksia. Lääkäri katsoi minua kuin hysteerikkoa, mutta suostui lopulta laittamaan lähetteen pään TT-kuvaukseen.
Muistan sen tiistain ikuisesti. Olin töissä, kun sairaalasta missä Oskarille tehtiin kuvaus, soitettiin. Minua pyydettiin tulemaan heti paikalle.
Jätin työni puolikkaaseen vuoroon, ajoin hulluna pitkin lumista Helsingin yötä sairaalalle. Kävelin käytävien halki, minut ohjattiin pieneen huoneeseen. Siellä odotti neurologi, jota en ollut ennen nähnyt, viisikymppinen mies, vakava ilme kasvoillaan.
“Rouva, löysimme kuvauksessa aivoissanne pojallanne jotain”, hän sanoi. “Se on aivokasvain. Tarvitsemme lisätutkimuksia selvittääksemme tarkalleen, mikä se on ja missä vaiheessa mennään.”
Maailma syöksyi allani. Minä, joka olen kertonut huonoja uutisia muille kymmenille, toiminut tukena perheille. Luullut olevani valmis kaikkeen. Kukaan ei voi olla valmis siihen, että ne sanat koskevat omaa lasta.
Seuraavat päivät olivat kuin marraskuinen painajainen: magneettikuvia, koepaloja, palaveria onkologien kanssa. Kaikki tekniset termit, jotka tunsin, mutta jotka tuntuivat nyt tuomiolta.
Glioblastoma multiforme. IV-aste. Aggressiivinen. Leikkaus ei mahdollista sijainnin vuoksi. Hoito: sytostaatti ja sädehoito, mutta ennuste on huono.
Kun onkologi kertoi tämän kaiken, Oskari istui vieressäni. Poikani. Vauvani. Kuuntelemassa, miten hänen aivonsa kantavat kuoleman.
“Kuolenko minä?” hän kysyi hiljaisella, oudon rauhallisella äänellä.
Lääkäri vastasi sellaisella myötätunnolla, jonka minäkin olen joskus kehittänyt kasvoilleni. “Teemme kaikkemme, että saisit lisää aikaa.”
Lisää aikaa. Ei “paranet”, ei “kyllä tästä selvitään”. Vain, että saisimme yhdessä lisää päiviä.
Sinä iltana Oskari rutisti minua ja sanoi: “Äiti, älä itke. Me taistellaan yhdessä.”
Niin me aloitimme taistelun. Kerran kahdessa viikossa solunsalpaajat. Oskari menetti hiuksensa. Laihtui. Oksenteli. Ei koskaan valittanut. Ei kysynyt “miksi minä”. Jaksoi hymyillä.
Koulukaverit vierailivat aluksi. Ajan myötä yhä harvemmin. Kuusitoistavuotiaan on vaikea kohdata toisen lapsen kuolevaisuus.
Mutta yksi ystävä ei koskaan kadonnut. Hänen nimensä on Erkka. Ovat tunteneet ala-asteelta asti. Erkka tuli joka päivä koulun jälkeen, kertoi kaikki päivän tapahtumat, toi tehtävät, pelasivat videopelejä, vaikka Oskari ei jaksanut kunnolla edes pitää ohjainta.
Eräänä iltana olin keittiössä, kun kuulin heidän puheensa Oskarin huoneesta, ovi raollaan.
“Pelottaako sua?”, Erkka kysyi.
“Koko ajan”, Oskari vastasi. “En vain halua kertoa siitä äidille. Hänelläkin on tarpeeksi huolta.”
“Mitä pelkäät eniten?”
“Että äiti jää yksin. Että hän murehtii. Etten ehdi hyvästellä. Että hän syyttää itseään jostakin, mikä ei ole hänen syynsä.”
Piti mennä omaan huoneeseen, ettei kukaan kuulisi kyyneliäni.
Hoito ei auta. Kasvain kasvaa vain. Lääkärit puhuvat jo saattohoidosta. Keskitytään laatuun, ei määrään.
Kuinka kauan kestää? Ei kukaan tiedä. Ehkä kolme kuukautta. Ehkä puoli vuotta. Ehkä vähemmän.
Aamulla Oskari pyysi, että veisin hänet kouluun. Hän ei ole jaksanut käydä viikkoihin. Halusi vielä kerran nähdä kavereita, tuntea hetken aikaa olonsa tavalliseksi.
Ajoin hänet. Autoin ulos autosta. Niin laiha, niin hauras. Kaverit halasivat, opettajakin tuli vastaan. Näin hänen hymyilevän kuinka hetken hän oli taas vain Oskari, ei kukaan sairas.
Kolmen tunnin päästä hakiessani pojan pois, hän oli puhki, mutta onnellinen.
“Kiitos, äiti”, hän sanoi. “Kiitos kun veit minut. Kiitos kaikesta. Kiitos että olet maailman paras äiti.”
“Sä oot maailman paras poika”, vastasin.
“Äiti”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, “kun en ole enää täällä, haluan että olet onnellinen. Elät. Et sure liikaa.”
“Oskari, älä puhu nyt…”
“Meidän pitää puhua tästä, äiti. Me molemmat tiedetään mitä tapahtuu. Lupaa, että selviät. Että muistat mut hymyllä eikä pelolla.”
Lupasin. Vaikka tiedän etten pysty ehkä koskaan täyttämään sitä lupausta.
Tänä iltana hän nukkuu omassa huoneessaan. Kävin katsomassa hetki sitten. Niin rauhallinen, melkein pikkupoika vielä. Oma poikani.
Aamulla saattohoitaja tulee kylään. Ylihuomenna uusi aika onkologille, vaikka tiedämme jo vastaukset.
Istun olohuoneessa kahvikuppi kädessä. Kuppi jäähtyy, katse on valokuvissa seinällä. Oskari vauvana. Oskari ensimmäisenä koulupäivänä. Synttärijuhlat kymmenvuotiaana. Puoli vuotta sitten, terve, naurava, vailla aavistustakaan tulevasta.
En tiedä, miten voi tästä selvitä. Miten haudataan oma poika, 16-vuotias, elämä vielä kokonaan edessä.
Mutta hänen vuoksi koetan. Olen vahva niin pitkään kuin hän tarvitsee. Hymyilen, kun hän katsoo. Yritän tehdä viimeisistä päivistä parhaan mahdollisen.
Ja kun hän ei enää ole täällä sitä en jaksa vielä ajatella. Se on huomisen murhe. Nyt kaikki, mitä voin tehdä, on olla tässä. Häntä varten.
Miten sanotaan lapselle, että häntä rakastetaan, kun aika loppuu? Miten mahdutetaan koko elämän rakkaus niihin päiviin jotka jäävät?
Nimeni on Pauliina ja olen 49-vuotias. Työskentelen sairaanhoitajana yövuorossa Helsingin keskussairaalassa. Olen ollut siellä töissä 20 vuotta ja nähnyt kaikenlaista.
