— Timo, laita se matkalaukku varovasti, siellä on mun luksusvoide, jos se menee rikki, et maksa sitä ikinä takaisin! — kälyn ääni halkoi eteisen rauhaa sillä varmuudella, joka kuului naiselle, joka oli palannut omille tonteilleen.
Laskin räätälinsakset. Silkin leikkaaminen viistoon on tarkkaa puuhaa, eikä se siedä kiirettä, ja kiire paiskasi juuri etuoven kiinni ja vyöryi käytävään kahden jättimäisen matkalaukun kera.
Kynnyksellä seisoi Päivi. Kolmekymmentäyhdeksän vuotta, viimeisen viiden vuoden aikana ei päivääkään virallista työhistoriaa ja ikuinen “väärinymmärretyn muusan” rooli. Hänen takanaan mies, mieheni, siirteli painoa jalalta toiselle ja yritti olla katsomatta silmiin.
— Sirkka, no se on mun sisko, — Timo mutisi syyllisesti, ottaen matkalaukun kahvasta. — Sillä on vaikea aika. Sen täytyy vaan jossain majailla.
— Asun teillä vähän aikaa, kunnes se tulee pyytämään anteeksi, — Päivi julisti ja heitti kenkänsä keskelle eteistä. — Timo, vie kamat siihen makuuhuoneeseen, jossa on parveke. Tarvitsen raitista ilmaa meditaatioita varten.
Hän käveli keittiöön katsomatta minuun päinkään. Katselin tätä absurdia paraatia pienellä virneellä. Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella ompelijana tiesin: jos kangas on mätää, se repeää saumasta, vaikka miten surffailisi. Mieheni sukulaiset sekoittivat usein kohteliaisuuteni selkärangattomuuteen.
Keittiössä narahti jääkaapin ovi.
— Sirkka! — sieltä kuului. — Miksi teillä ei ole mantelimaitoa? Tarvitsen sitä smoothieen. Ja tämän hyllyn minä tyhjennän, tänne tulee mun detox-geelit. Sinun makkarasi on nyt parvekkeella, se pilaa mun aurani.
Astuin rauhassa keittiöön. Savustettu makkarani makasi tosiaan yksinäisenä ikkunalaudalla.
— Päivi, — sanoin tyynesti, palauttamalla makkaraa sen paikalle. — Aura pilaantuu ennemmin joutilaisuudesta. Ja sitä hyllyä et tyhjennä, koska siinä on minun ruokiani, ostettuna minun rahoillani. Mantelimaitoa myydään kulman takana olevassa kaupassa.
Käly painoi teatraalisesti kädet rinnalleen.
— Timo! Kuulitko miten se minua kohtelee? Tulin teille avoimin sydämin, mieheni petoksen haavoittamana, ja täällä saarnataan makkarapalasta!
Timo tunkeutui väliin hätäisesti:
— Sirkka, no anna sen siirtää. Sillä on nyt vaikeaa.
— Sen on vaikea kantaa matkalaukkua, Timo. Mutta asua meillä on sille helppoa, — hymyilin kirkkaimmalla hymylläni. — Jos se tietysti suostuu meidän vaatimattoman majatalon sääntöihin.
Päivi pärskähti, koko olemuksellaan osoittaen, että alentui kommunikoimaan kanssani vain armeliaisuudesta.
Illalla soitti anoppi. Elina-täti soitti aina kaiuttimella, jotta hänen mahtipontinen hyväntekijän äänensä kuuluisi kovempaa. Hän rakasti olla antelias ja jalosukuinen, mutta aina muiden kustannuksella.
— Sirkka, lapseni, — lauloi luuri. — Ole nyt naisellisen viisas. Ympäröi Päivi huolenpidolla. Se on meidän pyhä perhevelvollisuutemme. Tytön täytyy saada palauttaa voimansa, tarjoile sille aamiaisia, anna sen nukkua pitkään. Minä olisin ottanut sen, mutta minulla on verenpaine, se pomppii metelistä, ymmärrät varmasti.
— Ymmärrän, Elina-täti, — vastasin sovinnollisesti. — Pitäkää huolta itsestänne. Päivi ei meiltä huku.
Seuraavana aamuna, lauantaina, heräsin aikaisemmin. Tein rahkapiirakoita, keitin hyvää kahvia. Tuoksu leijui asunnossa, ja pian keittiöön lipui Päivi kääriytyneenä minun lempi kashmir-vilttiini.
— Ai, aamiainen! — hän ojensi kätensä lautaselle. — Miksi rahkapiirakat on ilman kookoskermaa?
Laskin hiljaa hänen eteensä kupin mustaa kahvia ja työnsin paperin, joka oli täynnä siistiä käsialaa.
— Mikä tämä on? — Päivi nosti paperin inhoten kahdella sormella, joissa oli täydellinen kynsilakka.
— Tämä, Päivi, on lasku.
Käly räpytti tekoripsiään ymmärtämättä.
— Nykyaikaisen naisen pitää kunnioittaa rajojaan ja elää virtauksessa, eikä laskea pennosia! — hän aloitti tutun litaniansa. — Minä yleensä syön kosmista energiaa, ja materiaalinen on matalia värähtelyjä, jotka tukkivat chakrat!
— Sinun chakrasi menivät tukkoon, kun irtisanouduit logistiikka-alalta neljä vuotta sitten “etsiäksesi itseäsi”, — sanoin tyynesti ja join kahvia. — Ja kosminen energia ei valitettavasti maksa sähkölaskuja. Ja muuten, vesi ja sähkö meillä on mittareiden mukaan.
— Oletpa sinä materialistinen, henkisesti köyhä räätäli! Sinä haluat vaan ommella rättejäsi! — Päivi kiljahti, kasvot täynnä punaisia läiskiä.
Hän nousi tuolistaan äkisti, sieraimet laajenneina, kuin puhdasrotuinen mopsi, jolle oli tarjottu korppua mieluummin kuin maksapasteijaa.
En edes räpäyttänyt silmiä.
Keittiöön kurkisti uninen Timo, metelin houkuttelemana.
— Sirkka, mitä sä? Mikä vuokra? Sehän tuli kylään!
— Vieras, Timo, — käännyin mieheni puoleen, — on ihminen, joka tulee pullan kanssa, juo teetä, kehuu emäntää ja menee kotiinsa nukkumaan. Mutta ihminen, joka tuo kaksi matkalaukkua talvivaatteita keskellä toukokuuta, ottaa oman huoneen ja vaatii mantelimaitoa, on vuokralainen.
Päivi veti henkeä, valmiina uuteen kohtaukseen.
— Minä olen sukua! Minulla on oikeus! Mun veli asuu täällä!
— Asuu, Päivi, — nyökkäsin tyynesti. — Mutta se ei tee minun asunnostani perhehotellia. No niin, palataan laskuun. Kohta yksi: huoneen vuokra. Kohta kaksi: ruoka minun tuotteistani. Kohta kolme: vesi ja sähkö. Ja kohta neljä: siivous omien jälkien perään. Jos et halua maksaa siivoojasta, tässä on siivousvuorot: tänään peset WC:n ja lieden.
— Miten kehtaat!? — käly läähätti. — Timo! Sun vaimo ajaa mut pois!
Timo katsoi minun tyyntä naamaani ja sitten Päivin punaista, vääristynyttä vihasta naamaa.
— Päivi, — mies sanoi yllättävän lujasti. — Sirkka on oikeassa. Et tullut hotelliin. Jos haluat asua meillä, kunnioita emäntää ja talon sääntöjä.
Se oli selkäänpuukotus, jota käly ei ollut odottanut. Nyökkäsin hyväksyvästi miehelleni ja lisäsin viimeisen valtin:
— Ja jos sinä, Timo, päätät säälistä maksaa siskon asumisen omasta pussistasi, vähennämme sen meidän budjetista uuden auton ostoon. Matikka on yksinkertaista.
Timo, jolle uusi auto oli ollut kolmen vuoden unelma, ristivät kätensä päättäväisesti, näyttäen koko olemuksellaan, ettei aikonut sponsoroida siskonsa oikkuja.
Ilman veljen tukea, ilmaista majoitusta ja palvelijatarta minun persoonassani, Päivi nappasi puhelimen ja soitti äidilleen.
— Äiti! Ne kiusaa mua! Ne pakottaa mut pesemään pyttyjä! Mä tulen sulle!
Luurista kuului kiireistä kotkotusta: — Ai Päivi, kulta, mulla on just remontti käytävässä! Haisee maalille, tulee allergia! Ole nyt kiltti Sirkalla, ole järkevä! — ja yhteys katkesi hätäisesti.
Päivi seisoi keskellä keittiötä, sammunut puhelin kädessään. Paatos luhistui, paljastaen yksinkertaisen, karun totuuden: aikuinen nainen, tottunut matkustamaan toisten niskassa, huomasi yhtäkkiä, että niska oli saippuoitu.
Neljänkymmenen minuutin päästä, matkalaukut pyörien vihaisesti, ne vyöryivät porraskäytävään. Ja Päivi, kuten illalla selvisi, oli kuitenkin löytänyt asunnon. Ystävän luota. Toki ilman mantelimaitoa, omaa vilttiä ja ilmaista palvelijatarta.
