Antti piti enemmän kesäkalastuksesta, mutta talvellakin hän kävi muutaman kerran – kuten hän sanoi, “hengittää pakkasilmaa”. Kalaa ei juuri kotiin tullut, mutta kalakeittoon riitti ja vielä jäi naapuruston kissoille.
Nytkin Antti oli varmistanut, että järvi oli jo pitkään ollut kunnolla jäässä, ja alkoi valmistautua seuraavaan reissuun. Aamulla hän keräsi hiljaa onkivavat, otti jääkaapista voileipiä ja hiipi varpaisillaan pihalle – vaimo ja lapset näkivät siihen aikaan seitsemättä unta.
Järvelläkään ei ollut ketään. Ilmeisesti innokkaimmatkin kalastajat viettivät joululomaa mieluummin kotona joululaatikoiden äärellä kuin pakkasessa. Mutta Anttia se ei haitannut.
“Enemmän kalaa minulle”, hän päätti ja alkoi hitaasti selvittää onkivehkeitä.
Silloin hän huomasi jotain liikettä rannan tuntumassa. Melko iso karvainen koira asteli varovasti jäälle ja katsoi suoraan Anttia kohti. Kaikki viittasi siihen, että koira oli viettänyt metsässä pitkään: takkuinen turkki, kylkiluut pilkistivat, ja katse oli varovainen.
Koira lähestyi Anttia varovasti, heiluttaen hiukan häntäänsä, ikään kuin ilmoittaen, ettei siitä tarvinnut pelätä mitään. Anttikin oli jo kauan sitten ymmärtänyt, että koira oli todennäköisesti joskus ollut kotikoira: villi olisi jo lähtenyt juoksemaan eikä olisi yrittänyt tutustua.
Koira seurasi tarkasti kalastuksen edistymistä. Erityisen iloiseksi se tuli, kun Antti nosti avannosta toisensa jälkeen kalaa. Joka kerta koira pomppi ja heilutti häntäänsä, aivan kuin se olisi iloinnut kalastajan onnesta.
Voileivät jaettiin tasan: onneksi vaimo oli tehnyt Antille varalta reilusti evästä. Loppupuolella ateriaa koira rohkaistui niin paljon, että se nuuhki termospulloa, jossa oli kahvia. Toisin kuin teetä, kahvia se ei hyväksynyt.
Kiusallinen hetki koitti, kun Antti alkoi pakata kamoja autoon. Koira ei selvästikkään aikonut lähteä minnekään, vaan pyöri auton ympärillä. Antti empii: aikuisen koiran tuominen kotiin ei ollut kuulunut suunnitelmiin.
Kun auto lähti liikkeelle, koira lähti juoksemaan perässä, ei kuitenkaan ajotiellä, vaan tienpientareella, polkien tassuillaan lunta.
Antti katseli aluksi olkansa yli, sitten tuijotti synkkänä tietä, mutta parin minuutin päästä hän ei voinut olla katsomatta uudelleen. Koira, vaikka olikin laiha, ei jäänyt jälkeen. Antti huokaisi ja painoi jarrua.
Kalastajaa odottivat kotona koko perhe: lapset ja vaimo olivat juuri lopettaneet aamupalan ja tulleet pihalle tekemään lumihahmoa.
“No, tuliko tänään iso saalis?” vaimo hymyili Antille. “Kalaa ei niin kovin paljon. Mutta katso, minkä ison yksilön sain napattua”, Antti nauroi ja avasi auton takaluukun. Koira astui arasti ulos ja alkoi heiluttaa häntäänsä…
Parin viikon päästä kaikki epäilyt siitä, pitäisikö koira pitää, olivat kadonneet. Koira, joka sai erikoisen nimen Ahven, oli jo täysin sopeutunut pihapiiriin ja antoi jopa lasten ratsastaa selässään. Eläinlääkäri vahvisti, että koira oli muuten terve, vain alipainoinen. Mutta se korjaantuisi kyllä – isännän antimilla…
