“Ei se ihan näin mene…”
Mutta hänen äänensä ei enää kuulosta niin varmalta.
Tyttö ei katso pois.
Katse on vakaana.
Keskittynyt.
“Lasketaan yhdessä…”
Hento kuiskaus.
Tuskin ääntä
mutta se halkoo kaiken ympärillä olevan.
Jonkun kuuluva tuhahdus takana
“Se nyt vaan leikkii”
Kukaan ei naura tällä kertaa.
Minä huokaisen
puoliksi huvittuneena
puoliksi epävarmana.
“…hyvä on.”
Hetken hiljaisuus.
Tytön sormet kiristyvät hieman.
“Yksi…”
Jännite tiivistyy.
Matala.
Raskas.
Sydän alkaa hakata.
“Kaksi…”
Liikun hieman tuolillani
ilmeessä vilahtaa epäuskoa
“…mitä”
Jalkani
nytkähtää.
Häviästi.
Mutta todellisesti.
Pöytä pysähtyy kokonaan.
Lasit jäävät ilmaan.
Katseet laajenevat.
Minä jähmetyn.
“…ei…”
Hengitys jää kurkkuun.
Tyttö ei lopeta.
“Kolme…”
Liike syvenee
tällä kertaa selvästi.
Tartun tuoliin rystyset valkoisina.
“…mitä sä teit…?”
Oma ääneni vapisee nyt.
Aitoa pelkoa.
Aitoa toivoa.
Tyttö kumartuu lähemmäs.
Lempeä.
Rauhallinen.
“En minä tehnyt mitään…”
Tauko.
Raskas.
“…isä sanoi, että sen tuntee vasta sitten, kun on valmis.”
Hiljaisuus romahtaa ympärille.
Värit valuvat kasvoiltani.
Jokin syvempi paljastuu.
Ote tuolista höllenee
sitten kiristyy taas.
“…kuka niin sanoi…?”
Tyttö katsoo suoraan silmiini.
Epäröimättä.
“Mun isä.”
Syke kiihtyy
kovempaa
nopeammin
hengitykseni pysähtyy.
“…se ei voi olla totta…”
Tyttö työntää kätensä ison villapaitansa taskuun.
Ei teatraalisesti.
Ei kiireellä.
Ihan kuin hän olisi tiennyt tämän hetken tulevan jo kauan.
Ravintolan ympärillä ilma jähmettyy.
Yllä kattokruunut hohtavat pehmeästi koskemattomien viinilasien yllä.
Kukaan ei puhu.
Kukaan ei liiku.
Katson polvillaan istuvaa lasta tuolini vieressä
pulssi jytyttää korvissani.
Sitten tyttö vetää esiin vanhan valokuvan.
Reunoistaan kuluneen.
Liian tarkoin säilytetyn.
Pienet sormet ojentavat sen minulle.
“Äiti sanoi ettet uskoisi ellei sinulla olisi tätä.”
Otan kuvan tärisevin käsin.
Heti kun näen sen
maailma kippaa nurin.
Koska siinä olen minä.
Nuorempana.
Nauraen.
Vierelläni tummahiuksinen mies, käsi olallani.
Veljeni.
Daniel Karhu.
Elossa.
Hymyillen.
Ja meidän keskellämme
vauvaksi kääritty, vaaleankeltaiseen peittoon puettu lapsi.
Tyttö.
Huulet avautuvat hitaasti.
“Ei…”
Ääni hajoaa sirpaleiksi.
Koska Daniel kuoli kaksitoista vuotta sitten.
Auto-onnettomuus.
Suljettu arkku.
Hautajaiset sateessa.
Muistan jokaisen hetken.
Tai ainakin
sen version, jonka sain tietää.
Tyttö seuraa minua katseellaan.
Peläten, että toivo pelottaisi enemmän kuin suru.
“Hän ei kuollut heti,” hän kuiskaa.
Huone kiristyy.
Kohotan katseeni hitaasti.
“Mitä?”
Tyttö nielaisee vaikeasti.
“Äiti oli silloin sairaanhoitajana Töölön sairaalassa.”
Jonkun hengitys katkeaa selän takana.
“Hän sanoi, että teidän perhe maksoi kaikille, jotta huone pysyisi suljettuna.”
Kädet alkavat vapista kovemmin.
Yhtäkkiä
muistan jotakin.
Epäselvästi.
Katkelmia.
Isäni kieltämässä näkemästä ruumista.
Lakimiehiä kaikkialla.
Papereita tyrkytettiin silmät sumeina.
Veljen vaimo katosi pari viikkoa myöhemmin, ilman selitystä.
Tytön ääni värisee nyt myös.
“Mutta ennen kuin hän kuoli…”
Hän osoittaa varovasti jalkojani kohti.
“…hän sanoi äidille jotain outoa.”
Tuskin saan henkeä.
Tytön silmät täyttyvät kyynelistä.
“Hän sanoi, että sun ruumis ei ollut rikki.”
Täydellinen hiljaisuus.
Tunnen jälleen värähdyksen jalassani.
Mahtavampana kuin aiemmin.
Aivan kuin jokin pitkään nukkunut yrittäisi herätä.
Ääneni kaikuu ontoisena.
“Mitä se tarkoitti?”
Tyttö tulee lähemmäs.
Sitten kuiskaa sanat, jotka imevät koko huoneesta ilman:
“Hän sanoi, että sun veli ajoi tahallaan kolarin…”
Katse harhailee kohti ravintolan parveketta.
“…koska hän halusi sut juuri siihen tuoliin.”
Jokainen katsoo ylös.
Ja siellä
puoliksi hämärissä varjoissa
seisoo Markus Karhu.
Täydellinen puku.
Täydellinen ryhti.
Aivan kalpea.
Heti kun näen hänen kasvonsa
tiedän.
En päättelyllä.
En lailla.
En edes järjellä.
Vaan siellä, missä pelko ja muisto elävät vierekkäin
tiedän.
Tyttö puristaa kättäni tiukemmin.
Ja kuiskaa pehmeästi:
“Isä sanoi…”
Kyyneleet valuvat nyt hänen poskiaan pitkin.
“…että ensimmäiseksi et saa takaisin jalkojasi.”
Katson veljeäni.
Kauhu humahtaa sisälleni kuin myrkky.
Tyttö päättää tarinansa melkein vain hengästyneenä:
“Vaan totuuden.”
