Moro! Kuule, mun tarina on ihan kuin meidän omista kavereista, ja se tapahtui täällä pääkaupungissa, Helsingissä, kymmenen vuotta naimissa.
Mitä sä oikein puhut? Me ollaan jo kymmenen vuotta naimisissa! Minkä kultaakin? Minä riitän sua!
Saaran (tietty Suomenkielinen nimi, joka on ihan ainoastaan meillä) ei voinut enää mitään. Hän tunsi kuin ihon alla, että mies petkuttaa. Epävarmuus painoi hänen mieltä, ja eräänä päivänä hän päätti lopulta puhua suoraan miehensä kanssa.
Kysyi: Onko se totta vai ei? Vain yksi vastaus tuli:
Mitä sä oikein puhut? Me ollaan jo kymmenen vuotta naimisissa! Minkä kultaakin? Minä riitän sua!
Kuulostaa siltä, että Jari puhui rehellisesti, avoimesti. Saaran ei käynyt läpi hänen hymynsä, sanojensa tai silmiensä, mutta jokin silti kiinnitti hänen huomionsa.
Saaralla ei ollut tapana luottaa onneen, joten hän lupasi saada selville totuuden miten se sitten tehtäisiin?
Kun hän selaili netistä vinkkejä, ensimmäinen askel oli tarkistaa miehen puhelin. Siellä ei ollut mitään erikoista, vain tyhjänpuhuvaa puhetta vanhojen luokkatovereiden kanssa ei hänen puolestaan. Ei juuri mitään merkittävää.
Jari ei koskaan laittanut puhelimeensa salasanaa. Mitä piiloteltavaa hänellä ei ollut, sanottuani. Ei salaisia viestejä tai kauko-viestejä. Ihan kuin enkeli kehosta.
Joskus Saaran tuntui olevan pelkkää mielikuvitusta, mutta aina kun Jari myöhäsi töistä, hän tunsi jotain epämukavaa.
Ystäväni aina sanoi:
Nuo kaikki on sun omia oletuksia! Jari rakastaa sua eikä katso toiseen suuntaan! Sun epäilyksesi vaan sotkee kaiken!
Saaran ei kuitenkaan kuunnellut sitä. Hänen sydämensä kertoi toista, eikä hän suostunut jakamaan miestään toisen naisen kanssa.
Kerran hän päätti tarkistaa Jaria toimistolla katsella, onko miehessä jotain kätkettyä. Kun Jari näki Saaran, hän suuttui: Mitä tuo tekee? Hassit minua työkavereiden edessä! Voi, pahoittelu kesti hetken, mutta Jari antoi sen nopeasti.
Kaikki näytti muuten olevan hyvin. Koti oli täynnä, kaksi lasta kasvoivat, elämä sujui mutta Saraan jäi vielä se viides seikkailu, jonka hän yritti löytää.
Kuten me sanotaan: Kuka etsii, hän löytää! Mutta tähän mennessä se ei oikein onnistunut.
Saaran huolehti kuin moni kolmekymppinen suomalainen nainen, joka ei halua jäädä yksin miehen ja lasten kanssa. Ulospäinsä hän näytti rauhalliselta, mutta sisällä kaikki kuohui.
Jaria ei huomattu mitään poikkeavaa: ei punttua kauluksessa, ei vieraan hajuista parfumeja, ei tyylimuutoksia. Silti Saaran tunsi, että jokin oli vialla.
Jos ei olisi sattuma, Saaran ei olisi koskaan saanut selville totuutta. Keksiikö se oikeaa vai fiktiota? Se selviää myöhemmin.
Kun nuorin poika meni ensimmäiseen luokkaan, Saaran halusi oppia ajamaan autoa. Hän ilmoittautui ajokoululle, kävi tunneilla työpäivän jälkeen. Kolmen kuukauden kuluttua hän läpäisi kokeet ja sai ajokortin.
Jari oli niin ylpeä, että hän osti Saaralle pienen, helposti parkkeerattavan auton vaikka se oli vain pieni City, sopiva Saaran pieneen ja ketterään vartaloon.
Jari ei myöntänyt, että auto ostettiin, jotta Saaran ei yrittäisi pyytää kyytiä. Hän ajatteli, että hänen pitäisi ensin kerätä vähän ajokokemusta.
Eräänä lauantaina Saaran nousi aikaisin ja päätti leipoa perheelle baklajan ja kanan lihaa sisältävän piirakan kaikki rakastivat sitä. Ongelma: hänellä ei ollut jauhoja.
Ulkona oli jäätävää, lunta kertyi, mutta hän oli jo oppinut talviajamassa. Hän lähestyi kauppaa, mutta auto ei käynnistynyt. Hän palasi kotiin, lapset vielä nukkuivat, ja hän hiipi hiljaa, ettei herättäisi ketään.
Kävellen kylmässä ei ollut mieluista, joten hän päätti ottaa riskin ja lähteä Jarin autolla ilman lupaa. Miksi ei?, hän ajatteli. Muutama kilometri, hän ei edes huomaa.
Saaran otti Jarin avaimet käteensä ja lähti ulos. Kun auto lämpeni, hän pyyhkäisi ikkunat puhtaaksi. Hän kurkisti takakonttiin, koska tiesi, että siellä oli sidospaperit. Sormellaan hän tönäisi jotain ja pudotti jotain lattialle.
Se oli puhelin. Mutta kenen?
Jari puhelin oli selvä, mutta tämä puhelin ei ollut hänen. Aluksi pimeitä ajatuksia nousi, että Jari olisi voinut vahingossa napata sen, mutta Saraan käsi etsi napin ja hän käynnisti puhelimen.
Ensimmäinen viesti tuli joltakin nimeltä Katri:
Rakas, ikävöin sinua! Tule pian luokseni! Odotan sinua!
Saaran räpsähti hämmästyksestä. Salasanaa ei ollut, niin hän luki viestejä. Luku oli pitkää kuin koko elämän mittainen kirje.
Selvisi, että Jari työskenteli pääsääntöisesti viiteen asti, ja tuli kotiin seitsemältä. Saaran ei olisi koskaan tullut ajatella tarkistaa, milloin hän päättyi töihin.
Lähes joka ilta Jari menetti ensin tunnin Katriin, sitten palasi kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kirjeissä oli sanottu, mitä hänen vaimonsa ei koskaan kuullut.
Kuvassa oli vanhempi nainen, noin nelikymppinen. Miksi hän oli Jarin elämässä?
Saaran raivosi.
Juuri kun hän oli lähdössä autosta ja suuntaamassa kotiin, Jari ilmestyi porrasta. Hän oli varma, että Jari olisi hyödyntänyt tilaisuutta lähettää Katriin vielä viestiä.
Saaran muisti, että Jari usein lähti iltaisin autolle unohti lompakon, teki jotain muuta. Lähes joka yö hän näki Jarin kävelevän pois, mutta palasi nopeasti, eikä Saaran huomannut mitään.
Jari huomasi Saaran ajavan omaa autoaan ja huusi:
Kuka sallii sun oikeutta? Emme sopineet näin!
Saaran näki hänet ja raivosi entisestään.
Hän painoi kaasua, käänsi takavetoa ja kiihdyksi väijyvästi. Auto hörähti ja törmäsi takana olevaan aidan. Saaran tunsi hieman helpotusta.
Hän hyppäsi ulos, katseli hämmästyneenä Jaria ja huusi:
Mene takaisin omaan kotiisi! Katsotaan, miten selviät ilman asuntoa ja autoa! Älä enää näe minua!
Hän heitti Jarin Audi-avaimet kasaan ja lähti kotiin.
Poikien lapsikengät nousivat sängystä, he katsoivat hämmentyneinä, mitä tapahtui. Minuutin kuluttua Jari yritti tulla sisälle, mutta Saaran sulki ovet lukkoon ja ei päästynyt sisään.
Mene pois! Unohda tämä tie! huusi hän koko talossa.
Jari lähti ainoissa tossuissaan, kotonaolevassa haalareessa ja takissa, suuntaen Katriin. Hän ajatteli, että ehkä hän lämmittää ja turvaa hänen luokseen, mutta siellä ei ollut varaa.
Katri avasi ovensa, ja miesääni kuului:
Kulta, oletko siellä? Odotan sinua!
Jari kävi Katriin vain arki-iltapäivinä, ei viikonloppuisin. Selvisi, että Katri myös oli kahden miehen kanssa ei tarvitse olla yksinäinen viikonloppuisin.
Katri vilkaisi häntä ja sulki oven.
Jari joutui eksymään äitinsä luo, jonka talo oli vain muutaman kadun päässä. Mari (Jarin äiti) otti poikansa käsiinsä, lämmitti ja ruokkasi, kuunteli tarinaa huonosta aviosta, ja sanoi lempeästi:
Älä huoli, poikani! Kuka olisi uskonut, että Saaran olisi näin? Pääset vielä löytämään rakkautesi, vaikka oletkin 35. Tulevaisuus on täynnä juhlia!
Jari jäi äitinsä luo, päätti aloittaa uudestaan. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, kunnes Saaran hakemaan elatusapua. Silloin hän tajusi, ettei uusi elämä olisi helppoa. Onneksi äiti ei hättänyt häntä, sillä muuten hän olisi kadonnut kokonaan.
Ja näin se päättyi. Toivottavasti tää tarina viihdytti! Saaran istui keittiön pöydän ääressä, hiljaisuudessa, jonka ääniä vain hänen omat sydämen lyönnit ja vanhojen lasten naurujen kaiku täytti. Hän sulki puhelimen, jonka näytöllä vielä heijastui katkenneita viestejä, ja katsoi ikkunasta ulos, missä talvi oli hiljalleen sulautumassa kevään valoon. Lapsiin katsellessaan hän näki heidän silmissään toivon kipinän he eivät enää pelänneet isän puuttumista, vaan odottivat, mitä heille itse voisi tulla.
Kahden viikon kuluttua Saaran astui paikalliseen yhteisökahvilaan, missä naiset kokoontuivat jakamaan tarinoita ja tukea. Siellä hän tapasi Marjan, jonka silmät kertoivat samanlaisesta menetyksestä, ja yhdessä he loivat pienen verkoston jokainen uusi ystävä oli kuin silta, joka auttoi heitä ylittää menneisyyden kuilun. Saavuttuaan tähän pisteeseen Saaran tunsi, että jos jotain oli opittu, se oli se, että rakkaus ei ole omistus, vaan vapauttava voima.
Kerran eräänä kirkkaana sunnuntaiaamuna Saaran päätti lähteä ulos kaupunkilahtaan puistoon, missä vanha tammi tarjosi varjoa ja muistuttaa menneitä vuosia. Hän istui sen juurelle, avasi vanhan, tumman kirjan, jonka Jari oli piilottanut, ja luki sen sivuja kirjeitä, joita hän ei koskaan aikaisemmin uskaltanut avata. Ne olivat Jarin omia pohdintoja, täynnä epävarmuutta ja pelkoa, jota hän ei osannut sanoa ääneen. Kun viimeinen sana hiljalleen häipyi, Saaran sulki kirjan ja hymyili. Hän ei enää kantanut mukanaan Jarin varjoa, vaan tunsi kevyen tuulen kantavan hänet kohti uutta alkua.
Kotiin palatessaan Jänkäkatuun, hän löysi Jarin tyhjillään kädet pyyhkimässä ikkunaa, hänen ilmeensä haalistuneena, mutta silmissä kimaltavina kyyneleet, jotka eivät enää olleet hänen omiaan. Jari katseli poissaolevaa taivasta ja sanoi hiljaa: En pyytänyt anteeksi, koska en ansainnut sitä, enkä enää halua olla se, joka satuttaa. Saaran nyökkäsi ja astui lähemmäs, ei suojataksensa, vaan osoittaakseen, että kaksi ihmistäkin voi kohdata menneisyyden rauhoittavana, vaikka niiden polut eroavatkin.
Kun lapset saapuivat kotiin, he löysivät vanhan lautapelin, jonka vanha säilytyslaatikko oli auki. He alkoivat pelata, naurua ja jännitystä täynnä, ja jokainen heitto ja siirto oli kuin muistutus siitä, että elämä jatkuu täynnä yllättäviä siirtoja ja uusia alkuja. Saaran katseli lapsiaan, tunsi sydämensä täyttyvän kiitollisuudella, ja tiesi, että vaikka katu oli joskus ollut pimeä ja täynnä epäluottamusta, se nyt kirkastui valossa, jonka hän itse oli sytyttänyt.
Ja niin, juuri kun kevään ensimmäiset kukat puhkeavat terälehdiksi, Saaran astui ulos kodistaan, käsi ilmassa, kohti horisonttia, jossa mahdollisuudet odottivat. Hänen askeleensa eivät enää kuuluneet menneisyyden varjoihin, vaan kaikki, mitä hän kantoi mukanaan, oli rohkeus rohkeus kohdata itsensä, ottaa askeleita kohti uutta ja muistaa, että jokainen loppu on vain toisen tarinan alku.
