Miniä

MINÄ JA MINIÄNI

Kirjoitin tämän päiväkirjaani tänä lauantaina. Asetin pöytään suuren vuuallisen uunissa paistettua sorsaa. Kaikki oli kauniisti katettu ja huokaisin syvään kohta pojat ja heidän vaimonsa saapuvat kylään.

Nuorempi poikani meni vasta naimisiin. Häät olivat pienet ja vaatimattomat, kuten nykyisin on tapana. Olisin kyllä itse tykännyt järjestää kunnon juhlat omankin vaimoni kanssa vain marssittiin maistraattiin ja vihkisormukset ostettiin vuoden päästä, kaksi ohutta kultarengasta. Olin toivonut pojilleni oikeaa juhlaa, mutta jokainen tekee omat päätöksensä.

Yksi asia miniässä vaivasi hän on jokseenkin liian huoliteltu. Olen tunnustanut tämän vaimollekin. Mutta tämän tiesin: aion kyllä puhua siitä miniän kanssa.

Miniäni Saaga on muuten hyvä ihminen, lämmin ja miellyttävä. Hän on vaikuttanut myönteisesti Joonakseen nuorempaan poikaani. Auttoi häntä löytämään erinomaisen työpaikan, ja edelleen kannustaa häntä uralla eteenpäin. Joonas eli kolmeenkymmeneen saakka valmiissa maailmassa, eikä juuri tavoitellut mitään. Olin jo alkanut huolestua. Onneksi kaikki järjestyi.

Saagassa silti on yksi piirre, joka minua huolettaa: hän panostaa itseensä niin paljon! Käy parturissa, värjäyttää hiuksia, hieronnoissa, manikyyreissä. Paljon rahaa palaa siihen. Ja ei kai perheenäisen sovi tuolla tavalla laittaa itsensä etusijalle?

Kunhan lapsia tulee, menisikö Saaga sittenkin jalkahoitoon sen sijaan että ostaisi pojalleni kengät? Minä en nuorena voinut ajatellakaan sellaista. Omat tarpeeni olivat aina viimeisenä varsinkin mieheni kuoleman jälkeen, jolloin pojat tarvitsivat vielä taloudellista tukea.

Ajatukseni keskeytti ovikello nuoret olivat saapuneet. Saaga astui olohuoneeseen kuin valokeilassa. Hiukset kiilsivät uudesta kampaamokäynnistä, kynnet olivat siistit ja lakatut, kasvoilla lähes näkymätön meikki juuri sopivan huomaamaton.

Oi Saaga, oletpa kaunis tänään! huudahdin vilpittömästi, mutta ehkä äänessäni kuului ripaus närkästystä. Ja onko tuo jakkupuku uusi?
Kyllä, ostin sen eilen, Saaga hymyili. Sain hyvän bonuksen töissä.
Tällaiset rahat olisi fiksua säästää, annoin kuitenkin neuvoja. Kaikki bonukset ja lisätulot kannattaa laittaa säästöön pahan päivän varalle, usko pois, se kannattaa!

Saaga ei vastannut mitään. Tiesin, että hän arvostaa perinteistä elämää olimme kuitenkin erilaisia. Saaga uskoi, että pahin tulee juuri heille, jotka kuluttavat liikaa aikaa pelkäämiseen.

Ilta sujui hyvin. Silti otin pari kertaa esille säästäväisyyden tärkeyttä ja arvelin, että nämä keskustelut osuivat Saagaan.

Lopulta Saaga kysyi,
Entä koska teit viimeksi itsellesi manikyyrin?
No… en oikeastaan koskaan. Kotona vähän siistin kynsiä, että kädet ovat siistit, ei siihen muuta tarvita, vastasin vaivaantuneena.

Tuskin muut huomasivat lyhyttä keskustelua, mutta Saagaa naisena taisi liikuttaa. Ajatteli ehkä, että onpa ihmeellistä kaksi poikaa kasvattanut nainen, jonka pojillakin nykyisin hyvä palkka, eikä raaski käyttää itseensä lainkaan rahaa!

Kotimatkalla Saaga kysyi Joonakselta:
Tehdäänkö äidillesi mitään mukavaa? Käyttekö koskaan elokuvissa, teatterissa, ravintolassa yhdessä?
No äiti ei taida haluta, ei hän ainakaan ole pyytänyt, Joonas vastasi olkiaan kohauttaen.

Saaga vaikeni ja mietti varmasti omaa äitiänsä: tämä, vaikkei rahaa aina paljon ollut, löysi silti varaa uuteen kampaajakäyntiin, leninkiin ja kävi säännöllisesti Turun kaupunginteatterissa.

Saaga päätti, että anoppikin ansaitsee edes joskus elämää itselleen, eikä vain odottaa lastenlasten vierailua yksin kotona.

Muutama päivä myöhemmin Saaga soitti minulle ja pyysi minua kävelylle Turun keskustaan, kahville. Samalla viittasi mainiolla kosmetologilla vierailuun, johon kuulemma voisin osallistua ihan oman mielenkiinnon mukaan.

Ei kai minun tarvi mihinkään mennä, ehdin siinä kyllä odottaa fojessa, ehdotin.
Mutta miksi odottaa? Voisi käyttää tunnin ihan vain rentoutumiseen. Otetaan vaikka käsihieronta ja manikyyri!

Lopulta suostuin lähteä mukaan. Saaga soitti etukäteen hoitolaan, jonne hänet tunnettiin, ja kertoi tilanteesta.

Kertokaa, että kaikki on maksettu, Saaga neuvoi kosmetologeille. Jos anoppi kyselee hintaa, sanokaa että se kuuluu päivän tarjoukseen. Jos viihtyy, voitte suositella muutakin jalkahoitoa, kasvojen hoitoa, mitä vaan.

Sovitusti Saaga toi minut hoitolaan ja jätti minut ammattilaisten huostaan.
Vain puoli tuntia, eikö niin? Ja paljonko pitää maksaa? hätistelin.
Mutta sinä päivänä se aika venyi ja minun harmikseni, nautin suunnattomasti käsihieronnasta ja uudesta kynsilakkauksesta. Kahvia ja yrttiteetäkin tarjottiin.

Kului kaksi tuntia ennen kuin palasin odotusaulaan. Saaga istui siellä kännykkänsä kanssa, eikä edes varannut hoitoa itselleen.

Ai että! Minulle tehtiin kyllä kaikkea! Sanoin ilahtuneena. Täällä oli oikein mukavaa, mutta eiköhän ole kallista?
Tänään on kampanjapäivä! hymyili hoitolan vastaanottovirkailija. Kaverin kanssa tullessa toinen saa hoidon ilmaiseksi!

Jatkettiin kahvilaan. Tilasin cappuccinon ja istahdin mukavasti alas.
Entä jos alettaisiin käydä yhdessä joskus kauneushoidossa tai kahvittelemassa noin muuten vain? Saaga ehdotti. Täällä asiakkaille on usein etuja.
Oikeastaan, oli mukavaa, myönsin. En olisi arvannut, että rentoutuminen tällaisissa paikoissa on näin miellyttävää.

Olisi pitänyt kokeilla aikaisemmin, Saaga totesi.
Ei ole ollut aikaa, vastasin. Lapset olivat pieniä ja mieheni, Jumala häntä muistakoon, vaati säästäväisyyttä, eikä panostusta itseeni pidetty tärkeänä. Myöhemmin ei enää ollut syytä.
Nyt on syy! Minä kaipaan seuraa, Saaga naurahti.

Niinpä kävimme jatkossakin silloin tällöin yhdessä hoitoloissa. Saaga jopa päivitti vähitellen vaatekaappiani aina mainiten hintana puolet totuudesta.

Kehotti Joonasta kutsumaan minut perheravintolaan syömään ja vietiin koko porukka yhdessä elokuviin. Jouluna sain teatterilahjakortin.

Naapuritkin huomasivat, että olen virkistynyt ja nuortunut:
Nuorekas olet nykyään, kehui yksi rouva.
No nuoriso pitää vireänä, vastasin hymyillen.

Nyt tuntuu, että näin eläkkeellä, kahden aikuisen pojan äitinä, nuoruus on alkamassa uudestaan. Ja opin, että koskaan ei ole myöhäistä helliä itseään vaikka vähän elämä ei odota.

Turku, tammikuu

MattiNaurahdin itsekseni matkalla kotiin: olin varma, että mieheni olisi pyörittänyt silmiään tällaiselle, mutta ehkä hänkin olisi salaa ilahtunut, nähdessään, että pidän viimein itsestäni huolta.

Illalla kotona laitoin radion soimaan ja kipaisin katsomaan peilikuvaani. Tuoreet kynsilakat, hiuksissa uusi kiilto aivan kuin olisin nuortunut vuosikymmenellä tai kahdella. Tunsin sydämessäni kiitollisuuden ja hymyn, joka ei millään tahtonut hyytyä.

Ymmärsin, että Saaga ei opettanut minulle vain hyvän hoitolan nimeä, vaan antoi lahjan: luvan olla hetken tärkeä itselleni. Ehkä se oli juuri sitä, mitä äiti tarvitsee ei säästötiliä vaan rohkaisun joskus nauttia elämästä.

Seuraavassa perheillallisessa minä tarjosin jälkiruoan. Kaadoin kaikille likööriä, nostin maljan ja sanoin:
Joskus tärkeintä elämässä on uskaltaa toivoa itselleenkin hyvää. Kiitos teille kaikille ja erityisesti sinulle, Saaga.

Silloin miniäni nousi pöydästä ja halasi minua lämpimästi. Hän kuiskasi:
Sinäkin olet rakas meille. Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa uudestaan.

Ja niin, suurten ikkunoiden takana satoi kevätvaloa pitkälle pöydälle. Tunsin itseni juuri siinä hetkessä kevyeksi kuin tyttö, joka näki ensi kerran itsensä kauniina, kaikkien rakkaidensa ympäröimänä.

Rate article
Sixty & Me
Miniä