Hei, kuulehan, tää on just vähän siitä, miten meidän perheessä tapahtui, kun vanhemmat yritti sukeltaa meidän uuteen taloon.
Milloin me päästään muuttamaan teidän uuteen kotiin? kysyi sukuäiti suoraan.
Etkö ymmärtänyt? puristui Aino hieman hermostuneena.
No jos kaikki on jo valmista, päätimme kutsua teidätkin muutaman viikon päästä, totesi Tapio, isääiti.
Mikko, tiedätkö, että tuo menee yli kaikki rajat? Ainoa alkoi raivostua, eikä hän pitänyt siitä, että mies esitti ettei tajunnut, miksi hän on niin hermostunut.
Ehkäpä he oikeasti oli suunnitelleet koko tämän, että Aino olisi käyttänyt muutaman vuoden elämäänsä tähän rakennusprojektiin, laittanut kaikki säästönsä sinne, ja nyt he haluaisivat jättää hänet ilman mitään.
Nuoret eivät ottaneet mallia ikätovereiltaan ja ostaneet pientä asuntokuutioita kalliilla hinnoilla. Kun Aino ja Mikko vielä seurustelivat, he päättivät, että tulevaisuudessa rakennetaan oma talo se on halvempaa, nopeampaa ja järkevämpää. Sillä itse 30 neliötä saisi saman hinnan kuin 130 neliötä valmiissa kerrostalossa.
Siellä on tilaa lapsillekin kasvattaa ja lemmikkejäkin voi viedä, ilahti Aino. (Meillä on jo koira Rollo, jonka puuttumista ei suinkaan tulla puuttumaan.)
Onneksi tontti oli jo valmiina. Se kuului Ainon tädille, Sarimarille, joka siirsi sen nimesi Ainotytärelle tiedostaessaan nuoren pariskunnan vakavat aikeet.
En antanut teille juuri juhlapäivänä mitään merkittävää lahjaa, joten tämä on se lahja: paikka, missä lapset voivat kasvaa, sanoi Sari, kun hän luovutti tontin, tontti on ollut pölyssä kaksikymmentä vuotta, paremmin se hyödyksi nyt.
Niin se kuitenkin ei ollut helppoa, sillä säästääkseen vähän rahaa, pari teki itsekin osan töistä. He joutuivat työskentelemään päätyön ohella, viikonloppuisin ja joskus jopa lumisateessa.
Aino sai myös perinnön isoäidin asunnosta saadut rahat hänkin investoi taloon.
Kun viimein talo oli valmis, he huomasivat, että jokainen työtunti oli sen arvoista.
Totta kai talo ei ollut täysin valmiina vielä oli paljon säätöjä sekä rakenteissa että sisustuksessa. Mutta se, että siellä voitaisiin jo kunnolla asua, sai nuoret riemuitsemaan.
He alkoivat viettää öitä uudessa kodissaan ja kutsua kaverit kylään. Aino valitti vain yhtä: että Mikon vanhemmat eivät lainkaan auttaneet, vaikka he pyysivät apua toistuvasti.
Vanhemmilla oli aina jotain tärkeää kiireessä, eikä he pystyneet auttamaan aitaa, joulukuusia tai edes pakastimen toimitusta. He omistivat ison maastoauton ja perävaunun juuri se auto, mitä maaseudulla tarvitsee. Niinpä lopulta nuorten täytyi maksaa toimitus itse.
Ovatko he oikeasti niin kiireisiä? Mutta sillä mitä? He ovat jo eläkkeellä, ihmetteli Aino.
Niin ei heitä kai voi valheellisesti syyttää, huikkasi Mikko olkapäitä kohauttaen.
Aino ymmärsi, että ehkäpä vanhemmat oikeasti olivat kiireisiä, mutta pieni epäluotto väijyi hänen mielessään.
Aino, tänään tuo uusi televisio saapuu. Otatko vastaan? Mikko pakkailee lähteä töihin ja pureskelee nopeasti leipäjuustoa kirkkaasti valaistussa keittiössään.
Tottakai. Mihin aikaan he tulevat?
Sanoivat, että iltapäivällä, kello 1520. Annoin heille sun numeron, lupasivat soittaa tunnin välein.
Kiitos, mä pakkaan sinulle lounaan mukaan töihin.
Kiitos paljon, nyt mä menen, Mikko suukkoilee Ainoa poskelle ja rientää eteiseen.
Noin kello neljäko neljästi, ovi koputti.
Aino odotti että se olisi paketti, mutta hämmentäviin oli, että kukaan ei soittanut tunnin varoitusviestiä.
Aino avasi oven. Kynnyksellä seisovat olivat Mikon vanhemmat Leena ja Kalevi.
Oho, Aino hätkäisi yllätyksestä, eikä saanut muuta kuin oiketa.
Hei, Aino! Etkö tunnistanut meitä? Rikkaiksi tullaan! hymyili Leena.
Anteeksi, kyllä tiesin, en vain odottanut teidän tulevan.
Saako me tulla sisään? leikkivästi kysyi Kalevi.
Tottakai, tulkaa sisään.
Vanhemmat astuivat tilavaan olohuoneeseen, joka avautui keittiöalueelle, ja katsoivat ympärilleen.
Vau, mikä kaunis paikka! huokaisi Leena. Hyvä, että rakennitte talon eikä ostakaa asuntoa. Talo on kunnianhimoinen, tilava! Kaikille riittää tilaa.
Niin nyökkäsi Aino.
Milloin me pääsemme muuttamaan teidän uuteen taloon? kysyivät vanhemmat suoraan.
Etkö ymmärtänyt? Aino kireästi.
Jos kaikki on jo valmis, niin päätimme kutsua teidätkin pian, pohti Kalevi.
Emme alunperin ajatelleet, että talossa olisi tilaa neljälle, Aino mutisi, hämmentyneenä vanhempien kysymyksistä.
Mitä meistä, olimmeko me prinssit? Yksi huone riittää meille! nauroi Leena.
Me, Aino, päätimme nostaa eläkkeelle lisärahoituksen ja vuokrata asunnon, kun nyt on tilaa, selitti Leena.
Oletteko Mikon kanssa tästä puhuneet? Ainoa häiritsi se ajatus, ettei mies suostuisi.
Ei vielä, mutta hän ei varmasti kiellä, olen varma.
Aino räjähdysherkästä suuttumuksesta. He eivät koskaan reagoineet pyynnöihin, ja nyt he halusivat vielä asua meidän kodissamme ja ansaita siitä.
Tyttö ei jaksanut sanoa vanhemmilleen ei, mutta toivoi Mikon tukevan.
Me emme ole kuin vieraita! valitti Kalevi. Vaikka kahviakin tarjoaisitte!
Totta kai, vastasi Aino nöyrästi.
Vanhemmat hörppivät teetä hitaasti olohuoneen ruokapöydän ääressä, kun puhelin soi.
Toimitusauto kuljettaja pyysi anteeksi, että unohdettiin soittaa tunnin varoitus, ja kertoi olevansa jo paikalla.
Aino menetti vastaanottamaan televisiota. Kurssit auttoivat kantamaan isoa laatikkoa sisään ja kiittivät kohteliaasti.
Vau, mikä iso! huusi Kalevi. Missä sen ripustetaan?
Tähän, Aino osoitti tyhjää seinää.
Loistavaa! Istutaan illalla sohvalle ja katsotaan uutisia.
Me ei oikeasti aioimme hankkia antennia, totesi Mikko.
Miksi? Aiotteko katsella tyhjää ruutua? nauroi Leena. Katsotaan elokuvia, sarjoja, videoita sovelluksilla. Televisioita ei enää katsota, lukuun ottamatta meikäläisiä.
Siis se on meidän puoleltamme! naurahti Leena. Puhun Mikolle, että saataisiin antenni kiinni.
Aino odotti Mikkoa ja rukoili, ettei hän myöhästäisi töissä. Onneksi Mikko saapui ajoissa.
Tässäpä Mikko! huusi Aino kuullessaan auton moottorin äänen.
Aino juoksi eteiseen vastaanottamaan miehensä.
Sun vanhemmat tulivat ja haluavat muuttaa sisään, kuiskasi hän Mikolle, puristaen häntä kaulaan.
Mitä?! huusi Mikko.
Hiljaa, he kertovat itse.
Mistä tässä? kysyi Mikko.
No, he tulivat katsomaan meidän taloa. Pidän siitä, että he pitävät siitä, totesi Kalevi.
Jos he haluavat asua, meillä ei ole tilaa, kun lapsi on tulossa, pohti Mikko.
Mutta meillä on vielä kaksi huonetta yläkerrassa! puuttui Leena.
Yksi lapsi ja yksi vierashuone. Ystävät jäävät joskus yöksi, ja mekin nuorena, hymyili Mikko.
Me emme ole hiljaisia, Leena katseli Mikkoa.
Niin, teidän täytyy olla hieman hiljaisempia, totesi Mikko.
Mistä te tiedätte? kysyi Mikko hämmentyneenä.
Kerroimme jo Irjalle, että haluamme muuttaa sisään, ja saamme vähän vuokraa, vakuutti Kalevi.
Meillä ei ole tilaa, vastasi Mikko rehellisesti.
Poika, miten se käy? Eikö vanhemmille ole paikkaa? huokaisi Leena.
Eikö vanhemmilla ole aikaa auttaa? vastasi Mikko. Ette edes pystyneet pakastimen kuljettamiseen! Te ette koskaan vierailleet, nyt haluatte tienata meidän kodistamme? Ei, näin ei käy. Rakastan teitä, mutta meillä ei ole tilaa.
Kalevi ja Leena katsoivat toisiaan.
Mennään, Liisa, me lähdetään, sanoi Kalevi lyhyesti.
Menkäämme.
Vanhemmat nousivat hiljaa ja lähtivät eteiseen.
Kun he poistuivat, Aino juoksi Mikon luo ja halasi häntä tiukasti kaulasta.
Kiitos paljon! Olin todella pelännyt, että otat heidän puoleltaan, koska he ovat sinun vanhempiasi!
Mitä siinä, näin kävi, Mikko vastasi. Minä näen, että olet turhautunut, kun he eivät auttaneet. En halua, että otan heidät puolelle kuin tienaa vuokrasta.
Kiitos! Aino painoi päätään hänen olkapäälleen.
Ei kestä, hymyili Mikko, pidä minua ruokaisilla illallisilla kiitoksen merkkinä.
Kiitos, rakas, Aino vastasi lämpimästi.
