Helsingin Töölössä, eräässä omituisessa huvilassa, jonka katot jatkuivat lähes taivaaseen ja jonka kristallikruunut kilisivät ilman tuulta, kaikki pitivät Elinaa vain tavallisena talousapulaisena. Hän oli hiljainen, ripeä ja lähes näkymätön, kuin pehmeä varjo antiikkitaulujen ja jääkylmien graniinipatsaiden keskellä. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oikeasti oli tullut, eikä Elinan menneisyyttä kukaan tarkemmin ajatellut. Valtavan varakkaan Osmo von Sileniuksen juhliin kerääntyneet ihmiset eivät nähneet hänessä muuta kuin yhtä esinettä muiden joukossa.
Eräänä iltapäivänä, kun kellarista tuprahti sumuista höyryä ja talon kaikki kellot soivat yhtaikaa eri tahtiin, Elina pysähtyi pyyhkimään pölyä leveältä tammipöydältä. Siinä lepäsi oudolla tavalla hohtava shakkilauta, valmistettu kullasta ja hopeasta. Nappulat kimalsivat kuin pilvetön pakkasyö, ja niiden muodot vaihtelivat silmänräpäyksessä. Elina tuijotti niitä samalla silmillä, joilla järven selän mittaaja katselee keväistä jäätä.
Yläkerran spiraaliportaista, joiden askelmat narisivat vanhalla suomenruotsalaisella murteella, laskeutui Osmo. Hän huomasi Elinan kummastuneen katseen ja hänen suunsa vääntyi veikeään, ylimieliseen hymyyn.
Kiinnostaako sinua minun kultainen shakkini? kysyi Osmo, ääni kuin helmikuun lumisateessa.
Elina säpsähti ja kääntyi häneen päin. Kyllä, herra.
Osmo heilautti hartoitaan niin, että hänen kalvosinnappinsa kilahtivat kuin jääsoittimet.
Tiedätkö edes, miten shakkia pelataan? Hän venytti sanansa kuin vanha muikkuverkko.
Kyllä, herra.
Hän tarkasteli Elinaa nyt julkisen huvittuneena. No, pelataan sitten. Jos voitat minut, saat lautani.
Hän nauroi ja istuutui pöydän ääreen varmana omasta voitostaan. Elina livahti vastapäätä istumaan, aivan yhtä vaatimattomana kuin aina, mutta katseessa oli jotain pakkasyön hiipivää turvallisuutta.
Peli alkoi. Osmo liikutti nappuloita itsevarmasti, varmana siitä, että kontrolli pysyi hänen käsissään. Mutta hetken päästä hänen hyökkäyksensä lipesivät Elinan rauhallisiin vastauksiin, kuin jääpuikot pohjoisen tuuleen. Jokainen hänen yrityksensä hukkui järkevään ja viileään puolustukseen.
Unen lailla Osmo huomasi seisovansa yhtäkkiä talon takaterassilla kääpiökoivujen keskellä, mutta peli jatkui silti jossain hänen ja Elinan välillä. Elina vei ratsunsa villisti eteenpäin, eikä Osmo ollut varma, oliko Elina enää edes Elina vaan kenties vanhasta Kalevalasta hypännyt nainen, joka oli kätkeytynyt talon komeroon.
Kun Elina uhrasi lähettinsä ja mustan kuningattaren tie aukesi oudon vinolle diagonaalille, Osmo kuvitteli hänen tehneen virheen humalassa. Mutta muutaman liikkeen päästä hänen oma kuningattarensa oli kuin huomaamatta ajautunut ansojen keskelle.
Osmon kasvot punehtuivat. Laudan nappulat nyökkäsivät hänen mielestään tuomitsevasti. Peli jatkui vielä hetken, mutta talon katonrajasta alkoi kuulua kummallista hurinaa, ja Osmon liikkeet hidastuivat kuin avantoon juuttunut hauki.
Elina sanoi rauhallisesti: Shakki ja matti, herra.
Osmo jäi tuijottamaan lautaa kuin olisi etsinyt reittiä ulos oudosta unesta. Miten tämä on mahdollista? Miten sinä voit voittaa minut?
Elina vastasi hiljaa, mutta ääni kantoi kellareihin asti:
Luulitte minun ihailevan kultaa, mutta minä katselin asemia.
Ylähuoneen tarkkaavainen metso kopautti nokallaan ikkunaan.
Osmo vaikeni. Vasta hetken päästä Elina sanoi: Isäni opetti minut pelaamaan shakkia, kun olin lapsi. Hänen mukaansa laudalla ei merkinnyt rikkaus, vaan kärsivällisyys ja kirkas ajatus.
Osmon pinna alkoi palata, ja hänen kasvonsa muistuttivat taivaskirkasta huhtikuuta.
Te halusitte voittaa nopeasti. Minä vain odotin oikeaa hetkeä, selitti Elina, ja Osmo katsoi häntä ensimmäistä kertaa kuin toista ihmistä eikä varjoa.
Hän työnsi shakkilaudan hiljaa pöydän yli Elinalle.
Lupasin, se on sinun, sanoi Osmo.
Elina pudisti lempeästi päätään. En halua lautaa.
Mitä sitten haluat? kysyi Osmo, ja jossain kaukana juna humisi halki korpimaan.
Elina vastasi varmasti. Mahdollisuuden. Että minua arvostetaan älyn perusteella, ei ulkokuoren.
Silloin Osmo ymmärsi unessaan, että totuus voi olla kalliimpi kuin kulta. Taivaalta satoi mustikoita, ja talon kaikki kellot löivät samaan aikaan.
