Tiedätkö, on sellainen tarina, joka tuntuu jäävän mieleen pitkäksi aikaa. Tässä on yksi niistä ja se tapahtuu jossain Päijänteen rantametsissä.
Oli mies, sanotaan vaikka että hänen nimensä oli Jarmo Korhonen. Hänellä oli suomenpystykorva, narttu nimeltään Hilppa. Hilppa oli Jarmolle kaikki kaikessa aluksi ainakin. Jarmo haki Hilpan pennun aikoinaan pieneltä kasvattajalta, opetti sille istu, paikka ja luoksetulo, ja nautti siitä, kun Hilppa juoksi pellon poikki suoraan hänen syliinsä, häntä heiluen kuin rantakoivun oksa tuulessa. Ne kulki yhdessä metsässä haulikko olalla, ja kotiin tullessa Hilppa painoi itsensä oven eteen vartioimaan. Jarmo jopa esitteli sitä ylpeästi kavereille mun paras ystävä ja sielunveli.
Mutta maailma muuttuu. Jossain vaiheessa Jarmo tajusi, että pentujen myynnistä sai kivasti euroja. Ensin se tuntui harmittomalta. Sitten pentuja alkoi syntyä vähän väliä, ja Hilppa alkoi laihtua, olla väsynyt ja makasi usein hiljaa nurkassa läähättäen. Eläinlääkäri varoitti suoraan: Näin ei voi jatkua, muuten koira ei enää jaksa.
Sen varoituksen olisi pitänyt pysäyttää, mutta Jarmo vain ärtyi lisää. Hilpasta tuli ongelma, ei ilo, ja ongelmiin Jarmo oli tottunut ratkaisemaan nopeasti joskus kylmällä kädellä.
Yhtenä koleana iltana hän pakkasi Hilpan autoon ja ajoi pitkälle keskelle metsää, jonne ei polkujakaan mene. Hilppa oli toki iloinen, kuvitteli että ollaan menossa taas metsäretkelle. Mutta perillä Jarmo sitoi sen kuusenrunkoon, taputti kerran päähän ja lähti pois. Hilppa jäi istumaan ja kallisti päätään. Sehän luuli, että tämä on jokin uusi leikki.
Se odotti. Kiskoi talutinta, sitten alkoi vinkua. Kun ilta hämärtyi ja tuuli kylmeni, Hilppa jo huusi äänekkäästi, niin että ääni käheytyi. Lehtipuiden varjot kasvoivat, ja hiljaisuus painoi päälle. Kukaan ei tullut.
Juuri kun aurinko oli painumassa mailleen, pensaikosta ilmaantui iso harmaa susi. Se liikkui varovasti, pysähtyi muutaman metrin päähän ja vain tuijotti. Ei murissut, ei näyttänyt hampaitaan vain katsoi.
Hilppa säpsähti. Hän odotti hyökkäystä, mutta samalla oli jo kokenut pahimman. Miksi enää pelätä?
Mutta susi teki jotain odottamatonta. Se kiersi hiljaa ympäri, nuuhki ilmaa, tarkasti ketjun, puun ja maata. Lopulta se asettui vähän kauemmaksi, rojahti mahallen ja jäi vahtimaan.
Nopeasti tuli pimeä. Metsä alkoi elää. Kauempana kuului kaukainen ulvahdus, ja risukossa liikkui pienempiä otuksia, jotka vainusivat uupuneen koiran hajun ja kiipesivät lähemmäs.
Aina kun joku lähestyi, susi nousi ja asettui Hilpan ja tunkeilijan väliin, murahdellen niin hiljaisesti, että se riitti hätistämään muut pois.
Susi ei tehnyt Hilpalle mitään pahaa, ei edes lähestynyt liikaa. Se vain pysytteli läsnä loppuyön. Hilppa lakkasi ulvomasta ja makasi hiljaa, odottaen vain välillä kurkistaen lehtien lomasta, onko susi yhä siinä. Ja olihan se. Aamunkoittoon asti.
Kun aurinko alkoi nousta ja sumu nousi järveltä, metsään tuli kaksi marjastajaa. He olivat kuulleet hentoa vikinää ja tulleet tutkimaan. Sinä hetkenä he näkivät jotain erikoista: Hilppa oli kiinni puussa, ja suoraan sen edessä seisoi susi, pehmeästi, katse täynnä jotain ihmismäistä ilman pelkoa ja vihaa. Sitten susi käännähti rauhassa, katosi metsään ja oli poissa.
Hilppa pääsi irti, ja sai uuden kodin hyvän ihmisen luota. Ja oikeastaan, vain siksi, ettei yksi susi ollut sydämetön saalistaja vaan teki jotain, mihin moni ihminen ei kykenisi.
Aina ei villein ole julmin. Välillä löytyy enemmän ihmisyyttä suden silmistä kuin omistajan.
Mene ja tiedä. Mutta näin se meille täällä kerrottiin.
