Minä lähden nyt pois, että tajuat, mitä olet menettämässä! Elä viikko yksin, ulvo kuulle ilman miestä talossa ehkä opit arvostamaan huolenpitoa! Lauri paiskasi urheilukassiin kasan sukkia sellaisella uhmalla, että minun vanha rakas maljakkoni meinasi pudota hyllyltä.
Seisoin ovensuussa ja katsoin näytelmää mykkänä. Sisälläni velloi loukkaantumisen ja naurun sekasorto. Mieheni, kolmekymppinen “poika”, seisoi keskellä minun jo ennen avioliittoa hankkimaani yksiötä ja uhkaili minua omalla poissaolollaan. Hän taisi todella uskoa, että ilman hänen kallisarvoista seuraansa seinät sortuisivat ja minä kuihtuisin kuin unohtunut pelargonia ikkunalaudalla.
Kaikki alkoi taas yhdestä sunnuntaivierailusta Laurin äidin, Irma Lehtisen, luona. Anoppi oli todellinen tapaus: osasi kehua niin, että teki samalla mieli hypätä järveen, ja jakoi neuvoja kuin armeijan kapteeni, joka toruu alokkaita likaisista kengistä.
Lauri tuli sieltä aina “latautuneena”, ja sen huomasi heti: suu tiukkana, katse röntgeninä ja sieraimet laajennettuna pölyn jäljillä.
Maija, miksi kylpyhuoneen pyyhkeet eivät ole värijärjestyksessä? hän kysyi jo eteisessä riisumatta kenkiä. Äiti sanoo, että se luo visuaalista hälyä ja hajottaa kodin energian.
Huokaisin syvään.
Lauri, äitisi näki energioita viimeksi Ysärin TV-ohjelmassa, pyyhkeet ovat näin koska niitä on helpoin käyttää, sanoin rauhallisesti, sekoittaen kastiketta liedellä.
Lauri marssi keittiöön ja osoitti kattilaa.
Taas kasvikset paloina? Äiti sanoo, että oikea vaimo soseuttaa kaiken silloin miehet sulattavat ruokaa paremmin. Olet vain laiska.
Lauri, laskin kauhan alas. Äidilläsi ei enää hampaita ole, koska säästi hammaslääkärissä ja osti taas uuden posliinisarjan. Sinulla on. Jauha sapuskaa.
Lauri punastui, keräsi henkeä ja aikoi laukaista uuden annoksen “äitinsä viisautta”, mutta sanat juuttuivat kurkkuun.
Olet todella kiittämätön! hän puuskahti. Äiti muuten on kotitalouden kandidaatti!
Lauri, äitisi oli elämänsä vahtimestari yliopiston asuntolassa ja kandidaatiksi hän kutsuu itseään, koska pitää sanasta, vastasin kylmällä hymyllä.
Lauri jäi seisomaan suu auki, yritti koota ajatuksia, mutta aivot yskähtivät. Hän mulkaisi, narskautti hampaita ja huitaisi kädellään kuin hakiessaan sääsken pois.
Tuo hetki hän näytti aivan hölmistyneeltä pingviiniltä.
Silloin hän päätti antaa minulle opetuksen.
Nyt riittää sun äksyily! hän ilmoitti sulkiessaan laukkua. Menen äidin luo, viikoksi. Mietipäs käytöstäsi. Kun tulen takaisin, odotan täydellistä järjestystä ja anteeksipyyntöä. Kirjallisesti!
Ovi paiskahti kiinni. Tuli hiljaista.
Se oli outoa vähän tyhjää, mutta samalla helpottavaa. Oliko hän tosissaan lähtenyt kodistani rangaistakseen minua sillä, että saisin olla rauhassa? Omituinen, suorastaan nerokas strategia.
Elämä kuitenkin osasi tarjoilla yllätyksiä, jotka päihittivät Laurin kaikki draamat.
Maanantaiaamuna pomo soitti:
Maija Nieminen, nyt on kiire. Oulun konttorissa palaa lähtisitkö sinne huomenna? Kolmisen kuukautta kestäisi. Matkakorvaukset tuplana, bonuskin tulee, saat sillä vaikka uuden auton. Olet ainoa johon voin luottaa.
Tunsin, miten selkärankani suoristui ja siivet kasvoivat. Kolme kuukautta ilman Lauria, ilman Irma-anopin puheluita, Pohjanmeren rannalla (no, ainakin veden äärellä) ja loistava palkka.
Totta kai lähden, myönnyin nopeasti.
Ulos kävellessä mietin, että asunto jää tyhjilleen ja asumiskustannukset ovat kohdillaan. Silloin ystäväni Sanna soitti.
Maija, apua! Siskoni tuli Etelästä kolmen lapsen ja miehen kanssa, remontti meneillään. Hotellit kalliita, he eivät osaa olla hiljaa, mutta maksavat hyvin ja heti!
Sielussani heräsi ovela suunnitelma. Palaset loksahtivat paikoilleen.
Hyvä Sanna, anna heidän tulla. Avaimet jätän ovenvartijalle. Yksi ehto: jos joku mies tulee vaatimaan asioita ei tarvitse päästää sisään.
Illalla pakkasin omat tavarani, arvotavarat kasasin yhteen laatikkoon ja vein äidilleni, laitoin asunnon kuntoon vuokraajia varten. Lauri ei vastannut puheluihini varmaan “kasvatti”.
Aamulla lähdin kohti Oulua. Samaan aikaan asuntooni muutti iloinen Lampisen perhe: isä Matti, äiti Kristiina, kolme villiä lasta ja iso, ystävällinen, mutta äänekäs suomenajokoira nimeltä Väinö.
Viikko kului.
Lauri, kuten sittemmin kuulin, jaksoi sinnitellä äitinsä “paratiisissa” kokonaista seitsemän päivää. Irma niin hyväsydäminen kuin olikin hoiti arkea tiukalla otteella.
Laurinpoika, älä maiskuta, hän huomautti aamupalalla.
Lauri, miksi vedät vessasta kahdesti? Vedenkulutus menee mittariin!
Kulta, istut väärin tulee notkoselkä kuin setä Antille.
Viikon päästä Laurilta paloi pinna. Hän päätti, että olin jo varmasti katunut ja itkeskellyt öisin ja ymmärtänyt hänen arvonsa. Oli aika palata voittajana.
Hän osti kolme nuutunutta neilikkaa (kai ne olivat anteeksipyynnön symboliikassa) ja riensi kotiin.
Oven lukossa avain ei enää pyörinyt. Hän kurtisti kulmiaan, kokeili kahvaa. Lukossa. Soitti ovikelloa.
Sisältä kuului laukkaavaa askellusta ja riemukas haukahdus, joka sai oven tärisemään.
Kuka siellä? jyrisi Matin ääni.
Lauri perääntyi.
Öö minä olen Lauri. Mies. Päästäkää sisään.
Ovi aukesi vauhdilla. Matti, iso kuin eteinen, grillitikku kädessään (olivat juuri grillanneet sähkögrillillä), ja vieressään Väinö nuoli suupieliään.
Kuka muka mies? Matti ihmetteli. Maija on lähtenyt. Me asumme nyt täällä. Sopimus tehty, maksu hoidettu. Kuka sinä olet?
Minä… minä olen omistaja! kiljaisi Lauri. Tämä koti on minun! Tai siis vaimon… Me asumme täällä!
Kuules hyvä mies, Matti taputti ystävällisesti olalle, jättäen rasvaisen jäljen kauluspaidaan. Maija sanoi: mies on poissa, äidin luona. Kämppä vapaana. Mene nyt, älä häiritse. Kristiina, tuo nyt sinappia!
Ovi pamautettiin vasten Laurin kasvoja.
Puhelin soitti heti perään raivoisasti. Olin ravintolassa Oulun torin laidalla, söin savumuikkuja ja join valkoviiniä.
No? vastasin laiskasti.
Mitä olet tehnyt?! Lauri kirkui niin, että jouduin siirtämään luuria. Ketä nuo ihmiset ovat? Miksi eivät päästä minua kotiin? Palasin ja siellä on sirkus!
Lauri, rauhoitu, katkoin jäätävästi. Sinä lähdit. Viikoksi tai lopullisesti, että oppisin. Opin: yksin on tylsää ja kallista, joten otin vuokralaiset. Kolmeksikin kuukaudeksi.
Kolmeksi kuukaudeksi?! Lauri meinasi mennä falsettiin. Missä minä asun?!
Sinähän olet äidin luona. Siellä feng shuit ja sosekeitot. Nauti! Olen työmatkalla, enkä palaa vähään aikaan.
Haen avioeron! Ilmoitan poliisille! hän sylki raivoissaan.
Siitä vaan. Asunto on minun, virallinen vuokrasopimus ja verot maksan. Et ole kirjoilla vieras vain, joka unohti miten ollaan vieraisilla.
Katkaisin puhelun.
Kymmenen minuutin päästä soitti Irma.
Maija! hänen äänensä helisi kuin ohutta lasia. Miten voit? Ajoit miehen kadulle! Perhe-elämässä vaimo takaa lämpimän kodin ja ruoan!
Irma, keskeytin ivallisesti. Avioliitossa, lain 31. pykälässä puhutaan tasavertaisuudesta. Omistustodistuksessa on vain minun nimeni. Poikanne valitsi “opettaa” minua. Opetus onnistui: oppilas päihitti opettajan.
Olet kylmä ja laskelmoiva! Irma parahti. Miehellä tulee olla oma reviiri! Perheesi hajoaa! Ilmoitan liittoon!
Valita vaikka Veikkaukseen, nauroin. Voi Irma, toivottavasti nyt Laurilla on kullankeltainen elämä. Muista soseuttaa perunat. Häneltä meinaa unohtua pureskelu.
Irma kähisi, yritti kirota, mutta meni yskänpuuskaan.
Kun yhteys katkesi, se kuulosti samalta kuin vanha faksi, joka osaamattomasti nielaisi paperin.
Kolme kuukautta vierähti hetkessä. Palasin kotiin virkistyneenä, uudella tukalla ja säästöillä ja täysin varmana siitä, etten enää palaisi vanhaan elämään.
Asunto hohti siisteyttä Matti ja Kristiina olivat kunnon väkeä: kaiken puunasivat ja jopa korjasivat vuotavan hanan, johon Laurilla ei vuoteen ollut aikaa.
Lauri ilmestyi ovelleni pari tuntia paluuni jälkeen. Näytti surkealta laihtunut, harmaa, ryppyinen paita. Kolme kuukautta äidin hoidossa oli muuttanut hänet ukoksi.
Maija hän aloitti katsomatta silmiin, Lopeta nyt. Tajusin kaiken, äiti myös mennäänkö alusta? Toinkin tavarani takaisin.
Hän yritti puskea eteiseen.
Laitoin matkalaukun tielle.
Lauri, ei ole aloitettavaa. Sinä halusit, että opin arvostamaan miestä. Nyt opin: Matti korjasi hanan vartissa, sinä valitit vuodesta toiseen.
Mutta olen aviomiehesi! hän parahti säikky silmissään, kuin lapsi jota potkitaan ulos hiekkalaatikolta.
Olit mies, nyt olet taakka, sanoin rauhallisesti. Tavarat on nyt aulahuoneen kaapissa, avaimet tänne.
Et uskalla! hän uhkasi Vien sinulta puolet rempasta!
Remontin teki isäni, kuitit on minulla. Sinä liisteröit täällä lähinnä kiukutellessa. Esitys ohi. Esirippu alas ja yleisö jo lähti.
Hän jäi siihen räpyttelemään silmiään, yrittäen ymmärtää, milloin hänen täydellinen koulutusohjelmansa kääntyi täydelliseksi epäonnistumiseksi.
Suljin oven. Lukon napsahdus kuulosti lähtölaukaukselta uuteen elämään.
Jälkeenpäin kuulin, että Lauri asuu yhä äitinsä kanssa. Irma Lehtinen pitää nyt silmällä myös hänen nukkumaanmenoaikojaan ja puhelinkeskustelujaan. Ja Lauri laahustaa selkä kumarassa, katse varpaidensa tasolla, varoen äidin mielialan miinoja.
