27. helmikuuta
Tänään en osaa päättää, olenko edelleen loukkaantunut vai vain huvittunut tapahtuneesta. Ville, mieheni, täytti juuri viisikymmentä, mutta hänelle on ilmeisesti kehittynyt erityistaito muistaa kaikki mahdolliset päivät, jotka liittyvät moottoriöljyn vaihtoon, pilkkikauden alkuun tai kavereidensa kanssa sovittuihin kalareissuihin. Mutta meidän juhlapäiviämme hänellä ei vaan pysy päässä. Perhekalenterimme oli keittiön seinällä, syntymäpäiväni ympyröity suurella punaisella kynällä, mutta sekään ei auttanut.
Olen yleensä pikku vihjeiden, post it -lappujen ja suorien kysymysten kautta muistuttanut häntä tärkeistä päivistä, mutta tänä vuonna halusin jotain muuta. 45. syntymäpäiväni päätin juhlia ilman, että muistutan asiasta itse. Ajattelin, että ehkä parikymmentä vuotta yhteistä elämää olisi vihdoin opettanut ainakin jotain.
Perjantaiaamuna Ville hääri ympäri kotia, pakkasi virvelit ja rinkan. Aino, missä mun termospullo on? Veijo ja muut jo odottaa. Nyt olisi paras aika lähteä järvelle. Palataan sunnuntaina, ei varmaan yhteyttä juuri ole. Ville antoi ohimenevän pusun poskelle ja jatkoi: Älä pitkästy viikonloppuna, osta itselles jotain hyvää. Sitten ovi sulkeutui hänen perässään.
Katsoin seinällä olevaa kalenteria. Tietenkin, oma syntymäpäiväni. Ei hän pelkästään unohtanut hän oli valinnut juuri tämän päivän lähteäkseen kalareissulle.
Ensin teki kipeää, sitten tuli kylmä ja tyyni olo. Mielessäni alkoi kehittyä idea: nyt tehtäisiin sellainen yllätys, ettei Ville enää koskaan unohtaisi tätä päivää.
Miehelläni oli salapiilo säästövarat, joilla hän oli säästänyt uuden perämoottorin hankintaan. Raha oli tallelokerossa, jonka koodin tiesin, koska Villen täydellinen muisti petti joskus siinäkin. Summa oli melkoinen. Lähes kolmesataatuhatta euroa.
Tein päätöksen. Viikonloppu olisi erilainen. Tilasin cateringin, kutsuin ystävät koolle, koristelin kodin lempikukillani. Musiikki soi ja nauru raikasi, kuohuviini virtasi. Seuraavana päivänä vein ystäväni ravintolaan, josta avautui näkymä kaupungin ylle. Vietimme päivän spassa.
Lopuksi ostin itselleni rintakorun, jota olin ihaillut jo pitkään, mutten koskaan raaskinut ostaa, koska yhdessä sovitut suunnitelmat olivat aina menneet sen edelle.
Sunnuntai-iltana Ville palasi saalispönttö kädessä ja kasvot tyytyväisenä ulkoilmasta. Jaksaipa kalaa! Hieno reissu! Hän astui olohuoneeseen ja pysähtyi. Tyhjät kuohuviinipullot pöydällä, kukkakoristeita kaikkialla ja sohva täynnä arvokkaiden liikkeiden ostoskasseja.
Mitäs täällä on tapahtunut? Onko joku käynyt kylässä?
Oli vieraita. Minulla oli tänään syntymäpäivät. Neljäkymmentäviisi vuotta. Muistatko?
Ville jäi seisomaan, huokaisi syvään: Veikkonen sentään… Aino, oikeasti unohdin. En tajunnutkaan… Tiedäthän sinä minut.
Tiedän kyllä, sanoin rauhallisesti. Siksi päätin juhlia itse, huolehtia tarjoiluista ja lahjasta omin avuin.
Näin kuinka hänen katseensa kääntyi kohti työhuonetta. Tallelokeron ovi oli raollaan. Ville kalpeni ja ryntäsi tyhjään lippaaseen. Hetken kuluttua hän oli takasin silmät suurina.
Missä rahat? Mitä niille tapahtui?
Katsahdin ympärilleni. Täällä ne ovat, sanoin ja näytin kädellä kotia.
Kulutitko kaiken? hän henkäisi. Se oli uusi moottori! Olin kaksi vuotta säästänyt!
Minä olen ollut neljännesvuosisadan kärsivällinen. Sinä unohdit syntymäpäiväni, minä taas pidän huolen, että muistat sen jatkossa.
Ville istui sohvalle hiljaa ja tuijotti vuorotellen kalasaalistaan, tyhjää lokerikkoa ja minua. Riidellä ei oikein pystynyt, raha oli kuitenkin yhteistä.
Kalaa hän perkasi sanomatta sanaakaan.
Nyt puolisen vuotta tapahtuneesta hän säästä uudelleen moottoria varten. Mutta nyt hänen puhelimeensa on asetettu muistutuksia kuukautta, viikkoa ja päivää ennen jokaista tärkeää päivää. Joskus elämä opettaa kalliisti. Mutta tämän kerran opetus on varmasti ikimuistoinen.
