— Laitat omat lapsesi patjoille lattialle. Ne on nuoria, niiden luut taipuu. Mutta Jukka tarvitsee kunnon sängyn, sillä on selkä kipeä, — ilmoitti Elina mökin portilla heti tervehdykseksi.
— Älä nyt virnistele, Sirkka. Äiti sanoi, että mökki on iso.
Laskin kädet hitaasti ratille ja katsoin tuulilasin läpi.
Olimme mieheni ja lasten kanssa tulleet lomakeskukseen järven rannalla.
Rauhallinen paikka, puinen mökki neljälle, jonka olin maksanut kaksi kuukautta sitten. Se oli kauan odotettu hengähdystauko, raivattu työaikataulujen keskeltä.
Ja nyt, siinä koristeportin edessä, tukkimassa kulkuväylää, seisoi miniatyyri perhekaravaani.
Elina, mieheni Eeron sisko, nojasi voitonriemuisena valtavaan matkalaukkuun.
Vieressä siirteli painoa jalalta toiselle hänen miehensä Jukka, aseistautuneena hiilisäkillä ja paketilla halpoja nakkeja.
Hieman kauempana, kuin kenraali paraatissa, kohosi anoppini, Maire.
Tämän sommitelman kruununa olivat Elinan kaksi lasta, jotka jo läimivät toisiaan myrkyllisen keltaisella kahden litran limupullolla, joka kykenisi syövyttämään ruosteen.
Kuten Nestori Kettu sanoi, jos luulet että sinua yritetään huijata, sinut on jo huijattu.
Menimme ulos autosta. Kun me Eeron kanssa kiskoimme laukkuja tavaratilasta, Elina oli jo ehtinyt lasteni luo ja ilmoittanut:
— Ette te nyt niin pieniä ole, patjalla pärjää, ja setä Jukka säästyy selkävaivoilta.
— Mikä mukava yllätys, — sanoin tasaisella äänellä. — Emme me kai ketään odottaneet.
— Voi, Sirkka kulta, mehän olemme perhettä! — astui heti mukaan Maire, ottaen askeleen eteenpäin ja kytkien mestarillisesti päälle pyhimysmäisen viattomuuden tilan. — Kun kuulin, että olette menossa luontoon, soitin heti Elinalle. Mitä me tunkkaisessa kaupungissa istutaan, kun te täällä hengitätte happea? Yhdessä on hauskempaa!
— Mökki on neljälle, Maire, — vastasin rauhallisesti, tuntien kuinka sisälläni kiristyi kylmä, laskelmoiva jousi. Ei mitään kohtauksia. Vain tarkkailua.
— Minä olen kaiken jo päättänyt, — ilmoitti Elina ehdottomasti sellaisella ilmeellä kuin minun maksamani mökki ei olisi varaus, vaan luonnos hänen suunnitelmistaan.
Säätäessään rantahattuaan, joka oli satelliittilautasen kokoinen, hän lisäsi:
— Äiti nukkuu makuuhuoneessa, hän tarvitsee rauhaa. Minä ja Jukka otetaan olohuoneen sohva. No, te Eeron ja lasten kanssa kyllä jotenkin mahdutte.
Sukulaisten käytös muistutti heinäsirkkojen hyökkäystä: se ei kysy lupaa, vaan laskeutuu ja alkaa syödä satoasi.
Lasista ovesta hallintorakennuksesta astui nuori nainen tabletti käsissään.
— Päivää! Oletteko te Sirkka? — hän hymyili minulle. — Varaus on teidän nimellänne. Ja tämä on, ilmeisesti, teidän yllätyksenne?
Nainen katsoi Elinaa.
— Kyllä, se olemme me! — nyökytteli anoppi iloisesti. — Sirkka, minä vähän hoidin asioita, jotta sinulla olisi vähemmän vaivaa. Varasin saunan kahdeksi illaksi, muuten olisimme kuin vieraita. Ja korjasin ruokalistaakin. Sinun grillimakkara on hyvää, mutta lisäsin vielä lohta ja kalliita leikkeleitä.
— Elina soitti aamulla ja jätti tilauksen saunasta ja ruuasta, — selitti vastaanottovirkailija kohteliaasti katsoen minua. — Mutta varaus on teidän nimellänne, joten ilman teidän vahvistustanne emme tee mitään.
Anteliaisuus toisten kustannuksella on nopein tapa tulla tunnetuksi hyväntekijänä.
— Hieno aloite, Elina, — hymyilin niin lempeästi, että Eero vieressä jännittyi. Hän tunsi sen hymyn. Yleensä sen jälkeen joku menetti harhaluulonsa.
— Jos vahvistatte, niin lisämaksulla kolmesta ylimääräisestä vieraasta, patjoista, saunasta ja erikoistilauksesta keittiöstä, teiltä tulee vielä kaksisataakahdeksankymmentä euroa, — ilmoitti virkailija asiallisesti.
Elina kohautti sulavasti olkapäitään ja katsoi minua merkitsevästi.
Maire laski kätensä rinnalleen odottaen, että nöyrästi kaivaisin lompakon esiin.
Sukulaissuhteiden paradoksi: mitä lujempi halaus kohtaamisessa, sitä syvemmälle ne käyvät kukkarollesi.
— Neiti, — käännyin virkailijan puoleen, ja ääneni muuttui kylmäksi ja lujaksi. — Vahvistan vain oman varaukseni. Se on täysin maksettu. Meitä on neljä.
Pidin tauon, katsoen anopin hämmentyneisiin silmiin.
— Nämä loistavat ihmiset ovat oma seurueensa. Tehkää heille oma lasku majoituksesta, lohesta, saunasta ja kalliista leikkeleistä. Elinan nimellä.
Kaikki vaikenivat. Niin täydellisesti, että kuuli kuinka metsässä tikka koputti.
— Sirkka, mitä sinä? — Elinan ääni murtui valittaen. Hattu oli valahtanut kallelleen. — Meillä on rahaa vain bensaan ja jäätelöön! Me tultiin kylään!
— Teillä ei siis ole lomaa, Elina. Teillä on kävely portille asti, — sanelin selvästi. — Kylään tullaan kutsusta. Ja pullakranssin kanssa. Te tulitte toisten juhliin makkarapaketin ja kolmensadan euron ruokahalun kanssa.
— Sirkka! Hävettäisi! — kiljui Maire punaiseksi vajoten. — Me ollaan perhettä! Sukulaisia! Eero, miksi olet hiljaa?! Sinun äitiäsi ja siskoasi heitetään pihalle!
Eero astui askeleen eteenpäin. Hän ei huutanut, mutta hänen äänessään kilahti teräs.
— Perhettä, äiti, ovat ne, jotka kunnioittavat toisten rajoja. Sirkka raatoi puoli vuotta järjestääkseen tämän loman meille ja lapsille. Te tulitte ilman kutsua, yrititte siirtää minun lapseni patjoille ja vyöryttää vaimolleni laskun herkuistanne. Tämä ei ole perhettä. Tämä on yritys kaapata meidät.
— Minä vain… me haluttiin tehdä yllätys! Eero, tehän oikein rukoilitte meitä tulemaan! — yritti Elina kiemurrella. Selitykset tulvahtivat hänestä kuin untuva puhjenneesta tyynystä.
— Jukka, — Eero käänsi raskaan katseensa lankoonsa. — Siitä “rukoilitte tulemaan” -jutusta: tämä on ihan oma matkailumuotonsa. Nimeltä “itsekutsuttu”.
Jukan ilme venyi. Hän katsoi orpoa hiilisäkkiään, sitten vaimoaan.
— Ehkä en olisi tullutkaan, — mutisi Jukka. — Sinä sanoit, että Eero kutsui meidät ja kaikki on maksettu.
Harha romahti lopullisesti. Röyhkeys epäonnistui kaikkien nähden.
Jukka kääntyi sanomatta sanaakaan ja lähti kävelemään autolleen, edes yrittämättä auttaa vaimoaan sen valtavan matkalaukun kanssa.
Elinan lapset lakkasivat tappelemasta limupullolla ja jähmettyivät ensimmäistä kertaa koko ajan, tuijottaen hiljaa äitiään.
Ja Maire, joka oli niin reippaasti puhunut “perheestä”, kääntyi yhtäkkiä nopeasti autoon päin, esittäen tutkivansa suurella mielenkiinnolla mäntyjä. Maksaa tätä juhlaa omasta eläkkeestään hän ei selvästikään aikonut.
— Jos muutatte mielenne, vapaa mökki löytyy, — sanoi virkailija rauhallisesti hämmentyneen Elinan selän taakse. — Ennakkomaksu sata prosenttia.
Kävelimme siistiä polkua pitkin kohti mökkiämme.
Selän takana paiskautuivat auton ovet, ja moottori käynnistyi valittaen. Hengitin syvään puhdasta metsäilmaa.
Portaiden luona Eero kietoi kätensä olkapäilleni ja veti minut lähelleen.
— Tiedätkö, — hän virnisti. — Tästä tulee oikein hyvä loma.
— Niin tulee, — hymyilin, katsoen lastemme juoksevan riemukiljahduksin kohti järveä. — Mennään, mies. Meitä odottaa ansaittu rauha.
Ja aidan takana, hotkien toisten juhlan pölyä, ajoi pois se karavaani, joka oppi iäksi yhden yksinkertaisen säännön: tässä perheessä toisten mukavuutta ei enää makseta lasten sängyillä eikä minun kortillani.
