Olen kolmekymmentäneljä. Kaksi vuotta sitten menin naimisiin Pirjon kanssa hän oli silloin neljäkymmentäyksi, eronnut ja hänellä oli kahdeksanvuotias tytär Salla. Häät olivat pienet ja hiljaiset. Silloin isäni pyysi minut keittiöön ja sanoi suoraan:
Antti, mieti vielä kerran. Nainen, jolla on lapsi toiselta mieheltä se ei ole tavallinen perhe. Astut keskelle vierasta tarinaa, eikä ole varmaa, että sinua edes odotetaan sinne.
Heilautin vain kättä:
Isä, älä viitsi. Me rakastamme toisiamme. Salla on ihan fiksu tyttö, kyllä me löydämme yhteisen sävelen. Kaikki järjestyy.
Isä vain pudisteli päätään:
No, katso sitten itse. Älä tule sanomaan, etten varoittanut.
En kuunnellut. Kuvittelin, että meillä Pirjon kanssa kaikki olisi oikeasti totta. Että luomme perheen, että hänen tyttärensä hyväksyy minut, että kaikki menee kuten elokuvissa ei täydellisesti, mutta rehellisesti ja lämpimästi.
Olin väärässä.
Ensimmäinen kuukausi vielä kun elää illuusiossa
Häät vietettiin kesäkuussa. Muutin Pirjon luo tavanomainen kaksio Vantaan laitamilla, ei mitään ylellistä, mutta lämminhenkinen koti. Salla asui kanssamme. Hänen biologinen isänsä maksoi elatusmaksut ja haki tytön viikonlopuksi kerran kuukaudessa.
Alusta asti yritin rakentaa yhteyttä Sallaan. Ehdotin lautapelejä, tarjosin apua läksyissä, pyysin leffaan yhdessä. Salla suostui joskus, usein vastasi lyhyesti, katsoi minua varautuneesti kuin pitäen minut aina käsivarren mitan päässä.
Pirjo rauhoitteli:
Anna hänelle aikaa, Antti. Hän vain totuttelee.
Odotin. Viikot kuluivat, mutta totuttelua ei tullut. Päinvastoin jännite kasvoi.
Jos laadin illallisen, Salla nyrpisti nenäänsä: En syö tätä. Jos avasin television heti: Voitko laittaa pois, en kuule. Silloin kun halasin Pirjoa keittiössä, kuului heti: Äiti, mennään pois.
Pirjo asettui aina tyttärensä puolelle:
Älä loukkaannu, Antti. Hän on vielä lapsi.
En loukkaantunutkaan. Huomasin vain yhä selkeämmin, että olin tässä kodissa ulkopuolinen. En perheen pää, en edes tasavertainen vaan joku, jolla on toisenlainen, etäinen rooli.
Hetki, jolloin ymmärsin maksavani vieraasta lapsesta mutta olen silti syyllinen
Kolmen kuukauden kohdalla raha alkoi nousta esiin. Pirjo teki töitä terveysaseman asiakaspalvelijana, palkka oli noin puolitoista tuhatta euroa. Minä olin insinöörinä tehtaalla, tienasin viisi tuhatta. Lisäksi Sallan isältä tuli elatusmaksut.
Menot kuitenkin paisuivat. Sallalle tarvittiin koulupuku, sitten tanssitunteja, sitten englanninopettajaa. Pian oli tarpeen myös uusi puhelin.
Pirjo sanoi pehmeästi, aivan kuin ohimennen:
Kyllähän sinä ymmärrät, Antti. Lapsi tarvitsee nämä kaikki. Sinua ei kai haittaa auttaa?
Autoin. Kuukausi kuukaudelta. Puolet palkastani meni Sallaan. Loput ruokaan, laskuihin, pieneen remonttiin. Lopulta palkastani ei jäänyt mitään jäljelle.
Eräänä iltana sanoin varovasti:
Olisiko järkeä jakaa menot jotenkin. Sinäkin voisit osallistua vähän enemmän.
Pirjo kurtisti kulmia, ilmeestä näki, ettei keskustelu miellyttänyt:
Minulla on pieni palkka. Olen kasvattanut Sallan yksin kahdeksan vuotta. Tiesithän, mihin ryhdyit.
Tiesin. Mutta en arvannut, että kannan kaiken yksin.
Kenen sitten pitäisi? Hänen isänsä? Hän maksaa elatusmaksut siinä missä kerkeää. Sinä olet nyt isäpuoli, sinun kuuluu auttaa.
Sana kuuluu iski kuin märkä rätti kasvoille. Tajusin: en ole tässä tunteiden takia. En siksi, että olisin tarpeellinen. Olen taloudellinen tuki.
Kun entinen mies astui kuvaan ja selvisi kuka määrää
Puolta vuotta häistä, Pirjon ex-mies ilmestyi. Mika oli neljäviisivuotias liikemies, kallis auto, itsevarma olemus. Hän toi Sallalle uuden pyörän ja kassillisen nukkeja.
Salla kirkui ilosta, roikkui isänsä kaulassa ja suukotteli. Pirjo katsoi miestä pehmeällä hymyllä, melkein hellyydellä. Minä seisoin sivussa kuin vartija, en perheenjäsenenä.
Mika tuli luokseni, taputti olkapäälle:
Mitäs Antti, hyvin pärjäät? Hienoa, että otit vastuullesi.
Nyökkäsin, en edes tiennyt mitä vastata.
Pidä heistä huolta, hän sanoi. Minulla ei ole aikaa, työ vie kaiken. Mutta sinä näytät hoitavan.
Hän lähti. Pirjo oli koko illan loistavalla tuulella. Minä taas jäin yksin keittiöön ja ensi kertaa todella kysyin itseltäni: miksi olen täällä?
Myöhemmin kysyin Pirjolta:
Miksi Mika maksaa elatusmaksut myöhässä? Kahteen kuukauteen ei ole tullut mitään.
Hän vain huitaisi kädellä:
Bisneksessä on nyt vaikeaa. Kyllä hän selviää, maksaa myöhemmin.
Mutta hänellä oli rahaa pyörään ja leluihin?
Pirjo katsoi kylmästi, täysin empimättä:
Antti, älä aloita. Se on hänen tyttärensä, hänellä on oikeus antaa lahjoja.
Mutta eikö elatusmaksut muka kuuluis maksaa?
Riitelimme. Salla kuuli huudot ja itki. Loppujen lopuksi olin taas syypää minun sanottiin vahingoittavan lasta.
Piste, josta ei enää ollut paluuta kun minusta tehtiin velvollinen
Keväällä kaikki ratkesi. Olimme Pirjon äidin syntymäpäivillä. Appiukko jo humalassa istui viereeni ja lateli totuudet:
Antti, olet mies. Sinun täytyy ymmärtää: Pirjo tarvitsee tukea ja Salla isää. Sinä otit vastuun kanna se loppuun asti.
Tuli stoppi. Sanojen virrassa, kaikkien kuullen räjähti:
En ole velkaa kenellekään! Sallalla on isä Mika! Hoitakoon hän vastuun, en minä!
Huone hiljeni. Pirjo kalpeni, Salla purskahti itkuun. Appiukko nipisti suunsa kiinni:
Turhaan otettiin sinut vastaan perheeseen, nuori mies.
Pirjo nousi, otti Sallaa kädestä:
Me lähdetään. Mennään äidille. Täytyy miettiä.
Viikon päästä tuli paperit. Avioerohakemus. Pirjo vaati osuutta autosta ja elatusmaksuja Sallasta kuin olisin tosiasiallinen isäpuoli.
Juristi sanoi suoraan:
Jos pystytään todistamaan, että olet ylläpitänyt lasta, voi oikeus velvoittaa sinut maksamaan elatusta.
Istuin autossa, soitin isälle:
Isä, anteeksi. Olit oikeassa.
Poika, en halua sanoa mitä minä sanoin. Tee johtopäätökset. Nouse ylös ja jatka matkaa.
Mitä ymmärsin ja mitä kadun
Nyt oikeusprosessi jatkuu. Myyn autoani, että saan vaateet maksettua. Pirjo saa osansa. Ehkä minusta tulee vielä elatusvelvollinen.
Kadunko? Kyllä. En kuitenkaan naimisiinmenoa. Kadun, etten kuunnellut isääni. Kadun, että menin toisen tarinaan ja hukutin omani.
Eivät kaikki eronneet naiset ole ongelma. Mutta jos hän tarvitsee vain elättäjää eikä kumppania, ja jos hänen lapsensa näkee sinussa vihollisen alusta alkaen juokse. Nyt heti. Älä odota, että aika muuttaa kaiken.
Minä odotin. Ja maksoin siitä kahdella vuodella ja puolella omaisuudestani.
Olivatko miehen ratkaisut oikeat, kun häntä kehotettiin maksamaan vieraasta lapsesta? Vai olisiko hänen pitänyt ymmärtää jo alusta?
Oliko naisella oikeus odottaa apua, vai käyttikö hän miestä hyväkseen?
Ja tärkein kysymys: kun mies menee naimisiin eronneen naisen kanssa, jolla on lapsi onko hänen velvollisuus elättää tätä lasta biologisen isän rinnalla, vai onko se sittenkin valinta, ei pakko?
