— Me nuorennamme henkilökuntaa, — sanoi Viktor Mäkelä, ja hänen äänensä oli kuin hän olisi kertonut jotain miellyttävää. — Sinun on tyhjennettävä työhuoneesi huomiseen puoleenpäivään mennessä. Kaikki tarvittavan hoitaa Sirkka henkilöstöosastolta.
Pidin kädessäni kuppia, jossa oli jäähtynyttä teetä. Posliininen, valkoinen, sinisellä raidalla — olin tuonut sen kotoani kaksikymmentä vuotta sitten. Kaksi vuosikymmentä se oli seissyt tällä ikkunalaudalla, ja nyt minun piti ottaa se mukaani.
— Huomiseksi? — toistin.
— Huomiseksi, — hän vahvisti ja hymyili. — Ymmärrättehän, Nina Aaltonen, aika kuluu. Tarvitsemme uutta verta. Nuoria asiantuntijoita, energiaa, nykyaikaista näkemystä.
Hän puhui ja puhui, ja minä katselin kuppiani ja ajattelin yhtä asiaa: hän ei tiedä puhelusta.
Viktor Mäkelästä oli tullut alueellisen työvoimatoimistomme johtaja kahdeksan kuukautta sitten. Hän oli tullut salkun, kalliiden kalvosinnappien ja listan kanssa ihmisistä, jotka hän halusi erottaa. Olin listalla toisena.
— Älkää huolehtiko, — hän lisäsi noustessaan. — Hoidamme kaiken inhimillisesti. Sopimus purkamisesta, pieni korvaus.
Pieni. Ajattelin mielessäni ironisesti.
— Hyvä, Viktor Mäkelä, — sanoin. — Olen kuullut teitä.
Hän nyökkäsi, ilmeisesti yllättyneenä siitä, etten itkenyt tai alkanut anella. Hän kääntyi ja lähti.
Laskin kupin pöydälle ja otin puhelimen käteeni.
Kolmetoista vuotta. Niin kauan olin työskennellyt työvoimahallinnossa. Aloitin tarkastajana pienessä piirikunnan toimistossa, kun olin kaksikymmentäviisivuotias, eikä huoneessa ollut lainkaan tietokoneita — vain kortistoita ja kirjoituskoneita. Olin edennyt metodisen työn apulaisjohtajaksi. Olin kirjoittanut kolme alueellista ohjesääntöä, jotka oli myöhemmin kopioitu neljään naapurimaakuntaan. Olin kouluttanut neljäkymmentäseitsemän asiantuntijaa, joista kaksitoista oli nyt johtotehtävissä.
Viktor Mäkelä oli tullut valmiiseen pöytään. Toimivaan järjestelmään, ihmisten luottamukseen, minun ohjesääntöihini.
Ja nyt hän halusi heittää minut ulos ovista “pienellä korvauksella”.
Avasin puhelimen yhteystiedot ja löysin oikean numeron.
Puhelu ministeriöstä oli tullut minulle kolme päivää sitten. Ei johtajalle — minulle henkilökohtaisesti. Eeva Korhonen, henkilöstöpolitiikan osaston päällikkö, oli sanonut lyhyesti: “Nina Aaltonen, me perustamme työryhmän metodisen perustan uudistamiseksi. Osallistumisenne on välttämätöntä. Valmistautukaa työmatkaan Helsinkiin ensi viikolla.”
Olin silloin kiittänyt enkä sanonut mitään johtajalle. En vain ehtinyt. Ja sitten olin tajunnut, että oli parempi odottaa.
Ja niin — olin odottanut.
Seuraavana aamuna tulin henkilöstöosaston huoneeseen tasan yhdeksältä. Sirkka, nuori nainen peloissaan silmin, odotti jo minua paperikansion kanssa.
— Nina Aaltonen, — hän aloitti hiljaa, — siellä on sopimus irtisanomisesta… Viktor Mäkelä sanoi, että korvaus on kaksi kuukausipalkkaa.
Kaksi kuukausipalkkaa. Palkkani on kolmetuhatta kaksisataa euroa. Yhteensä kuusituhatta neljäsataa euroa kolmestatoista vuodesta.
— Sirkka, — sanoin rauhallisesti, — anna kun katson papereita.
Hän ojensi kansion. Avasin sen, selasin. Sopimus oli tehty asiallisesti — ei mitään laitonta, vain kuiva ehdotus erota yhteisestä sopimuksesta naurettavalla rahalla. Olisin voinut kieltäytyä. Minulla oli täysi oikeus. Mutta johtaja luultavasti luotti painostukseen — siihen, että pelästyisin ja allekirjoittaisin.
— En allekirjoita tänään, — sanoin ja palautin kansion Sirikalle.
— Mutta Viktor Mäkelä…
— Sirkka, sinähän tunnet työlainsäädännön. Yhteinen sopimus on vapaaehtoista. Minulla on oikeus ottaa aikaa harkintaan. — Nousin. — Sano johtajalle, että tulen hänen luokseen yhdeltätoista.
Yhteen mennessä olin valmistautunut.
Pöydälläni oli muutama paperi. Tuloste ministeriön virallisilta sivuilta — työryhmän kokoonpano, jossa oli nimeni. Eeva Korhosen kirje vahvistuksella työmatkasta. Kopio työtodistuksestani — kolmetoista vuotta yhtäjaksoista työsuhdetta. Ja vielä yksi paperi — työsopimuslain pykälä, josta olin alleviivannut kappaleita.
Otin nämä paperit, kuppini ja menin johtajan luo.
— Nina Aaltonen, — Viktor Mäkelä istui leveän pöydän takana, — odotin teidän jo allekirjoittaneen.
— En allekirjoittanut, — sanoin ja asetin hänen eteensä ensimmäisen paperin. — Katsokaa.
Hän otti paperin. Luki. Nostoi katseensa.
— Mikä tämä on?
— Työryhmän kokoonpano ministeriössä. Työmatkani on ensi tiistaina.
Hän vaikeni kolme sekuntia. Sitten laski paperin pöydälle.
— Entä sitten? Työryhmät ovat vapaaehtoisia.
— Vapaaehtoisia, — myönsin. — Kuten sopimus irtisanomisesta. — Asetin hänen eteensä seuraavan paperin. — Tämä on kirje Eeva Korhoselta. Henkilökohtainen, minulle. Hän on laittanut kopion esimiehelleen — apulaisministerille.
Tauko piteni.
— Ymmärrättekö, — jatkoin tasaisesti, — että jos huomenna teen valituksen työsuojeluviranomaisille painostuksesta irtisanomisen yhteydessä ja ylihuomenna olen Helsingissä ministeriön työryhmässä — siitä tulee mielenkiintoinen tarina? Kaikille.
— Kukaan ei pakota teitä, — hän sanoi, mutta ääni oli muuttunut. Kuivempi.
— Aivan. Kukaan ei pakota. Siksi en allekirjoita. — Otin paperini takaisin. — Ja työskentelen normaalisti. Jos teillä on laillisia perusteita työsopimuksen purkamiseen, olkaa hyvä ja hoitakaa se. Toimen lakkauttaminen kahden kuukauden irtisanomisajalla ja kolmen kuukausipalkan korvauksella. Tai odottakaa, kunnes itse teen päätöksen. Mutta kahdella palkalla — ei.
Nousin.
— Nina Aaltonen, — hän yritti palata entiseen sävyynsä, — älkää tehkö tästä… ristiriitaa.
— En tee ristiriitaa, — sanoin jo ovelta. — Luin vain työlakia. Kauan sitten, silloin kun te luultavasti olitte vielä koulussa.
Samana iltana Sirkka soitti minulle.
— Nina Aaltonen, — hän kuiskasi puhelimeen, — hän sanoo löytävänsä perusteita. Että tilaa tarkastuksen osastollenne.
— Antaa tilata, — vastasin. — Minulla on kaikki dokumentoitu kolmentoista vuoden ajalta. Viimeinen tarkastus oli neljä vuotta sitten, ilman yhtäkään huomautusta.
— Hän on hyvin vihainen.
— Sirkka, älä pelkää. Tee vain velvollisuutesi lain mukaan. Allekirjoita vain ne asiakirjat, jotka ovat työlain mukaisia. Jos jokin herättää epäilyksiä, sinulla on oikeus kysyä neuvoa. Se on myös sinun oikeutesi.
Hän vaikeni.
— Kiitos teille, — hän sanoi hiljaa.
Laskin luurin ja menin valmistamaan illallista.
Tarkastuksen Viktor Mäkelä kuitenkin tilasi. Viikon kuluttua osastollemme tuli kaksi henkilöä — keski-ikäinen mies paperikansion kanssa ja nuori nainen kannettavan tietokoneen kanssa. He olivat luonamme kolme päivää. Katselivat asiakirjoja, metodisia kehitelmiä, työllisyysohjelmien raportteja.
Kolmantena päivänä mies tuli luokseni ja sanoi ilman johdantoa:
— Teillä on erittäin hyvin jäsennelty arkisto. Harvinaisuus nykyaikana.
— Kiitos, — vastasin. — Olen aina sanonut työntekijöilleni: jos pelkäät tarkastusta, teet jotain väärin.
Hän hymyili ja kirjoitti jotain muistiin.
Tarkastuksen tulokset näin kymmenen päivän kuluttua — yhteisen palvelimen kautta, johon johtaja oli vahingossa ladannut paitsi lopullisen asiakirjan, myös luonnoksen merkintöineen. Luonnoksessa osastomme kohdalla luki: “rikkomuksia ei havaittu, asiakirjahallinto on esimerkillistä.”
Lopullisessa versiossa tämä lause oli lyhennetty muotoon “huomautuksia ei ole”.
Tallensin molemmat tiedostot.
Helsinkiin matkustin seuraavana tiistaina, kuten oli suunniteltu.
Eeva Korhonen osoittautui energiseksi naiseksi viidenkymmenen korvilla, lyhyellä kampauksella ja tavalla puhua nopeasti.
— Nina Aaltonen, — hän sanoi toisena päivänä, kun joimme kahvia tauolla, — kuinka kauan olette tehnyt metodista työtä alueellanne?
— Kahdeksantoista vuotta, — vastasin. — Siitä lähtien kun siirryin tähän tehtävään.
— Käytämme ohjesääntöjänne pohjana. Tiesittekö sen?
— Aavistelin.
Hän katsoi minua kiinnostuneena.
— Siellä teillä on kuulemma uusi johtaja?
— Kahdeksan kuukautta sitten, — sanoin tasaisesti.
— Ja millainen hän on?
Mietin hetken.
— Energinen, — vastasin. — Nuorentaa henkilökuntaa.
Eeva Korhonen nyökkäsi. En voinut lukea hänen kasvoiltaan mitään — kokenut ihminen. Mutta kysymys ei ollut sattumaa, sen ymmärsin hyvin.
Palasin neljän päivän kuluttua.
Pöydälläni oli muistilappu Sirkalta: “Tulkaa käymään, kun ehditte.”
Menin heti.
— Nina Aaltonen, — Sirkka sulki huoneen oven, — teidän poissaolollanne tuli mies maakuntahallinnosta. Puhui pitkään johtajan kanssa. Sen jälkeen Viktor Mäkelä oli koko päivän hiljainen.
— Maakuntahallinnosta? — toistin.
— Kyllä. Kuulin vahingossa — puhe oli viime kuukausien henkilöstöpäätöksistä. Muutamasta ihmisestä, jotka erotettiin johtajan tulon jälkeen.
Nyökkäsin.
— Sirkka, teit kaiken oikein. Kiitos.
Samana päivänä luokseni tuli Kaarina, vanhempi tarkastaja, jonka Viktor Mäkelä oli erottanut ensimmäisten joukossa — jo tammikuussa. Kaarina oli viisikymmentäkahdeksanvuotias, työkokemusta kaksikymmentäneljä vuotta. Hänelle oli tarjottu samaa kahta palkkaa, ja hän oli allekirjoittanut pelosta.
— Nina Aaltonen, — hän sanoi, — minulle kerrottiin, että voin tehdä valituksen työsuojeluviranomaisille. Että määräaika ei ole vielä umpeutunut.
— Kolme kuukautta sopimuksen allekirjoittamisesta, — vastasin. — Kuinka kauan on kulunut?
— Kaksi ja puoli.
— Eli sinulla on aikaa. Allekirjoitit painostuksen alaisena?
— Hän sanoi, että jos en allekirjoita, hän löytää perusteet irtisanomiseen pykälän nojalla. Pelästyin.
— Se on painostusta. Kirjoita ylös kaikki, mitä muistat — päivämäärät, sanat, ketä oli paikalla. Mene sitten konsultaatioon.
Hän nyökkäsi ja kirjoitti jotain paperille. Hänen kätensä tärisivät hieman.
— Kaarina, — sanoin, — olet työskennellyt kaksikymmentäneljä vuotta. Sinun ei olisi pitänyt lähteä noin.
Kolmen viikon kuluttua paluustani Helsingistä toimistollemme saapui tarkastus maakuntahallinnosta. Virallinen, määräyksellä. He tarkastivat henkilöstöasiakirjoja viimeisen kahdeksan kuukauden ajalta — Viktor Mäkelän tulosta lähtien.
Jatkoin työskentelyä. Tulin yhdeksältä, lähdin kuudelta, pidin metodisia kokouksia, vastasin piiritoimistojen tiedusteluihin.
Viktor Mäkelä ei näkynyt käytävillä kolmeen päivään. Istui omassa huoneessaan.
Neljäntenä päivänä Sirkka tuli luokseni asiakirjojen kanssa.
— Nina Aaltonen, — hän sanoi, — tarkastus pyytää kaikkia irtisanomissopimuksia viimeisen kahdeksan kuukauden ajalta. Ja muistioita, joiden perusteella päätökset tehtiin.
— Kaikki on arkistossa, — vastasin. — Minä olen aina tehnyt muistioni oikein.
— Tiedän. Puhun muista.
— Ja muiden kanssa, Sirkka, et voi auttaa minua. Se ei ole sinun velvollisuutesi — suojella heitä. Anna se mitä pyydetään.
Hän huokaisi.
— Kyllä, — hän sanoi. — Ajattelinkin niin.
Tarkastuksen tulokset sain tietää en virallisesta asiakirjasta, vaan Tellervolta, joka oli työskennellyt täällä vielä kauemmin kuin minä — kolmekymmentäviisi vuotta — ja tunsi kaikki ja kaiken.
— Nina, — hän sanoi minulle perjantai-iltana, kun kävelimme ulos, — meidän Viktoria kutsuttiin maakuntahallintoon. Matolle.
— Milloin?
— Eilen. Tänään hän oli kuin tuhka.
En vastannut mitään.
— Tiesitkö? — Tellervo kysyi.
— Tiesin, että säännöt eivät ole koristeeksi, — vastasin.
Hän nauroi.
Maanantaina kymmeneltä aamulla minut kutsuttiin johtajan huoneeseen. Viktor Mäkelä istui pöytänsä takana — ilman kalvosinnappeja, tavallisessa takissa, väsynein kasvoin.
Hänen vieressään istui minulle tuntematon mies, noin viisikymmentäviisivuotias, harmaassa puvussa. Hän esittäytyi:
— Antti Salmi, maakuntahallinnon apulaispäällikkö.
Istuin.
— Nina Aaltonen, — Antti Salmi aloitti, — tarkastuksen tuloksena on havaittu useita rikkomuksia henkilöstötyössä viimeisen kahdeksan kuukauden aikana. Erityisesti merkkejä painostuksesta työntekijöitä kohtaan irtisanomissopimusten yhteydessä. Seitsemän henkilöä.
Seitsemän. Tiesin viidestä. Kaksi oli minulle tuntemattomia.
— Toimistolle on annettu määräys. — Hän asetti paperin pöydälle. — Myös korvausmaksuja kärsineille työntekijöille harkitaan.
Katsoin johtajaa. Hän katsoi pöytään.
— Nina Aaltonen, — Antti Salmi jatkoi, — osallistumisenne ministeriön työryhmään on erikseen mainittu. Eeva Korhonen välitti korkean arvion työstänne.
— Miten arvioitte ilmapiiriä henkilökunnassa nyt?
Mietin. Katsoin Viktor Mäkelää — hän nosti katseensa, ja siinä ei ollut muuta kuin väsymys.
— Henkilökunta on hyvä, — sanoin. — Ihmiset ovat ammattitaitoisia. Viime kuukaudet ovat vain olleet… vaikeita.
Antti Salmi teki merkinnän.
Viktor Mäkelä kirjoitti eroanomuksen omasta tahdostaan kahden viikon kuluttua. Sirkka kertoi minulle siitä aamulla, kun olin juuri tullut ja laittanut kuppiani ikkunalaudalle.
— Omasta tahdostaan, — hän toisti. — Hiljaa vain.
— Se on hänen oikeutensa, — vastasin.
Kaarina sai korvauksen — kuusi kuukausipalkkaa kahden sijaan. En tiedä tarkalleen, miten se hoidettiin, mutta hän soitti minulle sinä iltana ja sanoi yksinkertaisesti: “Kiitos”. Ei muuta.
Kaksi muuta seitsemästä palasi töihin — ne, jotka halusivat. Loput ottivat rahat.
Väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin Tellervo. Hän soitti minulle itse.
— Nina, etkö ole pahoillasi, jos kysyn joskus neuvoa?
— Tellervo, olemme työskennelleet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Milloin olemme lakanneet neuvottelemasta?
Hän nauroi — lämpimästi, kuten ennen.
Sinä aamuna, kun kaikki oli ohi, tulin huoneeseen ennen muita. Laitoin veden kiehumaan. Otin esiin kupin sinisellä raidalla — valkoisen, posliinisen, jonka olin tuonut kotoa kaksikymmentä vuotta sitten.
Kun vesi kiehui, avasin kannettavan tietokoneen ja kirjoitin lyhyen sähköpostin Eeva Korhoselle: kiitin työmatkasta ja kysyin, milloin seuraava työryhmän kokous oli odotettavissa.
Hän vastasi neljänkymmenen minuutin kuluttua: “Suunnilleen maaliskuussa. Odotamme teitä.”
Suljin sähköpostin ja kaadoin teetä.
Ikkunan takana oli pakkasen aamu — marraskuun puoliväli, kahdeksan astetta pakkasta, taivas vaalea. Käytävällä kuului jo ääniä — ihmiset tulivat töihin. Puolen tunnin kuluttua Sirkka tulisi luokseni asiakirjojen kanssa allekirjoitettavaksi, sitten kokous piiritoimistojen kanssa.
Otin kupin ja ajattelin: kolmetoista vuotta ei ole pelkkä työkokemus. Se on tieto siitä, että järjestelmä toimii, jos sitä ei rikota. Että säännöt kirjoitetaan niille, jotka noudattavat niitä, eikä niille, jotka kiertävät niitä. Että kärsivällisyys ei ole heikkoutta, vaan työkalu.
Viktor Mäkelä hymyili puhuessaan “uudesta verestä”. Hän ei tiennyt puhelusta. Hän ei tiennyt arkistosta. Hän ei tiennyt kolmestatoista vuodesta.
Join teen loppuun, laitoin kupin ikkunalaudalle ja otin puhelimen — piti soittaa yhteen piiritoimistoon, siellä oli ongelma raportoinnin kanssa, joka olisi pitänyt selvittää jo kauan sitten.
Työ ei odota.
Enkä minä aio lähteä minnekään.
Oletko sinä kohdannut tilanteen, jossa pitkä kokemus ja asiakirjat osoittautuivat vahvemmiksi kuin toisen itseluottamus?
