**Päiväkirjamerkintä**
Pekan portti ei ollut mennyt kiinni sitten viime kesän. Salpa oli irronnut, kun hän oli työntänyt sitä olkapäällään, koska kädet olivat olleet täynnä sankoja. Siitä lähtien portti oli roikkunut yhdessä saranassa, ja tuuli oli läpsytellyt sitä öisin, aivan kuin joku olisi tullut ja mennyt, uskaltamatta astua sisään.
Pekka oli tottunut. Hän tottui yleensä nopeasti kaikkeen. Siihen, että vaimo oli kuollut kolme vuotta sitten. Siihen, että poika soitti kerran kuussa, sunnuntaisin, ja puhe kesti neljä minuuttia. Siihen, että piha oli täynnä rikkaruohoja, koska selkä ei antanut kumartua ja avun pyytäminen olisi ollut myöntämistä, ettei pärjännyt.
Kissa oli tullut syyskuussa. Harmaa, valkoinen läiskä rinnassa ja revennyt korva. Se oli istuutunut kuistille ja alkanut tuijottaa ovea. Se ei naukunut. Se ei hieronnut itseään jalkoihin. Se vain istui, aivan kuin olisi tullut asialla ja odottanut vastaanottoa.
Pekka oli astunut ulos, katsonut sitä ja sanonut:
– Minullakaan ei ole syötävää ylimääräistä.
Kissa ei ollut lähtenyt.
Hän oli palannut sisään, ottanut jääkaapista palan keitettyä lohta, asettanut sen sanomalehdelle ja vienyt kuistille. Kissa oli syönyt kalan, nuollut huuliaan ja istuutunut takaisin samaan paikkaan.
– No, istu sitten, Pekka oli sanonut.
Lokakuuhun mennessä se asui talossa. Ei siksi, että Pekka olisi kutsunut, vaan koska eräänä aamuna hän oli avannut oven ja huomannut, että kissa nukkui eteisen matolla. Miten se oli päässyt sisään – ei ollut selvää. Ovi oli ollut kiinni. Myöhemmin hän oli huomannut, että keittiön tuuletusikkuna ei mennyt kokonaan kiinni, ja ymmärtänyt.
Hän ei ollut korjannut tuuletusikkunaa.
Naapurin poika Teemu kulki Pekan talon ohi joka päivä. Hän oli yhdeksänvuotias, kävi kolmatta luokkaa ja palasi koulusta pihan läpi, koska se oli lyhyempi tie. Portti, josta salpa oli irronnut, oli tarkalleen hänen reitillään. Teemu katsoi aina pihaan – ei uteliaisuudesta, vaan koska Pekan vanhan vajan takana kasvoi omenapuu, ja syksyllä sen alla oli keltaisia, pieniä, happamia omenoita, joita Teemu silti poimi ja söi.
Nyt omenoita ei ollut. Mutta tapa katsoa oli jäänyt.
Sinä torstaina Teemu tuli koulusta ja näki Pekan seisovan kuistilla pellavakassi kädessä. Kassi liikkui.
Teemu pysähtyi portille. Kassi Pekan käsissä nyki, ja jotain sisällä raapi, vaimeasti, kuin kynnet laudalla.
Pekka ei nähnyt poikaa. Hän laskeutui kuistilta, käveli pihan poikki autolle – vanhalle Lada Nivalle, joka seisoi aidan vieressä, paksun mudan peitossa. Hän avasi takaoven, laski kassin istuimelle ja palasi sisään.
Teemu seisoi ja oli liikkumatta. Sydän jyskytti, ikään kuin hän olisi juossut, vaikka seisoi paikallaan. Hän oli nähnyt Pekan talon luona kissan. Harmaan, valkoisella läiskällä. Se istui joskus ikkunalaudalla ja katseli ulos. Teemu oli kerran vilkuttanut sille, ja kissa oli kallistanut päätään, kuin ei olisi ymmärtänyt.
Kassi. Kissa kassissa. Teemu tiesi, mitä se tarkoitti. Mummo oli kertonut, että ennen vanhaan maalla kissanpennut hukutettiin jokeen. Ei pahuudesta, vaan koska niitä ei ollut kenelläkään varaa ruokkia. Mummo oli sanonut sen rauhallisesti, kuin puhuisi säästä, ja Teemu ei ollut saanut unta keskiyöhön asti, koska oli kuvitellut kassin, joka uppoaa mustaan veteen.
Pekka tuli uudelleen ulos. Nyt hänellä oli pahvilaatikko kädessään. Hän asetti sen takaistuimelle kassin viereen, istui rattiin ja käynnisti moottorin. Lada köhähti, pärski ja ryömi takaisin pihasta avointen porttien kautta.
Teemu painautui aitaa vasten, ettei auto osuisi. Pekka ajoi ohi kääntämättä päätään.
Poika juoksi kotiin.
Äiti, Olga, seisoi keittiössä ja leikkasi sipulia. Silmät olivat punaiset, mutta eivät itkusta, vaan sipulista. Teemu syöksyi eteiseen riisumatta kenkiä ja huusi kynnykseltä:
– Äiti, Pekka laittoi kissan kassiin ja vei sen pois!
Olga laski veitsen.
– Minkä kissan?
– Sen harmaan, jolla on valkoinen läiskä! Se asui hänen luonaan! Hän laittoi sen kassiin ja autoon!
– Teemu, riisu kengät. Sinä tuot koko lattian…
– Äiti! Hän vei sen hukutettavaksi! Tai metsään heitettäväksi!
Olga pyyhkäisi kädet pyyhkeeseen. Katsoi poikaansa. Tämä seisoi avonaisessa takissa, reput olkapäällään, ja alahuuli tärisi. Hän ei itkenyt, mutta oli itkun partaalla.
– Teemu, istu alas. Me emme tiedä, minne hän sen vei. Ehkä eläinlääkärille.
– Eläinlääkärille ei viedä kassissa! Vaan kantokopassa!
Ja silloin Olgalta ei löytynyt vastausta. Koska poika oli oikeassa. Eläinlääkärille ei viedä kassissa.
– No niin, hän sanoi. – Puhun Pekan kanssa, kun hän palaa.
– Entä jos on liian myöhäistä?
– Teemu.
– Entä jos on liian myöhäistä, äiti?
Olga riisui essunsa.
– Lähdetään.
Hän ei tiennyt, miksi teki tämän. Pekka oli ollut naapuri kaksikymmentä vuotta. Hiljainen, vähäpuheinen mies, joka oli ennen työskennellyt mekaanikkona tehtaalla ja nyt oli eläkkeellä ja korjasi naapureiden pikkuvikoja nimellistä korvausta vastaan. Hän ei juonut. Ei metelöinyt. Vaimon kuoleman jälkeen hän oli hiljentynyt entisestään, ikään kuin ääntä olisi vähennetty muutamalla pykälällä. Olga vei hänelle hillopurkkeja uudeksivuodeksi, ja hän sanoi aina saman: “No mitä sinä, Olga, ei olisi tarvinnut.” Otti vastaan. Ja seuraavalla kerralla sanoi taas “ei olisi tarvinnut.”
Ei vaikuttanut ihmiseltä, joka hukuttaa kissoja.
Mutta kassi liikkui. Teemu oli nähnyt sen.
Olga ajoi auton ulos tallista. Teemu istui viereen, kiinnitti turvavyön ja tuijotti ikkunasta, ikään kuin kissa olisi voinut olla jossain tiellä. Ei ollut minne ajaa – he eivät tienneet, mihin Pekka oli kääntynyt. Joen suuntaan? Metsään? Maantielle?
– Joelle, Teemu sanoi varmasti.
– Miksi joelle?
– Koska mummo sanoi, että aina joelle.
Olga kääntyi joelle. Ei siksi, että uskoi mummolaisiin tarinoihin. Vaan koska hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa, ja Teemu katsoi häntä sillä tavalla, jolla lapset katsovat, kun odottavat aikuisen korjaavan kaiken.
Tie joelle kulki pellon poikki, sitten koivikon läpi, ja sitten jyrkästi alas, sillalle. Silta oli vanha, puinen, ja sitä käytettiin vain kesäisin. Nykyään useimmat kiersivät Karpinon kautta, se oli kahdeksan kilometrin mutka, mutta siellä oli asfaltti.
Ladaa ei näkynyt sillalla.
– Hän ei ole täällä, Olga sanoi.
Teemu ei vastannut. Hän katsoi jokea. Se ei ollut jäätynyt, koska helmikuu oli ollut lämmin, ja vesi virtasi sameana, harmaanruskeana tummine laikkuineen rannoilla.
– Ajetaan takaisin, Olga sanoi pehmeästi.
– Karpinon kautta, Teemu pyysi.
He ajoivat Karpinon kautta.
Ladan he näkivät paluumatkalla. Se seisoi tien varrella Karpinon ulkopuolella, pitkän yksikerroksisen rakennuksen edessä, jossa luki “Eläinlääkäriasema”. Kyltti oli vanha, kirjaimet olivat haalistuneet, ja “asema” luki kuin “as maa”. Oven vieressä oli ilmoitus A4-paperilla, mutta kaukaa ei saanut selvää.
Olga pysäytti.
– Teemu, odota autossa.
– En.
– Tulen mukaasi.
Hän ei väittänyt vastaan.
Sisällä haisi kloorilta ja joltakin makealta, samalta kuin apteekeissa. Tiskin takana istui nainen sinisessä takissa ja kirjoitti jotain lehteen. Käytävän tuoleilla – ei ketään. Suljetun oven takana, jossa luki “Vastaanotto”, kuului ääni. Olga tunnisti sen heti.
Pekka.
Hän meni oven luo ja pysähtyi. Teemu seisoi vieressä, puristaen äitinsä käsivartta.
Ovi oli raollaan.
Pekka istui jakkaralla metallipöydän edessä. Pöydällä, puhtaalla liinalla, makasi kissa. Harmaa, valkoinen läiskä rinnassa. Elossa. Eläinlääkäri, nuori mies silmälaseilla, tunnusteli sen vatsaa. Kissa makasi rauhallisena, vain hännänpää nyki.
– Milloin huomasitte? eläinlääkäri kysyi.
– Kolme päivää sitten. Lakkasi syömästä. Sitten alkoi piilotella. Meni allakon alle eikä tullut pois. Sain sen vaivoin sieltä.
– Millä toitte?
– Kassissa. Minulla ei ole kantokoppaa. Olisin ostanut, mutta meidän kaupassa ei ole, ja kaupunkiin on pitkä matka… Tein kassiin reikiä, että se saa ilmaa. Ja laitoin pehmusteen.
Eläinlääkäri nyökkäsi. Painoi kissan vatsaa ja piti kättään paikallaan.
– Pekka, teidän kissalla ei ole tautia. Teidän kissalla on pentuja. Viikon, ehkä kymmenen päivän päästä.
Pekka otti lippiksen pois. Hieroi otsaansa. Laitoi sen takaisin.
– Pentuja?
– Kolme tai neljä, tunnustelemalla. Se ei ole vanha, on terve, synnytyksen pitäisi sujua normaalisti.
– Luulin, että se kuolee, Pekka sanoi hiljaa. – Ei syönyt. Piilotteli. Naukaisi öisin, hiljaa niin, kuin valittaisi. Luulin, että nyt on loppu.
Eläinlääkäri hymyili.
– Ei loppu. Päinvastoin. Alku.
Pekka katsoi kissaa. Se käänsi päätään ja siristi silmiään, ikään kuin sanoisi: “No, tajusitko jo?”
Hän ojensi kätensä ja silitti sitä korvien välistä. Kerran. Toisen kerran. Kissa painoi korvat taakse ja kehräsi, ja ääni kulki metallipöytää pitkin kuin värähtely.
Teemu oven takana lakkasi hengittämästä. Hän oli kuullut kaiken. Olga laski käden hänen olalleen ja tunsi, miten poika rentoutui, ikään kuin sisäinen jännitys olisi kadonnut viimeisen tunnin ajalta.
Hän työnsi oven auki.
Pekka kääntyi. Näki Olgan. Näki Teemun. Hämmästyi.
– Olga? Mitä sinä täällä?
Olga avasi suun ja sulki sen. Koska sanoa “luulimme, että veit kissan hukutettavaksi” oli noloa, tyhmää ja mahdotonta. Mutta Teemu ehti ensin.
– Pekka, näin kun laitoitte kissan kassiin. Luulin, että te… no.
Hän ei saanut sanottua loppuun. Pekka katsoi poikaa, ja hänen kasvoillaan tapahtui jotain hidasta ja monimutkaista, ikään kuin hän kokoaisi erillisistä sanoista kokonaista kuvaa.
– Luulit, että ajoin hukuttaa sen?
Teemu nyökkäsi.
Pekka oli vaiti. Sitten hän nousi, meni pojan luo ja kyykistyi. Polvet narahtivat, ja Pekka irvisti, mutta ei noussut suoraksi.
– Teemu. En olisi tehnyt sitä. Kuuletko? En koskaan.
– Tiedän. Nyt tiedän.
– Kassi, koska minulla ei ole kantokoppaa. Se ei pidä siitä, että sitä pidellään. Se karkaa. Mutta kassissa on pimeää ja rauhallista. Laitoin sinne vanhan villapaidan, että olisi pehmeää.
– Näin, että kassi liikkui. Ja pelästyin.
Pekka laski kätensä pojan olalle. Käsi oli iso, raskas, keltaisista kovettumista.
– Hyvä, että pelästyit, Pekka sanoi vakavasti. – Hyvä, että juoksit. Jos tilanne olisi oikeasti ollut sellainen, olisit ehtinyt ajoissa.
Kissa pöydällä lakkasi kehräämästä ja katsoi heitä, ikään kuin ymmärtäisi, mistä puhuttiin. Eläinlääkäri kirjoitti hiljaa papereita.
Olga kääntyi kohti ikkunaa. Ikkunan takana alkoi sataa ensilumi, hienoa ja kuivaa, ja eläinlääkäriaseman kuistin lyhty näytti samealta auringolta valkoisessa pilvessä.
Pahvilaatikko, jonka Pekka oli asettanut autoon kassin jälkeen, seisoi lattialla pöydän vieressä. Auki. Sisällä oli vanha pyyhe, kulho vettä, peitetty pussilla ettei läiky, ja pussi kissanruokaa. Sellaista, jota myytiin heidän kylälleen vain yhdessä kaupassa, täti Lainalla, ja se maksoi paljon. Pekka oli ostanut sen etukäteen.
Kotiin ajettiin pimeässä. Teemu istui takapenkillä ja oli hiljaa. Hän ei nukkunut, oli vain hiljaa, kuin aikuinen, jonka sanat ovat loppuneet, mutta ajatukset eivät.
– Äiti, hän sanoi jo lähestyessään kotia, – voinko mennä Pekan luo? Kun pennut syntyvät?
– Voit. Jos hän ei ole sitä vastaan.
– Hän ei ole.
Olga ei kysynyt, mistä varmuus tuli. Koska hän oli nähnyt, miten Pekka katsoi poikaa eläinlääkärin huoneessa, ja siinä katseessa oli jotain, mitä hän ei ollut pitkään aikaan huomannut naapurissaan. Ei kiitollisuutta. Jotain yksinkertaisempaa ja tärkeämpää. Aivan kuin hänet olisi kolmen vuoden jälkeen nähty aidan raosta lähietäisyydeltä eikä vain ohi mennen.
Pennut syntyivät yhdeksän päivän kuluttua. Neljä. Kolme harmaata ja yksi valkoinen, jolla oli tumma läiskä selässä, kuin mustetahra.
Teemu tuli samana iltana. Pekka avasi oven ja päästi hänet sisään sanattomasti. Poika istui lattialle laatikon viereen, jossa kissa makasi pentujensa kanssa, ja istui puoli tuntia liikkumatta.
– Tämä näyttää sinulta, Pekka sanoi osoittaen valkoista. – Yhtä vauhdikas.
– Sehän makaa.
– Odota.
Pekka korjasi portin. Teemu auttoi, pidellen saranaa, kun Pekka kiristi pultit. Uuden salvan toi Olga. Toi sen pussissa hillopurkin kanssa. Pekka sanoi: “No mitä sinä, Olga, ei olisi tarvinnut.” Mutta salvan hän laittoi paikalleen samana päivänä.
Nyt portti meni tiukasti kiinni, eikä tuuli enää läpsytellyt sitä öisin. Mutta Teemu kulki silti sen läpi joka päivä koulun jälkeen. Avasi, tuli sisään, sulki perässään. Salpa naksahti tasaisesti ja lyhyesti, kuin piste lauseen lopussa.
Teemu otti valkoisen pennun itselleen, kun se kasvoi isoksi. Nimesi sen Lumiksi. Pekka kuuli nimen, hymähti eikä sanonut mitään. Vain silitti kissaa, joka istui ikkunalaudalla ja katseli, miten poika kantoi hänen poikaansa pihan poikki.
Kissa seurasi heitä katseellaan portille asti. Sitten se kääntyi ja käpertyi ikkunalaudalle.
**Oivallus**
Tästä opin, ettei kannata arvioida tekoja ennen kuin ymmärtää niiden syytä. Luottamus voi olla vähäistä, mutta yksi väärinymmärrys voi muuttua yllätykseksi, joka avaa uusia ovia. Toisinaan meidän ei tarvitse tietää koko kuvaa, vain tarpeeksi, jotta uskallamme jatkaa.
