Markus astui Viktorian ja Olli-Pekan elämään harmaana marraskuun iltapäivänä. Poika oli kahdeksan, silmissä raskas harmaus ja käytöksessä pieni kuninkaallisuus. Muut lapset lastenkodissa osasivat kiukutella, sotkea vaatteensa ja pitää meteliä, mutta Markus Markus oli silkkaa hiljaisuutta.
Ette kadu, kuiskasi johtaja portilla. Poika on aarre. Kuuliainen, siisti, ei yhtään huomautusta kahdessa vuodessa.
Ensimmäinen vuosi oli kuin suoraan satukirjasta. Parin ystävät ihmettelivät.
Kuinka ihmeessä onnistuitte tuossa? kyseli Viktorian ystävä Maija niinä päivinä kun Markus nosti astiat pöydästä, pyyhki pöydän ja istuutui läksyjen pariin ennen kuin kukaan muistutti. Mun poika tekee kotona sekasorron kymmenessä minuutissa, mutta teidän Markus on kuin suoraan mainoksesta.
Viktoria hymyili, vaikka sisällä kalvoi kummallinen, pistelevä levottomuus.
Markus ei koskaan väittänyt vastaan. Jos Olli-Pekka ehdotti puistoreissua, Markus nyökkäsi: “Miten vain, isi.” Jos Viktoria kokkasi parsakaalia sitä vihreää, jota kaikki lapset vihaavat Markus söi kuuliaisesti joka haarukallisen ja kiitti: “Oli maukasta, äiti.”
Hän ei koskaan sairastellut, ei sotkenut lenkkareitaan, ei tuonut huonoja numeroita kotiin, eikä pyytänyt leluja. Markus oli täydellinen mekanismi. Äänetön, moitteeton, järkyttävän kylmä.
Lopullinen murtumakohta tuli lauantaina. Olli-Pekka huitaisi Viktorian rakkaan vaasin sen sinisen, jonka he ostivat häämatkalta Turusta. Vaasista tuli lasimurskaa.
Markus nytkähti olohuoneen sohvalla kuin olisi kuullut laukauksen. Hän pomppasi pystyyn, ja Viktoria näki harmaan kasvot ja vapisevat sormet.
Anteeksi, nauroi Olli, kurotellen harjan perään. No nyt minä mokasin. Vikka, sori, ostetaan uusi.
Mutta Markus ei nauranut. Hän vajosi polvilleen ja alkoi murhaavalla kiihkolla kerätä sirpaleita paljain käsin.
Korjaan kyllä! huusi hän, ja yleensä rauhallinen ääni nousi kirkumiseksi. Liimaan sen, etsin liiman, teen hommia ja maksan uuden! Älkää lähettäkö pois, pliis!
Markus, rauhoitu, se on vain esine, yritti Viktoria, mutta ehti vasta kun pojan käsistä jo vuosi verta.
Ei! Markus pakeni nurkkaan, suojaten päätään käsivarsilla. Mä voin olla vielä parempi! Opiskelen vielä enemmän! En pyydä enää jälkiruokaa! Älkää lähettäkö pois, mä osaan olla täydellinen!
Olohuone hiljeni täysin. Victoria katsoi Ollia. Miehen silmissä oli pelkoa. He ymmärsivät: koko vuoden he eivät olleet eläneet poikansa kanssa, vaan panttivangin, joka odotti joka sekunti karkotusta.
Psykologikäynnillä tohtori Pakarinen selaa papereita pitkän aikaa.
Tämä on “superkympin syndrooma”, totesi hän vihdoin. Markuksella on ollut jo kaksi palautusta. Kaksi perhettä vei hänet ja palautti muutamassa kuukaudessa, koska “kemiat ei kohdanneet” tai “poika on liian sulkeutunut”.
Mutta hänhän on täydellinen! parahti Olli.
Juuri niin, nyökkäsi psykologi. Hänelle “oma itsensä oleminen” tarkoittaa, että joutuu hylätyksi. Hän uskoo, että elävä lapsi villi, hankala, joskus vihainen on hengenvaarallinen olla. Hän on ohjelmoinut itsensä: jos teen virheen, matkalaukku odottaa ovella. Hän esittää roolia hengissä pysyäkseen.
Mitä me sitten voimme tehdä? Vikatoria puristi nenäliinaa. Miten voisimme vakuuttaa, että rakastamme häntä?
Pakarinen katsoi paria lasiensa yli.
Sanat eivät riitä. Sallikaa hänen rikkoa teidän “täydellisen” maailmanne. Rakkaus alkaa siitä, missä mukavuus loppuu. Näyttäkää hänelle, että tekin olette epätäydellisiä. Ja se on ihan ok.
Samana iltana Viktoria ja Olli-Pekka menivät Markuksen huoneeseen. Poika istui pulpetin ääressä laastaroidut kädet suorina, ilme kuin olisi valmis pyytämään anteeksi aamun kohtausta.
Markus, aloitti Olli-Pekka istuen suoraan matolle. Me päätettiin, että meidän koti on liian tylsä. Liian siisti.
Markus räpäytti silmiään hätääntyneenä.
Mä voin siivota useammin, isi. Pesen vaikka lattiat kahdesti päivässä.
Ei, keskeytti Viktoria napakasti ja istui viereen. Me pidetään tänään “Suuren Sekoilun Ilta”. Syödään pitsaa sängyssä. Ja arvaa mitä? Heitellään tyynyjä.
Se on kiellettyä, Markus kuiskasi. Lastenkodin täti sanoi, että siitä joutuu nurkkaan kolmeksi tunniksi.
Tässä talossa nurkat on varattu kukille, hymyili Olli-Pekka. Anna mennä, Markus. Heitä mua tyynyllä. Kovaa.
Markus jäi paikalleen, katsoi vanhempiaan kuin olisivat seonneet. Olli-Pekka tarttui tyynyyn ja sipaisi Markusta kevyesti. Poika ei hievahtanut. Silloin Olli-Pekka työnsi tyynyn Viktorian päähän, ja nainen esitti pelleilevänsä vastaan.
Markus katsoi touhua viisi minuuttia. Silmissä taistelivat kaksi maailmaa toinen kylmä, jossa pienestäkin virheestä seuraa tuho, ja toisessa aikuiset käyttäytyvät kuin lapset.
Sitten Markus tarttui omaan tyynyynsä ja päästi lyhyen, melkein kivuliaan huudon lyödessään Olli-Pekkaa olkapäähän. Samassa hän painoi päänsä: odotti rangaistusta.
Oho! huusi Olli-Pekka. Kymmenen pistettä Rohkelikolle! Nyt lähtee!
He rellestivät puolisen tuntia. Ensimmäistä kertaa vuoteen Markuksesta lähti ääni, joka muistutti naurua ensin narinaa, sitten katkonaista naurua. Illan lopuksi lattia oli täynnä pitsamuruja, peitto rutussa ja yöpöydän lamppu vinossa.
Mutta vanha trauma ei katoa yhdessä illassa. Aamulla Markus nousi taas “täydellisenä”. Seitsemältä hän seisoa napotti vanhempien sängyn vieressä, paita silitettynä.
Anteeksi eilisestä, hän mutisi maahan katsoen. En tee enää sellaista. Ymmärrän että ylitin rajat.
Viktoria tajusi: Markus oli varma, että eilinen oli testi koe, jonka hän mielestään reputti.
Koko seuraava kuukausi oli outoa kamppailua. Olli-Pekka ja Viktoria oikein harjoittelivat huonoa vanhemmuutta. Tahallaan jättivät astiat pesemättä, Olli-Pekka tunnusti illallispöydässä: Mokasin työpaikalla, pomo huusi mulle suoraa huutoa. Olen kyllä ihan tumpelo.
Markus tuijotti silmät laajenneina. Hän ei ymmärtänyt miten aikuinen, vahva mies saattoi myöntää heikkoutensa joutumatta perheen ulkopuolelle.
Todellinen läpimurto tapahtui joulukuussa. Markus toi koulusta reissuvihon, jossa oli matikasta nelonen. Poika seisoi eteisessä takki päällä, kasvot kalpeat kuin joulukuun aamu.
Matkalaukku löytyy kaapista, Markus sanoi hiljaa. Haen sen itse.
Olli tuli eteiseen.
Mikä matkalaukku, Markus?
No kun nelonen. Kyllä mä tiedän miten tämä menee. Laiskat lapset palautetaan pois.
Olli laski käden Markuksen olalle ja katsoi syvälle silmiin.
Kuuntele, Markus. Me ei kaivata täydellistä matikkakonetta. Me halutaan Markus, joka osaa olla vihainen, tehdä virheitä, saada nelosen ja tulla kotiin itkemään. Ymmärrätkö? Se nelonen on vain numero paperilla. Me ei palauteta sua. Vaikka saisit sata nelosta. Vaikka polttaisit koko talon. Me ollaan sun vanhemmat. Me ei palauteta lapsia kuin marketista ostettua tavaraa. Me ollaan sun lauma.
Markus tuijotti pitkään, etsien ansaa. Sitten pato murtui. Hän ei vain itkenyt hän huusi, rumahteli holtittomasti, nyyhkytti ja räkä valui. Vuodet jännitettä tulivat ulos kerralla.
Viktoria halasi molempia, ja siihen he jäivät eteisen lattialle toppatakeissa istumaan. Tsinä iltana Markus nukahti ensimmäistä kertaa sängylleen pitkin pituuttaan, tilaa vievästi, ei valmiina loikkaamaan.
Vuosi kului.
Jos nyt poikkeaisit Viktorian ja Olli-Pekan kotiin, et tunnistaisi entistä “posliinipoikaa.”
Olohuoneen matolla on legopalikoita. Keittiön seinällä keikkuu se ensimmäinen nelonen, kehystettynä muistona siitä päivästä kun Markus salli itseltään epätäydellisyyden.
Markus! Maalit on taas jäänyt pöydälle! huutaa Viktoria keittiöstä.
Hetki, äiti! Maalaan vielä vähän ja sitten siivoan! kuuluu huoneesta. Äänessä ei ole pelkoa vaan aitoa lapsen laiskuutta, intoa ja perusteltua luottamusta siihen, että häntä rakastetaan.
Markus ei enää esitä. Hän väittää joskus vastaan. Unohtaa hampaat. Eilen hän jopa pudotti lautasen ja tuumasi vain: Oho, isi, auta keräämään.
Olli-Pekka ja Viktoria oivalsivat tärkeimmän: kasvatus ei ole täydellisen patsaan veistämistä. Se on tilan rakentamista, jossa ihminen saa mennä mäsäksi ja joku kokoaa palaset takaisin.
Markus ei enää ole “täydellinen”. Hän on elossa. Ja se on kauneinta, mitä heidän kodissaan on tapahtunut. Perhe ei ole siellä, missä virheitä ei tehdä vaan siellä, missä virheet sulautuvat yhteiseen tarinaan, jonka ketään ei huvita lopettaa.
