12.5.1993
Tänäänkin kävelin Tuiran hautausmaalla, Oonan haudalla. Neljäkymmentä päivää on kulunut, eikä haudalla taaskaan yhtään kukkaa… Sydäntä painoi niin, että tuskin jaksoin kotiin. Lähtiessäni minua saavutti joku mies, hieman yli nelikymppinen.
Voisinko tarjota kyydin? Pysäkille on matkaa, ei minulle ole vaiva. Minnepäin olet menossa? hän kysyi.
Ystävä, Oona, on haudattu tänne, mumisin.
Minulla äiti, hän vastasi, hiljeni hetken. Kyyditän ihan mielelläni, missä jäät pois?
Pysäkillä sopii hyvin, en halua kuormittaa, vastasin, mutta hän hymyili ja sanoi:
En kiirehdi minnekään.
Ajelimme rauhassa keskustaan asti. Kerroin hänelle elämästäni kerrankin tuntui kevyemmältä puhua. Kaksi päivää myöhemmin mies, Paavo nimeltä, odotti minua portaalla, mukanaan jotakin yllättävää mutta tästä myöhemmin.
***
Ystävyys Oonan kanssa syntyi jo Pyhäkosken päiväkodissa. Kaikki vaatteetkin vaihdettiin päittäin; yhteistä oli melkein kaikki. Koko kouluikä olimme kuin sisarukset, myöhemmin muutimme yhdessä Ouluun. Minä lähdin opiskelemaan lääkäriksi, Oona opettajaksi.
Näimme usein. Samaan aikaan löytyi myös ensirakkaudet. Itse rakastuin rauhalliseen maalaiseen, Oona urbaaniin nuorukaiseen.
Oona meni nopeasti naimisiin, lähes säikähtäneenä, kuin pelkäsi, että menettäisi sulhonsa. Vuoden päästä hänellä jo oli tytär, Reetta. Vaan eivät anopit hyväksyneet Oonaa väärä tausta kuulemma.
Usein jäin pitämään pientä Reettaa, kun Oona ja hänen miehensä lähtivät ulos. Itsekin olisin lähtenyt, mutta lupasin pitää huolta pienestä.
Kerran nuoret eivät palanneetkaan olivat joutuneet tieltä ulos automatkalla, eivätkä selvinneet. Suru hautasi kaiken, ja Reetan kohtalo jäi minun harteilleni.
Oonan miehen vanhemmat eivät hyväksyneet lasta, eivät edes poikansa kuoleman jälkeen. Eikä Oonan oma äiti, yksinhuoltaja kolmen muun kanssa, voinut ottaa Reettaa huolehtiakseen.
Jäljellä oli Lastenkoti. Reetta oli vasta vuoden.
Rakastuin tuohon lapseen kuin omaani, sain nähdä kaikki ensi sanat ja askeleet. Itse asuin pienessä huoneessa yksinäisen mummon luona. Mutta kuka uskoisi minulle tuntemattoman lapsen? Naimaton, yksin töissä käyvä nainen Oulusta.
Reetta annettiin perheeseen, adoptoitiin pois. Surin pitkään.
Käännyin lopulta Mikon, poikaystäväni, puoleen.
Mikko, minulla olisi ehdotus. Mennäänkö naimisiin, että saisin ottaa Reetan takaisin?
Et ole tosissasi! Minä en ryhdy moiseen, huhhuh! Etsi joku toinen hölmö, hän vastasi.
Itkin taas Oonan haudalla, taas kukkia tuomatta. Vieressä Oonan miehen hauta, täynnä kimppuja. Puhuin taas Oonalle hiljaa: Kyllä minäkin teen sinun haudastasi kauniin. Auta minua, Oona…
Palatessani kotiin hautausmaalta Paavo tavoitti minut.
Viehän sinut pysäkille! Pitkä matka, eikä minulla kiirettä.
Kiitos, pysäkki riittää.
Täällä vain äidistä jäi muistot minulle, vaimo jätti… Näin sinut silloin, kun se nuori pari haudattiin. Nyt neljäkymmentä päivää? hän kysyi hiljaa.
Niin, Oonasta. Hän oli ystäväni, ja lapsensa Reetta on minulle läheinen.
Paavolle kerroin matkan ajan kaiken. Kiittelin kyydistä.
Kului vain kaksi päivää, kun Paavo tuli odottamaan minua taas.
Marja, mietin tässä… Voisin auttaa. Olen vapaa, voisin mennä kanssasi naimisiin vaikka heti. Saisit lapsen takaisin.
Hämmästyin.
Etkö pelkää?
En. Haluan auttaa. Missä asut tytön kanssa?
Jos mummo ei heitä pois, tässä vuokrakämpässä. Tai haen uuden.
Muutat minun taloon. Ei keskustelua! Aloitetaan kaikki huomenna. Meille on tilaa vanha omakotitalo Koskelassa.
Hymyilytti. Me tultiin Oonan kanssa maalta, en ole vieläkään kaupungissa kotonani…
Kaikki järjestyi nopeasti. Kävimme hiljaa maistraatissa naimisiin, haimme Reetan meille, muutimme Paavon omakotitaloon.
Kiitos, minä pärjään tästä.
Pärjäät toki, mutten häviä mihinkään. Olen apuna, milloin tahdot.
Kun ehdotin, että muuttaisimme kuitenkin Reetan kanssa pois, Paavo vastasi:
Ei minun vaimoni asu vieraalla. Sinä ja Reetta kuulutte tänne.
Paavo ei tungeksinut. Oli kuitenkin aina auttamassa: kuskasi Reettaa hoitoon, laittoi ruokaa, auttoi puuhissa. Tunsin ensin olevani vain kiitollisuudenvelassa, mutta vähitellen opin rakastamaan.
Äiti, miksi sinä rakastat minua? Reetta kysyi kerran.
Siksi, kun sinä olet olemassa. Olet minun lapseni.
Olin Paavolle kiitollinen. Hän rakasti Reettaa kuin omaansa. Paavossa näin itselleni hyvän miehen vaikkei meidän avioliitto ollut… oikea.
Silloin Paavo päätti, että oli aika muuttaa kaikki aidoksi: kosi minua Reetan kolmantena syntymäpäivänä.
Mehän ollaan jo naimisissa, ihmettelin.
Haluan, että ollaan oikea perhe, sydämestä.
Niin minäkin!
Nyt meillä on kaksi hääpäivää välissä kaksi vuotta. Reetta sai pikkusiskon ja -veljen.
Vuosikymmenet kuluivat. Kaikki lapset ovat nyt aikuisia. Reetta tietää, missä hänen biologiset vanhempansa lepäävät. Molemmat haudat hoidetaan yhtä rakkaudella. Minä ja Paavo olemme aivan oikeat vanhemmat.
Nyt Reetalla on jo oma lapsenlapsi, meidän ensimmäinen oikea iso-iso-lapsi. Meillä on suuri, onnellinen perhe.
Ymmärsin vuosien myötä, että myös menetyksestä voi syntyä koti kunhan osaa ottaa vastaan apua, kiitollisena ja sydän avoinna. Jokainen yhteinen hetki perheenä on arvokasta, ja rakkaus kasvaa, kun sitä uskaltaa jakaa.
