29. joulukuuta
Olen käynyt tämän keskustelun päässäni niin monta kertaa, etten enää laske. Asetellessani S-marketin ostoksia keittiön pöydälle näin taas kerran Viljamin, mieheni, istumassa sohvalla puhelin kädessä, täysin omissa maailmoissaan.
Luulitko etten huomaisi? kysyin hiljaa.
Mitä tarkoitat? hän murahti vilkaisemattakaan minua.
Katsoin pitkään ikkunasta ulos, mutta sanat vain purskahtivat ulos:
Sitä, että olen seitsemän uutta vuotta seissyt keittiössä kokkaamassa, kun sinun äitisi ja Sanni istuvat pöydässä arvostelemassa ulkonäköäni. En aio tehdä sitä enää.
Viljami laski vihdoin kännykkänsä.
Höpötät outoja. Meillä on perinne. Äiti, Sanni perheineen, lapset. Tämä on perhe.
Sinun perheesi. Minä olen siinä vain apuna, vähän kuin piika. Me Kaaron kanssa lähdetään minun vanhempieni luo päiväksi. Isä rakensi pihalle luistelukentän ja poika odottaa jo pääsevänsä sinne. Voit tulla mukaan tai jäädä, ihan miten haluat.
Viljami nousi, kasvoiltaan hämmästyneenä.
Oletko tosissasi? Ei käy! Kaikki jo suunniteltu meidän kotiin. Äiti osti ruoat, Sanni tuo lahjat. Sotket koko juhlan!
Suljin jääkaapin ärtyneenä.
Kaikilleko muka? Viljami, minua ei enää kiinnosta “kaikki.” Olen 38-vuotias, enkä halua elää koko aikaa muiden ehdoilla.
Se on vaimon tehtävä! Kuka kokkaa?
Ehkä sinun äitisi. Tai Sanni. Tai sinä itse, jos olet niin reipas isäntä.
Viljami naurahti ivallisesti, käsivarret ristissä.
Et sinä mihinkään lähde. Ajattele nyt järjellä. Kyllä se ohi menee.
En sanonut mitään. Nostin pääni ja katsoin toiseen suuntaan. Hän jäi tuijottamaan selkääni hetkeksi, mutta painui takaisin sohvalle. Uskoi varmaan, että mieleni muuttuu yön yli.
Aamulla 30. joulukuuta herätin Kaaron aikaisin.
Pakataan kamat. Mennään papan luo.
Pojan silmät kirkastuivat.
Oikeasti? Sinne kentälle? Tuleeko iskä mukaan?
Ei. Isä jää kotiin.
Kaaron ilme synkkeni hetkeksi, mutta pian hän hymyili taas.
Saako Eero tulla mukaan luistelemaan?
Tietenkin.
Kun Viljami kömpi unisena makuuhuoneesta, olin jo sulkenut matkalaukun.
Mitä ihmettä oikein teet?
Juuri kuten sanoin. Me lähdemme.
Outolintu, keksit kaikenlaisia! Oletko nyt ihan tosissasi? Palaat pian järkiisi, usko pois!
Katsoin Viljamia, silmissäni vain rauhaa, jopa viileyttä.
Tiedätkö, nyt olen vihdoin minä itse. Seitsemän vuotta sitten kadotin sen. Nyt otan itseni takaisin.
Nostin laukun, kutsuin Kaaron mukaan ja suljin oven. Jätin Viljamin seisomaan eteiseen, epäusko kasvoillaan. Yksi ovi kiinni ja koko heidän kuvionsa hajosi.
31. joulukuuta, klo 17
Viljami riehui keittiössä kanapaketti kädessään, järkyttyneenä avonaisesta jääkaapista, joka ammotti tyhjyyttään. En ollut ostanut mitään ylimääräistä juhlatarjottavaa. Hän soitti äidilleen tuskaisena.
Äiti, voisitko tulla aikaisemmin? En selviä yksin. Niina lapsineen varmaan ihmettelee, jos pöytä on tyhjä
Puhelimen toisessa päässä hiljaisuus. Sitten kylmä vastaus:
Mitä! En kyllä ala kokkaamaan uuden vuoden aattona. Se on minian velvollisuus. Hae se takaisin.
Mutta äiti, enhän minä edes osaa
Sinun ongelmasi. Tulen kahdeksaksi. Pää pöytään valmiiksi asti.
Luuri katkesi. Kului vain kymmenen minuuttia, kun Sanni soitti kiukkuisena.
Viljami, oletko tosissasi? Marina lähti pois? Minunko pitää keittää teille pöperöt vieraan huushollissa, vai istutaanko vaan tyhjällä pöydällä?
Anna nyt hetki
Ei mitään hetkiä! Tulemme äidin luo lasten kanssa. Sinä jää sinne yksin. Saa nähdä selviätkö.
Syvä huokaus. Viljami jäi keittiöön kanapaketti kädessään, kurkut ja perunat pesemättä. Puoli kuusi ja kaikki ihan sekaisin. Hän oli yksin. Todella yksin.
Klo 20 istui Viljami auton ratissa isäni pihalla. Matkalla oli pullollinen kuohuvaa ja Fazerin konvehtirasia. Hän ei tiennyt, pääsisikö sisälle. Pihalla jouluvalot vilkkuivat ja luistinradalla lapset pelasivat jääkiekkoa. Kaarokin siellä, punaposkisena.
Isäni, Reijo, avasi oven, naurahti iloisesti.
Tervetuloa, tule nyt sisälle ennen kuin palellut.
Sisällä tuoksui paisti ja kuusi. Keittiössä äitini ja minä sekoitimme salaattia, serkkuni Pirkka touhusi uunin ääressä ja naapurin Markku nauroi jotain jutulle. Katsoin Viljamia eikä minussa ollut vihaa, mutta ei enää mukautumista.
Istu alas.
Reijo ojensi Viljamille teemukin.
Tule nyt auttamaan, vai aiotko vain istua?
En minä osaa kokata.
Isä nauroi.
Kyllä se sujuu! Katsopa, minäkin opettelin vasta aikuisena. Tuosta kuorimaan perunat.
Viljami lopulta tarttui veitseen. Olin hetken hiljaa ja annoin hänen keskittyä, vaikka näky oli huvittava. Pirkka rapsautti häntä olkapäälle kannustavasti.
Harjoitus tekee mestarin! Eka kerran kuorin potut kolmekymppisenä, nyt vaimonikin saa huilata.
Viljami katsahti minuun ja näki minut. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan hän huomasi, että selkäni ei ollut kumarassa, vaan kannoin itseni rauhallisesti, vapaana.
Ilta kului naurun, pelien ja hyvän ruoan merkeissä. Kaaro roikkui papan kainalossa vuorotellen olimme kentällä tai pöydässä. Istuin kirkkaanpunaisessa mekossa, nauroin ja join lasin kuohuviiniä. Kukaan ei odottanut että nousisin keittiöön palvelemaan. Olin perheessä, johon kuulun en piikana.
Loppumatkalla, kun 9. tammikuuta kotiuduttiin, Viljami rikkoi hiljaisuuden.
Anteeksi.
Katsoin ulos maaliskuiseen maisemaan, hankien yli.
Mitä varten?
Että en koskaan nähnyt, miten raskasta kaikki sinulle oli. Että päästin äidin ja Sannin tallomaan ylitsesi. Luulin, että niin kuuluu elää.
Hetken mietin.
Oletko ymmärtänyt tämän oikeasti? Vai sanotko vain, ettet jäisi yksin?
Viljami puristi rattia lujemmin.
Olen. Näin miten sinun perheessäsi kaikki auttavat toisiaan. Että olet siellä tytär, etkä henkilökuntaa. Häpeän että olen ollut niin sokea.
Nyökkäsin. Sekin riitti.
Seuraava uusi vuosi
30. joulukuuta, iltapäivä. Puhelin soi. Viljami vastasi äiti soitti.
Viljami, tulemme huomenna teille kello kahdeksan, kuten aina. Sano Marinelle, että tekee paljon ruokaa ollaan Sannin kanssa nälkäisiä!
Viljami vilkaisi minua. Seisoin ikkunan edessä, pakkasin laukkua. Kaaro oli jo nukahtanut, reppu valmiina oven vieressä.
Äiti, me lähdetään.
Mihin? On uusi vuosi! Ei minnekään nyt lähdetä!
Meillä on uusi perinne. Mennään Peltosen perheen kanssa “Talvitarinaan” lomamökille. Jos haluat, saat tulla mukaan.
Puhelin hiljeni. Sitten katkera, kiukkuinen naisen ääni:
Hölmöksi olet tullut. Pitääkö meidän Sannin kanssa vain unohtua? Oletteko te nyt niin omavaraisia?
Ette ole vieraita. Mutta me emme enää elä sinun säännöilläsi. Rakastan sinua, äiti, mutta en enää halua Marinelle uhrata hyvinvointia teidän illallisillanne.
Se nainen on saanut sinut pauloihinsa! Olit ennen ihan toisenlainen!
Olin sokea.
Laittoi puhelimen kiinni. Katsoin minua ja hymyilin vähän:
Oletko ihan tosissasi?
Olen.
Soittoja tuli lisää äidiltä, Sannilta, taas äidiltä. Viljami sulki äänet ja työnsi puhelimen taskuun. Lähdimme lumisateessa. Kaaro nukkui takapenkillä, minä tuijotin maisemaa. Viljami ajoi ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän hymyili vapaana.
Mökillä Peltosen perhe otti meidät vastaan halauksin ja naurulla. Tuoksui kuusi, glögi ja yhdessä tehty, yksinkertainen illallinen. Lapset kiskoivat Kaaron mukaansa liukumäkeen. Vaihdoin vapaalle, kaadoin kuohuviiniä ja istuin takkatulen ääreen. Viljami tuli viereen.
Uskotko, että äitisi antaa anteeksi?
En tiedä. Mutta se ei enää ole sinun asiasi. Nyt elät omilla ehdoillasi.
Hän nyökkäsi ja huokaisi helpotuksesta.
Aamulla Sanni laittoi vihaisen viestin minulle:
“Sinä tuhosit meidän perheen. Äiti itki kaksi päivää. Lapset ihmettelivät, miksemme menneet Viljamin luo. Toivottavasti olet tyytyväinen nyt, itsekäs ihminen.”
Näytin viestin Viljamille, joka puisteli päätään.
Älä vastaa.
Vastasin kuitenkin:
“Sanni, seitsemän vuotta tein ruoan. Kertaakaan et tarjonnut apua. Nyt olet vihainen, kun lopetin? Mieti kumpi on itsekäs.”
Sanni ei vastannut.
Kaaron synttärin aikaan kutsuimme taas kaikki meille. Anoppi ja Sanni tulivat, naama hapanta. Kun pöydän kattaminen alkoi, huikkasin olohuoneesta:
Jos joku haluaa, keittiössä on salaatin aineet. Saa tulla pilkkomaan.
Sanni risti kädet.
Olen vieras. En osallistu.
Kohautin olkiani.
Sitten syödään myöhemmin. Yksin kestää.
Viljami nousi ja meni keittiöön. Kaaro seurasi. Anoppi istui, puristeli lautasliinaa. Sanni räpläsi kännykkää. Kymmenen, viisitoista minuuttia kului keittiöstä kuului naurua ja puheensorinaa. Lopulta anoppi tuli tiskipöydän ääreen, alkoi pestä astioita. Sanni katsoi hetken, nousi ja asteli pilkkomaan kurkkua.
Istuttiin syömään puolisen tuntia myöhemmin. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää. Sanni oli hiljaa koko illan, mutta anoppi lämpeni ja hymyili, kun Kaaro kertoi koulusta.
Lähtöhetkellä anoppi jäi eteiseen, katsoi minua pitkään:
Olet muuttunut.
En. Lopetin vain olemasta hiljaa.
Anoppi nyökkäsi ja veti takin niskaansa. Sanni vilkaisi kerran, muttei sanonut hyvästejä. Mutta tunsin: jokin liikahti. He eivät enää palaa vanhaan. Viljami oli muuttunut. Ja kun yksi kasvaa, kaikki ympärillä muuttuvat.
Illalla, kun Kaaro nukkui, Viljami istui keittiössä vastapäätäni.
Luuletko, että äitisi ymmärsi?
En tiedä. Mutta sillä ei enää ole väliä. Sillä on väliä, että sinä ymmärsit.
Viljami tarttui käteeni pöydän yli.
Olen ymmärtänyt. Enkä suostu palaamaan entiseen.
Hymyilin. Ensimmäistä kertaa vuosiin sisälläni oli kevyttä. Minä en ollut enää velvollinen kenellekään. Sain olla minä ilman selityksiä.
Ulkona pyrytti lunta. Jossain päin Helsinkiä anoppi mietti muuttunutta poikaansa. Sanni valitti miehelleen. Kumpikaan ei kuitenkaan tajunnut minä en ollut muuttunut. Olin vain lakannut olemasta muiden mukava. Sekin oli minun oikeuteni, jonka otin takaisin pelkällä yhdellä sanalla: ei. Maailmani ei enää kaatunut. Se muuttui rehellisemmäksi.
Viljami katsoi minua ja ymmärsi, että muutos kosketti meitä molempia. Sillä jos elää muiden odotusten mukaan, unohtaa itsensä. Nyt olimme valinneet toisin ja se tuntui hyvältä.
